Rikoksen uhrin tekninen turva
Rikoksen uhreille on tarjolla erilaisia teknisiä turvalaitteita. Ruotsissa on kehitetty työmenetelmä (Tekniskt skydd av brottsoffer), jonka avulla tuetaan uhkailun ja vainon kohteina olevia rikoksen uhreja.
Tausta
Ruotsin Poliisihallitus teki vuonna 2009 selvityksen poliisiviranomaisten toimista rikoksen uhrien asioiden hoitamisessa (RPS 2010). Tutkimus osoitti, että poliisiviranomaisten välillä oli suuria eroja siinä, tarjottiinko erilaisia teknisiä turvalaitteita rikoksen uhreille. Joillakin poliisilaitoksilla laitteita käytettiin paljon ja toisilla ei juuri lainkaan. Myös laitteiden laina-aika vaihteli suuresti. Käytössä olleet laitteet olivat usein vanhanaikaisia. Tämän vuoksi Ruotsin hallitus antoi huhtikuussa 2010 Poliisihallitukselle toimeksiannon tarjota suojapaketti ja hätäpuhelin uhan ja vainon kohteena olevalle. Poliisihallitus sai valtiolta 6,5 miljoonan kruunun (noin 640 000 euron) suuruisen rahoituksen laitteiden ostoon. Laitteisto uudenaikaistettiin ja työmenetelmät yhdenmukaistettiin.
Ruotsin rikoksentorjuntaneuvosto (Brå) sai vuonna 2014 hallitukselta tehtäväkseen selvittää turvapaketin ja hälytyspuhelinten käyttöönottoa.
Tavoitteet
Tavoitteena on vahvistaa uhan ja vainon kohteena olevien turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta sekä luoda yhtäläiset mahdollisuudet turvalaitteisiin ja -palveluun eri puolilla maata.
Kohderyhmä
Uhkailun ja vainon kohteena olevat rikoksen uhrit. Merkittävänä kohderyhmänä ovat lähestymiskieltoa hakeneet.
Menetelmä
Poliisi keskustelee uhkailun ja vainon kohteena olevan uhrin kanssa hänen turvallisuuteensa liittyvistä asioista. Suojattaville annetaan tietoa toimenpiteistä, joiden avulla voidaan parantaa hänen itsensä, hänen läheistensä ja muiden asianosaisten turvallisuutta. Tarjottaviin toimenpiteisiin voi kuulua teknisiä turvalaitteita, joita ovat hälytyspuhelin (larmtelefon), puheluiden tallennuslaite (inspelningsenheten) ja äänimerkkihälytin/paikallishälytin (akustiskt larm).
Hälytyspuhelin
Hälytyspuhelin on matkapuhelin, jossa on gps-paikannin. Hälytyspuhelinta voidaan käyttää kahdella tavalla. Painiketta painamalla puhelu ohjautuu poliisiin henkilölle, joka vastaa rikoksen uhrien tiedottamisesta, tuesta ja turvajärjestelyistä. Tätä toimintoa käytetään silloin, kun ei ole kyse akuutista avun tarpeesta. Toinen toiminto koskee itse hälytysnappia. Kun nappia painetaan, puhelin lähettää hätäviestin poliisin hälytysten vastaanottojärjestelmään (Polisens inlarmsystem). Järjestelmä paikantaa lähettäjän sijainnin gps-paikantimen avulla ja lähettää tiedon eteenpäin LKC:hen (Polisens Länskommunikationscentral), jossa on ylhäällä puhelimen tunnistetiedot. Tämän jälkeen hälytyskeskuksen operaattori voi soittaa hälytyspuhelimeen. Operaattori voi puhua hälytyksen tehneen ihmisen kanssa. Jos hälyttäjä ei voi puhua puhelimessa, voi operaattori kuunnella puhelimen kautta, mitä toisessa päässä tapahtuu. Hälytyspuhelin jatkaa paikkatietojen lähettämistä kahden tunnin ajan napin painamisesta. Näin LKC voi seurata hälytyksen tehneen liikkeitä kartalta.
Puheluiden tallennuslaite
Tallennuslaitteen avulla voidaan dokumentoida uhkaavat puhelut ja lähestymiskiellon rikkomukset, jotka tehdään puhelimella. Tallennuslaite kytketään kiinteään puhelinlaitteeseen. Laite kytkeytyy päälle automaattisesti, kun puhelimen luuri nostetaan ylös, ja se äänittää sekä tulevat että lähtevät puhelut. Tallennuslaitteen sisään on rakennettu cd-soitin levyineen, joissa on levytilaa 25 tunnin puheluihin. Laitteeseen voidaan yhdistää mikrofoni, jonka avulla voidaan äänittää jopa matkapuhelimen kautta tullut puhelu. Tallennuslaitteen heikkoutena on, että se on tarkoitettu liitettäväksi lankapuhelimeen, ja näin ollen vain kotona käydyt keskustelut tai ne joihin laite on kytketty, voidaan äänittää.
Äänimerkkihälytin ja matkapuhelimeen ohjelmoitu hätänumero
Hätäpuhelimen ja tallennuslaitteen lisäksi Ruotsin poliisilaitokset ovat ostaneet uhreille lainattavaksi Poliisihallituksen suosittelemia äänimerkkihälyttimiä. Hälytin on pieni rasia, jota suojattavat voivat kantaa mukanaan. Hälytin päästää korkean äänen, kun se aktivoidaan. Hälyttimessä ei ole minkäänlaista kommunikatiivista toimintoa korkean äänen lisäksi. Korkea ääni voi joko pelästyttää hyökkääjän pois tai herättää huomiota ympäristössä. Hälyttimen tarkoituksena on lisätä turvallisuudentunnetta.
Varsinaisen hälytyspuhelimen vaihtoehtona on Ruotsissa tarjolla omaan matkapuhelimeen ohjelmoitava hälytysnumero. Jos suojattavalla ei ole omaa matkapuhelinta, poliisi lainaa hänelle puhelimen, johon on asennettu hälytysnumero. Hälytysnumero ohjautuu suoraan LKC:hen. Kun puhelu tulee operaattorille, hänellä on käytettävissään puhelun tunnistamiseen tarvittavat tiedot, mutta puhelua ei voi paikantaa, jos gps puuttuu.
Vaikuttavuus
Brå:n toimeksiannossa selvitettiin, miten turvapakettien ja hälytyspuhelinten tarjoaminen suojattaville toimii käytännössä, onko toiminnassa eroja eri puolilla maata, missä laajuudessa hälytyspuhelimia ja turvapakettia käytetään sekä onko niiden avulla pystytty ehkäisemään vaaratilanteita yksittäisissä tapauksissa. Lisäksi selvitettiin, kuinka hälytyspuhelin ja turvapaketti vaikuttavat rikoksenuhrin turvallisuuden tunteeseen ja oikeuslaitoksen toimintaan kohdistuvaan luottamukseen.
Vaikuttavuuden arvioinnissa käytettiin hyväksi erilaisia aineistoja. Ensimmäisen aineiston muodosti poliisiviranomaisille lähetetty kysely, jossa selvitettiin kuinka paljon poliisilaitoksilla oli käytössä hälytyspuhelimia ja tallennuslaitteita, mistä vuodesta asti ne olivat olleet käytössä ja kuinka paljon niitä lainataan ja käytetään. Toisena aineistona olivat poliisiviranomaisten rekisteritiedot, joista saadaan tiedot järjestelmään tulleista hälytyksistä. Kolmantena aineistona olivat LKC:n tapahtumaraportit. Neljäntenä aineistona olivat rikoksenuhrin turvatoimenpiteistä vastaavien poliisien puhelinhaastattelut (n=9). Viidentenä aineistona oli postikysely hälytyspuhelimia käyttäneille uhreille (n=103). Kyselyn tavoitteena oli selvittää uhrien kokemuksia puhelimista ja turvapaketista. Näiden lisäksi haastateltiin 16 henkilöä (kaksi miestä ja 14 naista), joilla oli ollut hälytyspuhelin tai ohjelmoitu hälytysnumero omassa matkapuhelimessaan.
Vuonna 2014 Ruotsin poliisiviranomaisilla oli käytössä 848 hälytyspuhelinta. Puhelimista 48 prosenttia oli käytössä ja valmiina lainattavaksi oli 39 prosenttia (käyttöaste vaihteli 0–89 prosenttiin poliisilaitosten välillä). Loput puhelimet olivat viallisia tai lainattu muille kuin suojattaville. Kaiken kaikkiaan puhelimia oli lainattu 1 993 tapauksessa vuosina 2010–2013.
Hieman yli puolet poliisiviranomaisista oli tarjonnut suojattaville omaan matkapuhelimeen ohjelmoitavaa hälytysnumeroa hälytyspuhelimen sijaan. Syynä hälytysnumeron käyttöön olivat hälytyspuhelimissa ilmenneet tekniset ongelmat ja se, että suojattaville oli yksinkertaisempaa kantaa mukanaan omaa puhelintaan johon hälytysnumero oli kytketty. Poliisit tarjosivat äänimerkkihälytintä tapauksissa, joissa uhka ei ole riittävän korkea hälytyspuhelimen saamiseen.
Poliisiviranomaisilla oli vuonna 2014 käytettävissään 163 tallennuslaitetta. Vain neljä näistä oli lainassa vuosina 2010–2013. Syynä tallennuslaitteiden vähäiseen käyttöön oli, että ne olivat ensisijaisesti tarkoitettu liitettäväksi lankapuhelimeen, kun taas pääosalla suojattavista oli käytössään matkapuhelin. Lisäksi laitteisto oli vaikeakäyttöinen.
Brå:n arvion mukaan käytettävissä olevat hälytyspuhelimet riittävät tämänhetkiseen tarpeeseen, mutta toisaalta tarvetta on vaikea arvioida, sillä se riippuu poliisille uhasta ja vainosta ilmoitettujen tapausten määrästä ja siitä, kuinka hyvin viranomaiset osaavat arvioida uhan ja suojan tarpeen.
Vuosina 2010–2013 Ruotsin kaikkiaan 21 poliisiviranomaisesta 19 oli selvittänyt 158 vakavaa hälytystilannetta. Vain noin kymmenessä prosentissa hälytyspuhelimen käyttäjä oli itse hälyttänyt apua. Tyypillisimpiä tilanteita olivat tilanteet, joissa uhkaaja hakkasi suojattavan ulko-ovea, seurasi hänen autoaan tai oli nähty väijymässä tämän asunnon tai työpaikan lähettyvillä. Selvityksen mukaan poliisi näissä tilanteissa paikalle tultuaan etsi uhkaajan, otti vastaan mahdollisen rikosilmoituksen ja varmisti, että suojattava oli turvassa. Monissa tapauksissa uhkaaja oli poistunut paikalta. Viidesosassa tapauksista tekijä saatiin kiinni ja vietiin poliisilaitokselle.
Tutkimuksen mukaan hälytyspuhelimet lisäsivät suojattujen turvallisuuden tunnetta sekä sisällä että ulkona. Monien mielestä hälytyspuhelimet olivat ratkaisevassa roolissa siinä, että he pystyivät liikkumaan ulkona ja elämään normaalia elämää. Useat suojatuista kokivat puhelimet ja kontaktit niitä välittäviin poliisiviranomaisiin osoituksena siitä, että poliisi otti heidät ja heidän kokemansa uhan vakavasti. Turvallisuuden tunnetta vahvisti haastatteluiden perusteella mahdollisuus kutsua apua, jos jotain tapahtuu. Tapauksissa, joissa hälytys tehtiin, poliisi tuli nopeasti paikalle. Tämä puolestaan lisäsi luottamusta poliisiin.
Kaikissa tapauksissa gps-paikannin ei kuitenkaan ollut toiminut. Haastateltavat kokivat joissain tapauksissa, että he olivat joutuneet tekemään useita rikosilmoituksia ennen kuin saivat hälytyspuhelimen.
Brå arvioi tutkimuksessaan syitä hälytyspuhelinten vähäiseen käyttöön. Yhtenä syynä haastatteluissa mainittiin, että viranomaiset eivät luota puhelinten tekniikkaan. Tutkimus ei antanut tukea väitteelle, vaan päinvastoin, 90 prosenttia tutkimukseen vastanneista kertoi hälytyspuhelimen toimineen hyvin. Toisen arvion mukaan puhelimet taas antavat vääränlaisen turvallisuuden tunteen ja kun puhelinta ei enää ole, suojattavat tuntevat itsensä entistä turvattomammiksi. Haastateltavista kukaan ei kokenut itseään turvattomammaksi puhelimesta luovuttuaan, vaan puhelin oli toiminut turvana akuutissa tilanteessa ja luopuminen puhelimesta oli ollut helppoa sen tullessa tarpeettomaksi. Haastateltavat myös tiedostivat hyvin, ettei puhelimella voida estää akuuttia, ennalta arvaamatonta väkivaltatilannetta. Kolmas argumentti puhelinten käyttöä vastaan oli, ettei puhelimia käyttäneillä ollut ollut todellisia vaaratilanteita tai niitä oli annettu henkilöille, joilla ei ollut todellista suojan tarvetta. Tutkimuksessa haastatelluista kukaan ei kokenut akuuttia vaaratilannetta sinä aikana kuin heillä oli puhelin. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtua siitä, ettei todellisia vaaratilanteita yksinkertaisesti ollut tai että suojatut olivat hälyttäneet poliisin paikalle ennen todellisen vaaratilanteen syntymistä. Brå korosti, että on tärkeää käyttää strukturoitua riskinarviointia hälytyspuhelimen tarvetta arvioitaessa. Yleisesti on tiedossa myös, että henkilöt, jotka ovat aikaisemmin kokeneet väkivaltaa ja uhkaa, tuntevat turvattomuutta vielä pitkään kokemuksen jälkeen, joten suojan tarvetta ei pidä väheksyä, vaikkei todellisia vaaratilanteita tapahtuisikaan. Brån kanta päinvastoin oli, että kriteerit ja kynnys tarjota hälytyspuhelinta olivat liian korkealla. Brå piti positiivisena sitä, että ihmisten turvallisuuden tunnetta voidaan parantaa poliisin tarjoamilla turvalaitteilla.
Viranomaiset selittivät hälytyspuhelinten vähäistä käyttöä myös sillä, että suojatuille oli mukavampaa käyttää omia matkapuhelimiaan. Tutkimuksen mukaan tämä voi olla osittain totta, mutta omien puhelinten heikkoutena on, että niiden avulla ei välttämättä pystytä paikallistamaan uhattuna olevaa samalla tavoin kuin hälytyspuhelimen avulla.
Menetelmän käyttö Suomessa
Vainoaminen on kriminalisoitu Suomessa vuoden 2014 alusta (RL 25:7). Laki mahdollistaa myös korvauksen saamisen terapiakäynneistä ja muista vainoamisen aiheuttamista kuluista, kuten hälytinjärjestelmistä, kun syy-yhteys pystytään osoittamaan. Lähestymiskiellon ongelmana vainon ja uhan alla elävän suojaamisessa on, että sen noudattamisen valvonta on käytännössä suojatun itsensä varassa (esim. STM 2010). Poliisin valvonta perustuu pääasiassa suojaa saaneen henkilön tekemiin ilmoituksiin kiellon rikkomisesta tai muuta kautta tulleeseen tietoon. Lähestymiskiellon kehittämisen osalta on esitetty muun muassa elektronista valvontaa ja turvalaitteita. Kansallisessa väkivallan vähentämisen ohjelmassa (OM 2005) esitettiin, että väkivallan uhkaamille naisille tarjotaan kokeiluluonteisesti hälytyslaitteita, joilla he saavat nopeasti ja huomaamatta yhteyden hätäkeskukseen, jolla on käytössä asiaa koskeva taustatiedot. Tarkoituksena oli tiedottaa kaikkia mahdollisuudesta parantaa turvallisuutta matkapuhelinten asetuksilla ja muutenkin hyödyntää teknisiä laitteita. Vuonna 2009 tehty seuranta (OM 2009) osoitti, että poliisilla oli ollut Helsingissä ja Kuopiossa kokeilussa matkapuhelimia, joita annettiin pelkääville väkivaltarikosten asianomistajille. Erityisesti kohderyhmänä olivat lähestymiskiellon suojaamat henkilöt.
Tällä hetkellä poliisilaitoksilla ei ole tarjota turvalaitteita. Vainon kohteena olevat käyttävät yleensä yksityisten turvallisuusalan yritysten palveluja turvalaitteiden hankinnassa. Yksittäisissä kunnissa on tehty päätöksiä turvalaitteiden kustantamisesta. Esimerkiksi Mikkelissä voi perusturvalautakunnan päätöksellä saada hälytyslaitteita kotiin. Mikkelissä voivat MARAK-asiakkaat (moniammatillisen riskinarvioinnin kokous) saada myös vanhuspalvelun kautta palvelusopimuksella turvalaitteita.
Suomessa olisi tarvetta samankaltaiselle järjestelmälle vainottujen ja lähestymiskiellolla turvattujen tueksi kuin Ruotsissakin. Keskitetty, yhtenäinen järjestelmä olisi tehokkaampaa, luotettavampaa ja kohtelisi kaikkia uhreja tasapuolisesti, kuin nykyinen käytäntö, missä turvalaitteita saa yksityisiltä turvallisuusalan yrittäjiltä tai satunnaisesti kaupungilta. Suomessa on suhteellisen laajasti käytössä riskinarvioinnin menetelmä ja sen rinnalle on kehitetty erikseen vainoa kartoittava lomake, joiden avulla voidaan arvioida suojan tarvetta (ks. lisätietoa MARAK:sta), joten edellytykset järjestelmän käyttöönotolle ovat olemassa.
Lisätietoa
Holmberg, Stina & Jerre, Kristina & Larsson, Sandra & Lehkamo, Melai (2015) Larmteleoner för hotande. Uppföljning av hur Polisens larmtelefoner används och fungerar. Brottsförebyggande rådet. Rapport 2015:7.
Oikeusministeriö (2005) Kansallinen ohjelma väkivallan vähentämiseksi. Julkaisuja 2005:2.
Oikeusministeriö (2009) Väkivallan vähentäminen Suomessa. Lausuntoja ja selvityksiä 2009:3.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2010) Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma. Julkaisuja 2010:15.
Piispa, Minna; Tuominen, Mia ja Ewalds, Helena (2012) MARAK - kokemuksia parisuhdeväkivallan riskinarvioinnin menetelmän kokeilusta Suomessa. THL:n raportti 10/2012.
Piispa, Minna ja Lappinen, Laura (2014) MARAK - moniammatillista apua väkivallan uhrille. Arviointiraportti. THL, Työpaperi 21/2014.