Yhteisöllinen rikoksentorjunta

Rikoksia voidaan ehkäistä vaikuttamalla yhteisöihin ja niihin olosuhteisiin, jotka lisäävät rikollisuuden riskiä.

Yhteisöllinen rikoksentorjunta pyrkii lisäämään yhteenkuuluvuuden tunnetta, parantamaan asukkaiden mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon, parantamaan heikompien yhteisöjen ja asuinalueiden hyvinvointiresursseja ja palveluja. Yhteisöllisellä rikoksentorjunnalla voidaan lisäksi osoittaa ne fyysiset ja sosiaaliset tekijät, joihin puuttumalla voidaan ehkäistä vakavampien ongelmien syntyminen.

Yhteisöllistä rikoksentorjuntaa ovat toimet, joiden tarkoituksena on muuttaa niitä sosiaalisia olosuhteita, joiden uskotaan ylläpitävän yhteisön rikollisuutta. Taustalla on ajatus, että muuttamalla yhteisön fyysistä ja sosiaalista järjestystä voidaan vaikuttaa yhteisön ihmisten käyttäytymiseen. Riski tehdä rikos tai joutua rikoksen uhriksi on suurempi yhteisöissä, joissa on paljon syrjäytymistä tai yhteisöllisyyden tunne on heikko. Rikollisuuteen vaikuttavat yhteisön rakenteelliset tekijät kuten huonot asuinolosuhteet, työttömyys, matala koulutustaso tai heikot terveyspalvelut. Rikoksia voidaan vähentää vaikuttamalla näihin rikollisuutta edistäviin rakenteellisiin tekijöihin.

Yhteisöllisen rikoksentorjunnan ohjelmat

Yhteisöllinen rikoksentorjunta voidaan jakaa kahdentyyppisiin ohjelmiin, joista ensimmäisissä yhteisön resursseilla parannetaan sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja valvontaa ja näin puututaan naapuruston häiriöihin. Toisessa ohjelmatyypissä yhteisö toimii perustana, jonka jäsenille tarjotaan erilaisia yksilön tai perheen kehitystä tukevia elementtejä.

Voidaan ajatella, että erilaisten sosiaalista järjestystä ylläpitävien instituutioiden, kuten perheen, koulun, kirkon ja monitoimitalojen, hajoaminen tai toimimattomuus aiheuttaa rikollisuutta. Yhteisön sosiaalista yhteenkuuluvuutta parantavilla ohjelmilla pyritään vahvistamaan näiden instituutioiden toimintaa esimerkiksi tarjoamalla iltapäivätoimintaa koululaisille, jengityötä nuorille sekä kaikille asukkaille mahdollisuuksia osallistua mielekkääseen toimintaan. Tätä kehittämistyötä ohjataan yhteisöperustaisesti. Lisäksi voidaan korostaa asuinalueiden "kollektiivisen tehokkuuden" roolia rikosten estämisessä. Kehittämisohjelmien avulla vahvistetaan epämuodollisia verkostoja ja parannetaan yhteisön rakennetta. Näin luodaan yhteisön sisällä sosiaalista pääomaa, jonka turvin yhteisö voi itse ratkaista paikallisia ongelmia.

Yhdysvaltalaisten Wilsonin ja Kellingin 1980-luvulla kehittämän rikkinäisten ikkunoiden (broken windows) teorian mukaan fyysisen ympäristön rapistuminen lisää yleisiä järjestyshäiriöitä ja rikollisuutta ja että lieviin rikoksiin (esim. graffitit) on puututtava välittömästi, jotta voidaan ehkäistä vakavampia rikoksia. Myöhemmissä teorioissa korostetaan yhteisön uudistamista ja tarvetta investoida yhteisöön lisäämällä yritysten kiinnostusta alueeseen ja parantamalla asuntokantaa.

Yhteisön yhteenkuuluvuutta parantavissa ohjelmissa on usein myös tilannetorjunnan toimenpiteitä. Esimerkiksi Los Angelesin Business Improvement Districts -ohjelmassa toteutettiin pääosin erilaisia tilannetorjunnan toimenpiteitä (valvontakamerat, kulunvalvonta, tekninen murtosuojaus) mutta kehitettiin myös erilaisia yhteisöllisiä palveluita. Ohjelmalla saatiin suuria kustannushyötyjä turvallisuuden parantamisessa. Myös alun perin Yhdysvalloissa kehitetty Communities That Care -ohjelma on kohdistettu nuorille ja perustuu yksilön kehityksen tukemiseen. Toimenpiteet räätälöidään kunkin yhteisön erityispiirteiden ja -tarpeiden mukaisiksi.

Yhteisöissä toteutetut riskiyksilöiden tai riskiperheen kehitystä tukemaan kohdennetut ohjelmat sisältävät samantyyppisiä toimenpiteitä kuin yksilöperustaiset mallit yleensä.  Tyypillisesti tavoitteena on vähentää rikoksen riskitekijöitä ja vahvistaa suojaavia tekijöitä. Tyypillisiä ovat riskiperheille suunnatut tuki- ja valmennusohjelmat, joilla pyritään lisäämään lasten hyvinvointia ja vähentämään käytöshäiriöitä.

 

Lisätietoa

Bennett, Trevor H. 1998. Crime prevention, in Tonry M (ed), The handbook of crime and punishment. New York: Oxford University Press: 369–402.

Hope, Tim. 1995. “Community Crime Prevention.” In Building a Safer Society: Strategic Approaches to Crime Prevention, edited by Michael Tonry and David P. Farrington. Vol. 19 of Crime and Justice: A Review of Research, edited by Michael Tonry. Chicago: University of Chicago Press.

Lane, Mary & Henry, Kaylene. 2004. Beyond symptoms: Crime prevention and community development. Australian Journal of Social Issues 39(2): 201–213.

Sampson, Robert J. &, Stephen, W. Raudenbush & Felton, Earls. 1997. “Neighborhoods and Violent Crime: A Multilevel Study of Collective Efficacy.” Science 277:918–24.

Tonry, Michael & Farrington, David P. 1995. Crime and Justice: A Review of Research. Volume 44. Chicago: University of Chicago Press.

Welsh, Brandon & Farrington, David & Gowar, Raffan 2015. Benefit-Cost Analysis of Crime Prevention Programs. Teoksessa Tonry, Michael (toim.). Crime and Justice. A Review of Research. Volume 44. Chicago: University of Chicago Press, s. 447–516.

Welsh, Brandon C. & Hoshi, Akemi 2006. Communities and crime prevention, in Sherman L, Farrington D, Welsh B, Layton Mackenzie D (eds), Evidence-based crime prevention. London:

Routledge: 165–197.

Wilson, James Q. & George L. Kelling. 1982. “Broken Windows: The Police and Neighborhood Safety.” Atlantic Monthly 11:29–38.