Omaehtoisen muutoksen ohjelma (OMA)

Omaehtoisen muutoksen ohjelma (OMA) on väkivaltarikoksia tehneille vangeille suunnattu kuntoutusmenetelmä, jolla tähdätään uusintarikollisuuden ehkäisyyn.

Tausta

Väkivaltarikolliset ovat Suomen suurin vankiryhmä, jonka määrä on entisestään kasvanut. Vuoden 2017 väkivaltarikokseen syyllistyneitä oli noin 40 prosenttia kokonaisvankimäärästä (Rikosseuraamuslaitos 2017).

Vankeinhoidon keskeisenä tavoitteena on uusintarikollisuuden vähentäminen (VL 1, 2 §; VL 4, 6 §). Suomalaisten miesvankien uusintarikollisuus on noin 40–60 prosenttia tutkimuksissa käytettyjen seuranta-aikojen vaihtelujen mukaan (2−5 vuotta). Lisäksi vankeuskertaisuus (montako vankilatuomiota suoritetaan) lisää merkittävästi uusimisriskiä. Riski uusia rikos vaihtelee jonkin verran väkivaltarikoksen tyypin mukaan. Pahoinpitelijöillä uusimisriski on erityisen suuri. (Ks. Tyni & Konttila 2011, 2.)

Omaehtoisen muutoksen ohjelman (OMA, alun perin Cognitive Self Change Program) on kehittänyt yhdysvaltalainen Jack Bush. Ohjelma on käytössä myös Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Suomessa ohjelma otettiin käyttöön vuonna 2001. Ohjelman taustalla on kognitiivis-behavioristinen suuntaus, jossa painotetaan yksilön oman ajatteluun ja tunteisiin vaikuttamista. (Ks. Tyni & Konttila 2011, 2.)

Tavoitteet

Omaehtoisen muutoksen ohjelman tavoitteena on muuttaa väkivaltaista käyttäytymistä kohdistamalla interventio ajatteluun, joka tukee väkivaltaista käyttäytymistä, sillä uudenlaisen ajattelun avulla voidaan saada aikaan uudenlaista käyttäytymistä.

Kohderyhmä

Ohjelma on suunnattu vangeille, joilla on taustallaan vaikea väkivaltaisen käyttäytymisen historia ja jotka ovat olleet vankilassa vähintään kaksi kertaa. Ohjelmaa ei suositella alle 25-vuotiaille eikä yli 50-vuotiaille.

Valintakriteereinä käytetään staattisia väkivaltaisuuden ja rikollisen käyttäytymisen riskitekijöitä, kuten nykyinen ikä sekä ikä, jolloin tuomittu ensimmäisestä väkivaltarikoksesta, vankilatuomioiden määrä ennen 17 ikävuotta, väkivaltainen käyttäytyminen elämän aikana (väkivaltarikosten määrä), ehdonalaisvapausrikkomukset sekä lapsuuden perheolot.

Ohjelmaan ei oteta mukaan seksuaalirikollisia eikä lähisuhdeväkivaltaan syyllistyneitä tai sellaisia, jotka pääsääntöisesti syyllistyvät väkivaltaan keinona saada jotain, kuten ryöstöistä tuomitut.

Menetelmä

Ohjelma jakaantuu neljään askeleeksi kutsuttuun osaan, joiden aikana osallistujat muun muassa tarkastelevat ajatuksiaan, tunteitaan ja uskomuksiaan väkivaltatilanteissa sekä kehittävät kykyjään ajatella uudella tavalla riskitilanteiden estämiseksi. Ohjelmassa käytetään keskeisinä työvälineinä riski- ja ajatusraportteja.

OMA-ohjelmaan kuuluu 6−8 kuukautta kestävä ryhmämuotoinen kuntoutus, jonka lisäksi tietyin väliajoin järjestetään myös kahdenkeskisiä tapaamisia. Ryhmäistuntoja on viikoittain 2–4. Ohjelma etenee askeleittain ja kukin ryhmän jäsen etenee ohjelmassa yksilölliseen tahtiinsa:

• Ensimmäisessä askeleessa tavoitteena on kehittää kykyä tarkkailla omia ajatusmalleja ja kognitioita (ajatuksia, tunteita, asenteita ja uskomuksia).
• Toisen askeleen tavoitteena on oppia tunnistamaan miten ajatukset, tunteet, asenteet ja uskomukset johtavat väkivaltaiseen käyttäytymiseen.
• Kolmannessa askeleessa pyritään oppimaan sellaisia taitoja, joilla yksilö voi katkaista ja hallita väkivaltaiseen käyttäytymiseen johtavia ajatusmallejaan.
• Neljäs askel muodostuu väkivaltaan sortumista estävän suunnitelman laatimisesta ja toimintatapojen harjoittelusta ryhmäistunnoissa ja vankilaympäristössä.

Seuraavalle tasolle ei voi siirtyä ennen kuin alempi taso sujuu hyvin ja siihen kuuluvia menetelmiä, lähinnä riski- ja ajatusraportteja, osataan käyttää ja soveltaa oman väkivaltakäyttäytymisen tarkasteluun. Tehtäviä tehdään myös sellitehtävinä. Pääperiaatteena on, että edetessään vaiheesta toiseen kurssilainen joutuu ottamaan yhä enemmän vastuuta omasta käyttäytymisestään tunnistaessaan, miten oma ajattelu vaikuttaa käyttäytymiseen.

Ryhmäistuntojen lisäksi on 1–2 kuukauden välein kahdenkeskeisiä istuntoja, joissa käydään läpi epäselväksi jääneitä asioita, täydennetään keskeneräisiä raportteja ja tarkistetaan, että osallistuja on omaksunut kunkin askeleen edellyttämät taidot.

Ohjelman perusoletuksena on että väkivalta on opittu, tehokas, luotettava ja usein käytetty reaktio, joka vahvistaa väkivallantekijän vallan tunnetta ja omanarvontuntoa. Ohjelman keskeisiä intervention kohteita ovat yhteiskunnanvastaiset ajattelumallit ja vihamielisyys; kognitiiviset vääristymät ja yhteiskunnan vastaiset asenteet sekä rikoskierrettä ylläpitäviä uskomuksia sisältävä ajattelu; oman väkivaltaisen käyttäytymisen tunnistamisen lisääminen; väkivaltafantasiat; oman kiihtymyksen ja vihan hallinnan parantaminen; sekä puutteet sosiaalis-kognitiivisissa kyvyissä (ihmissuhteisiin liittyvät ongelmanratkaisutaidot, sosiaalisen näkökulman omaksuminen, myötäelämisen kyky, moraalinen päättely, itsekontrolli).

OMA-ohjelma keskittyy väkivaltaiseen käyttäytymiseen liittyviin kognitioihin, mutta siinä pyritään lisäksi määrittelemään ja ymmärtämään rikoksentekijän kokemusten ja väkivallan käytön laajuutta ja vähentämään yksilöllisten riskitekijöiden vaikutusta.

Vaikuttavuus

Ohjelman vaikuttavuutta on Suomessa arvioitu usealla tutkimuksella. Helena Timosen väitöstutkimuksessa (2009) kuvataan seitsemän väkivaltarikollisen vangin elämäntarina, heidän muutosprosessinsa sekä OMA-ohjelman osuus siinä. Jokainen Timosen tutkittava koki saaneensa uusia ajattelutapoja ja asenteita. Uusien ajattelutapojen ja asenteiden myötä elämään tuli uutta positiivisuutta ja vastaajat olivat oppineet huomaamaan mitä seurauksia omista teoista on ollut.

Olli Salo (2003) selvitti pro gradu -tutkielmassaan OMA:n vaikutusta yhden ryhmän väkivaltarikollisten ajattelumalleihin ja hallintakäsitykseen. Ryhmässä oli kuusi henkilöä. Alkumittaukseen verrattuna vankien hallintakäsitys sisäistyi merkittävästi loppumittauksessa, joka tehtiin ohjelman päättyessä. Toisilla ajattelun rikolliset piirteet vähenivät huomattavasti, toisilla ei.

Konttilan ja Tynin (2011) tutkimuksen keskeisenä tavoitteena oli selvittää OMA-ohjelman suorittaneiden uusintarikollisuutta kontrolliryhmään verrattuna kahden vuoden seuranta-aikana. Uusintarikollisuudella tarkoitettiin tässä vapautumisen jälkeen tehtyä uutta rikosta, josta seurasi uusi lainvoimainen ehdoton vankeusrangaistus tai yhdyskuntapalvelu. Lisäksi tarkasteltiin ohjelman välittömiä vaikutuksia ajattelutaitojen, tunne-elämän, vuorovaikutustaitojen ja minäkuvan alueilla heti ohjelman suorittamisen jälkeen.

Ohjelman välittömiä vaikutuksia arvioitiin haastattelemalla suljetussa vankilassa vankeusrangaistustaan suorittaneita väkivaltarikoksista tuomittuja (n=6), jotka vapaaehtoisesti sitoutuivat OMA-ohjelman läpikäymiseen vuosina 2005–2006. Ohjelman pitkäaikaisia vaikutuksia seurattiin aineistolla, jossa olivat mukana vuosina 2001−2006 ohjelman suorittaneet miehet. Tutkimuksessa ohjelman läpikäyneitä vankeja oli 72 ja keskeyttäneitä 38. Ensimmäiset vangit vapautuivat vankilasta vuonna 2002 ja viimeiset vuonna 2007.

Ohjelman selvimmät lyhytaikaiset vaikutukset havaittiin tunteiden säätelyn, minäkuvan sekä vuorovaikutustaitojen paranemisena. Myös ohjelman läpikäyneiden minäkuvan negatiiviset piirteet ja pessimistinen ajattelu vähenivät ja henkilöt kokivat kykenevänsä hallitsemaan ympäristönsä tapahtumia aiempaa paremmin ja ottamaan vastuuta omasta toiminnastaan.

Pitkäaikaisia vaikutuksia selvitettiin vertaamalla OMA-ohjelman suorittaneiden, keskeyttäneiden ja verrokkien rikosuusimista vapautumisen jälkeen. Tutkimuksessa eroteltiin väkivaltarikosten uusiminen ja yleinen tai muiden rikosten uusiminen. Ohjelman suorittaneiden oli usein takanaan paljon vakavaa väkivaltaa, ja heillä aikaisempien väkivaltarikosten määrä oli keskimäärin suurempi kuin kontrolliryhmään kuuluvilla, joilla vankilassaoloaika puolestaan oli 7–8 kuukautta ohjelman käyneitä lyhyempi. OMA-ohjelman suorittaneiden korkeasta uusimisriskitasosta kertoo myös se, että vuonna 2004 vapautuneiden suomalaisvankien kaikkien rikosten uusimisprosentti (55 %) oli selvästi alhaisempi kuin OMA-ryhmäläisten (68 %).

Tulokset osoittivat, että ohjelman käyneet 2–4 tuomiota suorittaneet vangit uusivat selvästi vähemmän väkivaltarikoksia kahden vuoden kuluttua vapautumisesta kuin ohjelman keskeyttäneet tai ne, jotka eivät olleet suorittaneet OMA-ohjelmaa. Ohjelman keskeyttäneet vangit uusivat rikoksen suhteellisesti eniten. Tutkijoiden mukaan OMA näyttäisi siis kohdentuvan juuri niihin riskitekijöihin, jotka ovat yhteydessä väkivaltarikosten uusimiseen. Tarkasteltaessa uusimisen nopeutta kahden vuoden ajanjaksolla voitiin todeta, että ensimmäisen puolen vuoden jälkeen ero vain kasvoi ohjelman suorittaneiden ja kontrolliryhmän välillä: 18 kuukauden kuluttua ohjelman läpikäyneiden uusiminen oli 13 % harvinaisempaa kuin kontrolliryhmän. Konttila ja Tyni toteavat ohjelman vaikuttavan myös uusimisen hidastumiseen. Rikoksen mahdollista lievenemistä ei tässä tutkimuksessa tarkasteltu. Uusimisella oli tilastollisesti merkitsevä yhteys aikaisempien väkivaltarikosten määrään ja vangin ikään.

Ohjelman vaikutuksia on tutkittu myös ulkomailla. Henning ja Frueh (1996) tutkivat ohjelman vaikuttavuutta Vermontissa Yhdysvalloissa. Tutkittavina oli 55 vuosina 1988−1994 tietystä vankilasta vapautunutta vankia, jotka olivat suorittaneet OMA-ohjelman. Kontrolliryhmässä oli 141 vapautunutta vankia, jotka eivät olleet suorittaneet ohjelmaa. Ohjelmaan osallistuneilla vankila-aika oli keskimäärin pidempi kuin kontrolliryhmän vangeilla. Kuntouttamisen havaittiin vähentävän uusintarikollisuutta yli 20 prosenttia. Ohjelmaan osallistuneiden rikoksenuusimisaste oli vielä kolme vuotta vapautumisen jälkeen alhaisempi (46 %) kuin kontrolliryhmän (75 %).

Menetelmän käyttö Suomessa

OMA-ohjelma on käynyt läpi Rikosseuraamuslaitoksen akkreditoinnin vuonna 2002 ja se on hyväksytty myös uusintakäsittelyssä 2010. Ohjelmaa järjestetään vuosittain kaikilla rikosseuraamusalueilla vähintään yhdessä laitoksessa. Ohjelma on käytössä Riihimäen, Helsingin, Turun, Kylmäkosken, Sukevan ja Pyhäselän vankiloissa. Vuosittain ohjelman suorittaa noin 20 vankia.

Lisätietoa

Henning, K.R. & Frueh, B.C. (1996) Cognitive-behavioural treatment of incarcerated offenders: An evalution of the Vermont department of corrections cognitive self-change program. Criminal justice and behaviour 23:4, 523−541.

Konttila, A. ja Tyni, S. (2011) Oma-ohjelman suorittaneiden väkivaltarikollisten uusintarikollisuus sekä ohjelman välittömät vaikutukset. Rikosseuraamuslaitoksen monisteita 4/2011.

Salo, O. (2003) Tapaustutkimus Cognitive Self-Change -ohjelman vaikutuksesta väkivaltarikollisten ajattelumalleihin ja hallintakäsitykseen. Pro gradu -tutkielma, Joensuun yliopisto.

Timonen, H. (2009) Omin sanoin - Elämän ja muutoksen tarinat vankilasta vapauteen. Joensuun yliopisto.

Rikosseuraamusasiakkaat 1.5.2017. Rikosseuraamuslaitoksen monisteita 2/2017.