Lähisuhdeväkivallan tunnistamista ja puuttumista tulee tehostaa kaikilla sektoreilla
Lähisuhdeväkivalta eli pari-, seurustelu- ja perhesuhteissa tapahtuva väkivalta, on valitettavan yleistä ja koskettaa suoraan miljoonia suomalaisia. Lähisuhdeväkivallan yleisyys Suomessa on tullut esiin vuosina 1998, 2006 ja 2010 toteutettujen rikosuhrikyselyiden myötä. Lähisuhdeväkivalta ei ole vähentynyt vuosien saatossa, vaan tuoreimmat EU:n keräämät tiedot vuodelta 2014 osoittavat, että joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut parisuhteissaan fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa ja yli puolet henkistä väkivaltaa.
Vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta on puolestaan vähentynyt merkittävästi 1980-luvun lopulta, mutta silti suomalaisista yhdeksäsluokkalaisista lähes puolet on kokenut vanhempiensa tekemää henkistä väkivaltaa, joka viides lievää fyysistä väkivaltaa ja kolme prosenttia vakavaa fyysistä väkivaltaa. Lisäksi on tärkeää tiedostaa, että myös vanhempien välisen väkivallan todistaminen on lapsille traumatisoivaa ja monella tapaa haitallista.
Lähisuhdeväkivalta on monella tapaa sukupuolittunut ongelma, sillä suurin osa lähisuhdeväkivallan uhreista on naisia tai lapsia, kun taas tekijöistä suurin osa on miehiä. Naiset myös saavat useammin vammoja lähisuhdeväkivallan seurauksena kuin miehet. Lähisuhdeväkivalta on pahimmillaan hengenvaarallista ja (ex-)puolisonsa surmaamien naisten määrä onkin pysynyt Suomessa suhteellisen tasaisena, vaikka muu henkirikollisuus on laskenut merkittävästi 90-luvulta lähtien. Lähisuhdeväkivallan yleisyys on Suomessa kärkikastia myös EU-maiden välisessä vertailussa. Suomi onkin saanut huomautuksia YK:n ihmisoikeusneuvostolta naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyydestä sekä riittämättömistä tukipalveluista lähisuhdeväkivallan uhreille.
Lähisuhdeväkivalta tulee kalliiksi niin yksilöille kuin yhteiskunnalle
Lähisuhdeväkivalta aiheuttaa lukuisia terveyshaittoja, joista ilmeisimpiä ovat fyysiset vammat sekä erilaiset kiputilat. Lisäksi lähisuhdeväkivallan uhrit kärsivät huomattavan usein ahdistuksesta, masennuksesta, post-traumaattisesta stressistä, psykosomaattisesta oireilusta sekä univaikeuksista. Väkivaltaa liittyvä pelko ja elimistön stressitila altistaa väkivallan kokijat myös monille pitkäaikaissairauksille, kuten astmalle sekä sydän- ja verisuonielimistön häiriöille.
Lähisuhdeväkivallan vaikutukset ovat hyvin pitkäaikaisia ja esimerkiksi lapsena koetun väkivallan terveyshaitat näkyvät vielä pitkälti aikuisuudessakin. Moninaisten terveyshaittojen vuoksi lähisuhdeväkivallan uhrit käyttävät terveydenhuollon palveluita jopa kaksinkertaisesti muuhun väestöön nähden. Lähisuhdeväkivalta kuormittaa merkittävästi myös sosiaali- ja oikeuspalveluita, vaikkakaan näille sektoreille aiheutuvia kustannuksia ei toistaiseksi ole kartoitettu Suomessa kovin tarkasti. On kuitenkin selvää, että lähisuhdeväkivallan kokonaiskustannukset yhteiskunnalle lasketaan kymmenissä miljoonissa euroissa vuosittain.
Verrattuna muuhun väkivaltaan, on lähisuhdeväkivalta usein pitkäkestoisempaa ja toistuvampaa. Myös lähisuhdeväkivallasta aiheutuvat terveyshaitat näyttäisivät olevan moninaisempia verrattuna muuhun väkivaltaan, joskin myös seksuaalisen väkivallan haitallisuus on tullut tutkimuksissa ilmi. Henkinen väkivalta sekä lähisuhdeväkivallan uhreilla yleiset häpeän ja pelon tunteet voivat toisaalta voimistaa väkivallan haittavaikutuksia sekä toisaalta pitää uhrit kiinni väkivaltaisessa suhteessa sekä estää heitä hakeutumasta avun piiriin.
Yleisyydestään ja haitallisuudestaan huolimatta lähisuhdeväkivalta onkin pitkälti piilorikollisuutta ja vain murto-osa tapauksista tulee poliisin ja oikeuspalveluiden tietoon. Lähisuhdeväkivallan uhrit hakevat apua hieman useammin sosiaali- ja terveydenhuollosta, mutta myös näissä palveluissa lähisuhdeväkivallan tunnistaminen on puutteellista. Esimerkiksi päivystyksessä vain alle prosentti kaikista lähisuhdeväkivaltaa kokeneista potilaista tunnistetaan ja kirjataan asianmukaisesti. Kun lähisuhdeväkivallan uhri hakeutuu itse tukipalveluiden piiriin tai tunnistetaan esimerkiksi terveydenhuollossa, on väkivalta usein jatkunut jo vuosia.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen vaatii muutoksia läpi yhteiskunnan
Lähisuhdeväkivallan toistuvuus, pitkäkestoisuus ja raaistuminen ajan myötä vaatisivat nykyistä aktiivisempaa puuttumista muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoilta sekä poliisilta, sillä nykyisin avun hakeminen jää aivan liian usein väkivallan uhrin oman aktiivisuuden ja kykeneväisyyden varaan. Verrattuna muuhun väkivaltarikollisuuteen, on lähisuhdeväkivalta monella tapaa erityinen ilmiö ja sen tunnistamista hankaloittavat useat tekijät.
Lähisuhdeväkivallan uhrit eivät aina itsekään osaa sanoittaa kokemuksiaan väkivallaksi, mikä vaatii näiden asiakasryhmien kanssa työskenteleviltä ammattilaisilta erityistä tarkkuutta. Lähisuhdeväkivalta ei läheskään aina näy päälle päin esimerkiksi fyysisinä vammoina eikä lähisuhdeväkivallan tekijöillä usein ole mitään muuta rikostaustaa. Toisaalta moniongelmaisissa perheissä lähisuhdeväkivalta voi jäädä esimerkiksi päihdeongelmien ”varjoon” eikä väkivaltaa osata tai haluta ottaa sen vaatimalla vakavuudella. Myös lähisuhdeväkivallan moninaisuus aiheuttaa haasteita puuttumiselle ja esimerkiksi henkinen väkivalta sekä eron jälkeinen vaino jäävätkin usein piiloon.
Silloinkin, kun lähisuhdeväkivalta tulee sosiaali-, terveys- tai oikeusalan ammattilaisten tietoon, saattavat työntekijät joko tietoisesti tai tiedostamattaan lakaista ongelman maton alle. Väkivaltaan puuttumisen ei joko koeta kuuluvan laisinkaan omaan tehtävänkuvaan tai lähisuhdeväkivallan kirjaaminen ja ohjaaminen jatkopalveluihin jäävät puolitiehen. Puuttumattomuus heijastelee Suomessa pitkään vallalla ollutta vaikenemisen kulttuuria sekä lähisuhdeväkivallan näkemistä perheen sisäisenä asiana. Asenteet ja lainsäädäntö vaikuttavat toisiinsa ja monet perhesuhteissa tapahtuvan väkivallan muodot onkin Suomessa kriminalisoitu varsin hiljattain ja muutokset ovat tapahtuneet asteittainen.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen edellyttää uhreja ja tekijöitä kohtaavilta työntekijöiltä monenlaista erityisosaamista. Aiheeseen liittyvää koulutusta tulisikin kohdistaa ainakin sosiaali- ja terveydenhuollon työtekijöille, poliiseille sekä oikeus- ja rikosseuraamuspalveluissa työskenteleville. Koulutuksen lisäksi yksittäiset työntekijät tarvitsevat väkivaltaan puuttumiseen vahvaa organisaation tukea esimerkiksi työajan riittävyyden, kirjaamiskäytäntöjen ja -ohjeistusten sekä palvelukarttojen muodossa.
Asennetasolla lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen vaatii muutoksia myös läpi yhteiskunnan: vähättelyn, vaikenemisen ja vastuun siirtelyn sijaan lähisuhdeväkivallan ongelmallisuus tulisi tiedostaa ja väkivaltaan puuttumiseen tulisi kohdistaa riittävästi resursseja. Lähisuhdeväkivallan nykyistä tehokkaampi tunnistaminen toisi useampia uhreja ja tekijöitä avun piiriin, auttaisi puuttumaan väkivaltaan sekä vähentäisi väkivallasta aiheutuvia haittoja ja kustannuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin.
Heli Siltala
Heli Siltala työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa sekä psykologina Oulun vankilassa. Hänen lähisuhdeväkivallan terveyshaittoja ja -kustannuksia käsittelevä väitöskirjansa julkaistiin syyskuussa 2021.
Kuva: Riikka Kostiainen
