Teorioita rikollisuuden syistä

Rikollisuutta tutkitaan monella tieteenalalla, mutta sen sosiaalisia ja yhteiskunnallisia syitä tutkitaan erityisesti kriminologiassa. Rikollisuutta voidaan selittää erilaisilla yksilöihin ja yhteiskunnan rakenteisiin liittyvillä tekijöillä ja näiden vuorovaikutuksella.

Kriminologia-aiheinen sanapilvi.

Rikoksilla tarkoitetaan yleisesti ottaen tekoja, jotka on laissa määritelty rikoksiksi. Rikoksia määrittelevät säännöt vaihtelevat kuitenkin eri aikoina ja eri paikoissa. Yleensä rikoksiksi katsotaan sellaiset sääntöjä rikkovat teot, joista aiheutuu tarpeeksi haittaa yhteiskunnalle ja sen jäsenille. Myös sillä on merkitystä, miten paheksuttavina erilaisia tekoja pidetään. Käsitykset siitä, mikä on paheksuttavaa tai tuomittavaa, vaihtelevat kulttuurisesti: joku voi paheksua tekoa, joka ei ole laissa kielletty, ja toisaalta kaikkia rikoksia ei aina paheksuta. Oikeudellisesta näkökulmasta on myös tilannekohtaista, milloin teko täyttää rikoksen tunnusmerkit. Rikoksen määritteleminen ei siis ole aivan yksinkertaista vaan on riippuvaista muun muassa yhteiskunnan olosuhteista sekä ihmisten käsityksistä ja asenteista.

Rikollisuuden ilmenemistä yhteiskunnassa voidaan selittää lukuisilla teorioilla. Rikollisuuden syiden ymmärtäminen on perusta myös rikosten ehkäisylle. Rikoksentorjunnan toimenpiteitä voidaan kohdistaa esimerkiksi rikosten riskiryhmiin, rikoksentekoympäristöihin tai yhteiskunnallisiin rakenteisiin sen mukaan, minkä havaitaan ensisijaisesti aiheuttavan tai mahdollistavan rikoksen toteutumisen.

Janne Kivivuori (2013) erottelee seitsemän keskeistä rikollisuuden selittämisen teoriasuuntausta. Teoriasuuntaukset keskittyvät eri näkökulmiin ja voivat toimia päällekkäisinä eivätkä välttämättä sulje toisiaan pois saman rikosilmiön selittäjinä. Jotkin teoriat voivat myös soveltua paremmin tietyntyyppisten rikosten selittämiseen kuin toiset; kriminologian tutkijoilla on lisäksi näkemyseroja eri teorioiden paikkansa pitävyydestä.

Evoluutiokriminologia  

Teoriasuuntaus selittää rikoskäyttäytymistä Charles Darwinin evoluutioteorian pohjalta. Evoluutiokriminologia selittää ihmisen käyttäytymistä ja valintoja evoluution myötä ihmislajille kehittyneiden käyttäytymispiirteiden avulla. Esimerkiksi aggressiivinen käyttäytyminen voidaan katsoa ihmiselle luontaiseksi riippumatta siitä, onko sellainen käyttäytyminen laissa määritelty rikolliseksi.

Evoluutioteoreettisia selityksiä on haettu esimerkiksi miesten ja naisten rikoskäyttäytymisen eroihin. Tutkimusten perusteella miehet syyllistyvät etenkin vakavaan väkivaltaan naisia useammin. Miesten välinen väkivalta on selvästi yleisintä miesten nuoruusiässä. Miesten ja naisten väkivaltakäyttäytymisen syitä voidaan etsiä sukupuolten psykologisista ominaisuuksista. Evoluutiokriminologian näkökulmasta yksi selitys sille, miksi naiset päätyvät miehiä vähemmän väkivaltatilanteisiin, on alttius välttää riskejä elossa pysymisen takia. Naiset myös pelkäävät rikoksen kohteeksi joutumista miehiä useammin. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa puolestaan on selitetty sillä, että miehillä on naisia useammin taipumus kontrolloida kumppaninsa (naisen) käyttäytymistä väkivaltaisilla keinoilla.

Myös moraalitunteita eli rikoksista heräävää katumusta tai paheksuntaa on selitetty evoluution näkökulmasta. Nämä voivat olla ihmisten luontaisia valmiuksia hillitä yhteisön sääntöjen rikkomista. Rikoksentorjunnan näkökulmasta moraalitunteiden ja rikoksista heräävien reaktioiden käsittely hallitusti voi olla tehokasta: esimerkiksi sovittelulla voidaan pyrkiä ratkaisemaan ja estämään konflikteja.

Valikoitumisteoriat

Valikoitumisteorioiden mukaan tietyt ihmiset syyllistyvät rikoksiin muita todennäköisemmin yksilöllisten ominaisuuksiensa vuoksi. Esimerkiksi yksilön aggressiivisuus, impulsiivinen käyttäytyminen ja puutteelliset kognitiiviset kyvyt voivat olla yhteydessä rikoskäyttäytymiseen. Samat tekijät ovat usein yhteydessä myös huono-osaisuuteen, joka lisää myös riskiä rikollisuuteen. Valikoitumisteorioihin luetaan itsekontrolliteoria, biososiaaliset teoriat ja käyttäytymisgenetiikka.

Itsekontrolliteorian mukaan rikoskäyttäytymistä selittää yksilön heikko itsekontrolli. Yksilöt, joilla on heikko itsekontrolli, tekevät rikoksia spontaanisti ja mielihalujen ohjaamina eivätkä yleensä ajattele seurauksia. Itsekontrolliteorian voidaan katsoa sopivan osaltaan ainakin väkivaltaista käyttäytymistä. Suunnitelmallisuutta vaativien rikosten, kuten talousrikosten, kohdalla teoria ei ole aivan yksiselitteinen.

Biososiaaliset teoriat selittävät rikosalttiutta yksilön ominaisuuksien ja ympäristön vuorovaikutuksen tuotoksena. Synnynnäinen ominaisuus edistää rikoskäyttäytymistä sosiaalisen oppimisen tuloksena. Esimerkiksi hitaan lepopulssin on havaittu olevan yhteydessä rikosaktiivisuuteen. Henkilöt, joilla on luonnostaan hidas lepopulssi, eivät ole herkkiä ulkoisille ärsykkeille eivätkä välttämättä omaksu sosiaalisia sääntöjä yhtä hyvin kuin muut. Käyttäytymisgenetiikka puolestaan selittää rikoskäyttäytymistä perinnöllisten tekijöiden valossa. Esimerkiksi antisosiaalisuuden muodot, kuten aggressiivisuus, voivat olla jossain määrin perinnöllisiä. Geneettiset taipumukset selittävät osan rikoskäyttäytymisestä ja saattavat tulla näkyviin etenkin lapsuusiässä.

Valikoitumisnäkökulman mukaan rikoskäyttäytymiseen voidaan puuttua tehokkaimmin mm. ehkäisemällä ja vaikeuttamalla rikostilanteita (tilannetorjunta), päihdepolitiikalla sekä tukemalla tarpeeksi varhain haastavassa asemassa olevia perheitä (varhainen tuki).

Sosiaalisen paineen teoria

Sosiaalinen paine rikollisuuden selittäjänä viittaa siihen, että yhteiskunnallisten olosuhteiden seurauksena ihmiset valitsevat rikosten tekemisen. Paineteorian klassikon, Robert Mertonin anomiateorian mukaan kulttuuri asettaa ihmisten tavoitteeksi vaurastumisen, joka on todellisuudessa mahdollista vain harvoille. Vaurauden tavoittelemisen vaikeus aiheuttaa turhautumista, joka purkautuu vaihtoehtoisina ratkaisuina – kuten rikoksina. Myöhemmissä paineteorian muotoiluissa on korostettu, että paineelle voi olla laajemmin muitakin lähteitä kuin vaurauden tavoittelu. Erilaiset yhteiskunnalliset ihanteet mutta myös henkilökohtaisen elämän vastoinkäymiset voivat aiheuttaa paine- tai stressitilan, johon etsitään ratkaisua rikoksista. Yksilölliset ominaisuudet myös vaikuttavat siihen, miten kukin reagoi paineeseen: esimerkiksi joku voi vastata siihen väkivallalla herkemmin kuin joku toinen.

Sosiaalista painetta rikollisuuden selittäjänä on yleensä tarkasteltu huono-osaisuuden näkökulmasta. Rikoskäyttäytyminen on selkeästi yhteydessä huonoon sosiaaliseen asemaan: lapsen rikosriskiä lisäävät esimerkiksi vanhempien huono asema työmarkkinoilla, koulutuksen puute ja perheen huono taloudellinen tilanne. Yleisesti ottaen köyhyys ja epätasainen tulonjako lisäävät väkivaltarikoksia, joten vähentämällä köyhyyttä ja eriarvoisuutta vähennetään yleensä myös rikollisuutta. Suomessa hyvinvointivaltiojärjestelmä ja sen erilaiset nuorille ja lapsiperheille kohdennetut palvelut pyrkivät ehkäisemään huono-osaisuutta ja rikollisuutta (varhainen tuki).

Sosiaalisen kontrollin teoria

Kontrolliteorian mukaan kaikilla on haluja ja tarpeita, joita pyritään viime kädessä tyydyttämään. Rikollisia keinoja voidaan käyttää tavoitteiden saavuttamiseen. Sosiaalinen kontrolli ja sosiaaliset siteet voivat estää tai hillitä keinojen käyttöä. Sosiaalinen kontrolli voidaan jakaa viralliseen ja epäviralliseen kontrolliin: viralliseen kontrolliin kuuluvat viranomaisten valvomat säännöt toimenpiteineen, epäviralliseen kontrolliin taas kaikenlaiset ns. kirjoittamattomat säännöt, joita ihmiset noudattavat ja joiden rikkomisesta voi seurata paheksuntaa.

Ihmiset tukeutuvat yleensä sellaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, jotka estävät heitä tekemästä rikoksia. Näitä instituutioita ovat esimerkiksi parisuhde, työsuhde ja paikallisyhteisö. Instituutioon sitoutuminen motivoi ihmistä pidättäytymään rikoksista, sillä rikokseen syyllistyminen voi katkaista esimerkiksi ihmis- tai työsuhteen. Alkoholinkäyttö rajoittaa kontrollin vaikutusta ihmiseen; alkoholia runsaasti käyttävän ihmisen kontrolli heikkenee ja rikoksia tapahtuu helpommin. Kontrolliteoria sivuaa myös valikoitumisteoriaa ja itsekontrollin käsitettä. Ne, joilla on heikko itsekontrolli, saattavat hakeutua muita herkemmin ympäristöihin, joissa sosiaalinen kontrolli on vähäistä.

Kontrolliteorian näkökulmasta rikosten ehkäisyssä kannattaa panostaa niihin instituutioihin, jotka parhaiten hillitsevät rikollisuutta. Näitä ovat mm. perheet, koulu, vakaat työsuhteet ja aktiiviset paikallisyhteisöt. Esimerkiksi nuorille, jotka ovat vaarassa jäädä koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle, voidaan järjestää erilaisia tukitoimia, joiden avulla he pääsevät näihin kiinni.

Oppimisteoriat

Oppimisteorioiden mukaan rikoskäyttäytyminen opitaan ryhmässä ja sosiaalisissa tilanteissa. Rikosten tekeminen mahdollistuu, kun niiden tekemiseen vaadittavat mallit omaksutaan. Yksi keskeinen oppimisen huomioiva teoria on neutralisaatioteoria, joka tutkii rikollisten tapoja selitellä rikoksiaan itselleen ja muille. Selittelyllä rikollinen pyrkii oikeuttamaan rikoksen tai näyttämään sen mahdollisimman positiivisessa valossa. Rikollinen voi selitellä tekoaan esimerkiksi vetoamalla siihen, ettei ole siitä vastuussa mielentilansa tai kokemansa painostuksen takia tai väittämällä, ettei rikoksesta ole aiheutunut (oleellista) vahinkoa tai haittaa mahdolliselle uhrille. Rikokseen syyllistynyt voi myös esimerkiksi vedota siihen, että häntä paheksuvat tahot ovat moraalisesti väärässä, eikä heillä ole oikeutta tuomita tekoa.

Sosiaalinen oppiminen on keskeistä neutralisaatiotavoille, ja niiden omaksuminen voi edelleen alentaa kynnystä syyllistyä seuraaviin rikoksiin. Rikoskäyttäytymistä tukevia selittelytapoja tai ylipäätään rikoksiin kannustavaa ajattelua voi oppia omissa viiteryhmissä, alakulttuureissa tai nykyaikana esimerkiksi internetissä. Netin ja uutisten tieto rikoksista voi joissain tapauksissa vaikuttaa etenkin nuoriin, jotka omaksuvat malleja rikosten toteuttamiseen, ja myös kaveriporukoilla voi olla suuri vaikutus. Rikosten tekemistä ja rikoskierteitä estetään oppimisteorian näkökulmasta ehkäisemällä etenkin niitä tilanteita, joissa nuoret omaksuvat malleja rikosten tekemiseen. Nuorisorikollisten kannalta pitkät laitostuomiot eivät yleensä ole paras ratkaisu; sen sijaan kun he suorittavat tuomiota vapaudessa, he voivat osallistua rikoskäyttäytymistä ehkäiseviin ohjelmiin.

Leimaamisteoria

Leimautumisella viitataan siihen, miten rikokseen syyllistynyt yksilö saa muiden silmissä rikollisen ”leiman”. Jos ympäristö näkee ihmisen rikollisena, tämä vaikuttaa myös hänen käsitykseen itsestään ja rikollinen toiminta voi jatkua helpommin. Muut ihmiset myös muistavat herkästi normeja rikkovan toiminnan ja saattavat pitkäänkin arvioida yksilöä hänen aiemman toimintansa perusteella.

Eräs leimaamisteorian klassikko Howard Becker on tarkastellut poikkeavuutta yhteiskunnan sosiaalisena luomuksena, leimaamisen seurauksena. Rikollisten ohella myös esimerkiksi huumeidenkäyttäjät tai poikkeavaa elämäntapaa toteuttavat taiteilijat voidaan katsoa poikkeaviksi yhteisön silmissä. Beckerin teoriassa poikkeavuus syntyy yhteisön sosiaalisten sääntöjen rikkomisesta. Rikolliseksi ”tuleminen” ei johdu siis rikosten määrittelystä laissa tai rikoksesta itsestään, vaan sen juuret ovat syvemmällä yhteisön toiminnassa. Beckerin mukaan rikollisuuden määrittely on viime kädessä yhteisön käsissä. Tämä selittää sen, miksi eri aikoina erilaiset teot on katsottu rikollisiksi tai paheksuttaviksi.

Leimaamisteoria selittää erityisesti sekundaarista rikoskäyttäytymistä eli rikosten jatkamista ensimmäiseen rikokseen syyllistymisen jälkeen. Leimautuminen edesauttaa rikoskäyttäytymisen jatkumista sekä yksilön oman ajattelun että ympäristön suhtautumisen vaikutuksesta. Rikoksiin syyllistyneen voi olla vaikea esimerkiksi palata työelämään rangaistuksen suorittamisen jälkeen. Työelämän, perhe-elämän tai muiden tärkeiksi katsottujen instituutioiden ulkopuolelle jääminen vaikeuttaa rikoksista luopumista. Muut rikollisuuden teoriat saattavat paremmin selittää sitä, miksi ensimmäiseen rikokseen alun perin syyllistytään.

Uusintarikollisuutta voidaan leimaamisteorian mukaan ehkäistä tukemalla rikoksentekijän sitoutumista yhteiskuntaan rikosten jälkeen. Ankarat rangaistukset voivat vahvistaa rikoksentekijän kokemaa leimaa, mutta esimerkiksi työllistymisen tukeminen rangaistuksen suorittamisen jälkeen vähentää riskiä rikosten jatkumiseen. Rangaistuksen uhka voi toimia myös osalle ihmisistä pelotteena, joka estää rikokseen syyllistymisen.

Rutiinitoimintojen teoria

Rutiinitoimintojen teoria eroaa muista rikollisuutta selittävistä teorioista siinä, että se ei ota kantaa rikoksentekijöiden motiiveihin tai muihin rikoskäyttäytymisen taustasyihin. Teoria selittää rikosten tapahtumista ihmisten laillisten arkirutiinien pohjalta. Teorian mukaan rikos tapahtuu, kun motivoitunut tekijä kohtaa sopivan kohteen tai uhrin valvomattomassa tilanteessa. Jos jokin näistä edellytyksistä puuttuu, rikosta ei tapahdu. Taustalla on oletus yksilön rationaalisuudesta, joka ohjaa tekemään vain tarpeeksi kannattavan rikoksen ihanteellisissa olosuhteissa.

Teoria ei kumoa tai sulje pois muita rikollisuuden selityksiä. Muilla teorioilla voidaan selittää sitä, miksi tai millaisten tapahtumien seurauksena ihmiset alun perin hakeutuvat rikostilanteisiin. Rutiinitoimintojen teoria ottaa kantaa vain siihen, että rikos tapahtuu sopivassa ajassa ja paikassa. Tieto siitä, että rikokset keskittyvät tiettyihin paikkoihin ja aikoihin, on tärkeä myös rikoksentorjunnan suunnittelun kannalta. Rikosten tilannetorjuntaa voidaankin kohdentaa rikosten riskipaikkoihin ja esimerkiksi valvonnalla voidaan vähentää otollisia rikostilanteita.

Lisätietoa

Kivivuori, Janne, Aaltonen, Mikko, Näsi, Matti, Suonpää, Karoliina & Danielsson, Petri (2018) Kriminologia. Gaudeamus.

Kivivuori, Janne (2013) Rikollisuuden syyt. Kustannusosakeyhtiö Nemo.

Laine, Matti (2014) Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Tietosanoma.

Laitinen, Ahti & Aromaa, Kauko (2010) Rikollisuus ja kriminologia. Vastapaino.