Professori Johanna Niemi arvioi 2000-luvun alussa rikosprosessia pahoinpidellyn naisen näkökulmasta. Menetelmä oli silloin aivan uusi Suomessa. Sukupuolentutkimuksella on sittemmin ollut iso vaikutus oikeustieteeseen ja lainsäädäntöön. Uhrin näkökulman mukaantulo on yksi kriminaalipolitiikan, rikosoikeuden ja rikosprosessioikeuden suuria muutoksia viime vuosikymmeninä.

Rikosuran päättymisen prosessia eli desistanssia on tutkittu vilkkaasti viimeisen 30 vuoden aikana. Tutkimuksessa on pyritty vastaamaan kysymykseen, miksi ja miten ihmiset, joilla on pitkä rikosura, irtautuvat rikollisuudesta. Teoriat ovat painottaneet sekä sisäistä motivaatiota että lainkuuliaisen elämän mahdollisuuksia prosessin käynnistäjänä. Teoriat eroavat toisistaan sen suhteen, riittääkö rikosten lopettaminen vai vaatiiko desistanssi muutoksia myös persoonallisuuteen. Narratiivinen kriminologia tarjoaa suotuisat puitteet tämän asian tutkimiseen.

Suomen Akatemian rahoittaman CRIMCAR-hankkeen (2018–2023) keskeisenä tavoitteena on tuottaa uutta tutkimustietoa suomalaisten rikosurien muutoksista viime vuosikymmeninä. Kriminologisessa tutkimuksessa rikosuran käsitteellä tarkoitetaan rikosten tai rikosseuraamusten jatkumoa ja järjestystä yli yksilön elämänkaaren. Poliisin tietoon tulleiden rikosten ja tuomittujen henkilöiden määrien trendejä voidaan helposti seurata julkisten tilastojen avulla, mutta nämä tarkastelut eivät kerro kovinkaan paljon siitä, miten yksilöiden rikoskäyttäytyminen muuttuu tai missä määrin rikosepäilyt ja tuomiot kasautuvat samoille henkilöille pidemmässä seurannassa.

Kriminologiassa ja keskustelussa ”rikollisuudesta” on huomion keskiössä perinteinen yksilörikollisuus. Monelle kriminologian teorioiden tehtävä on selittää, miksi ihmiset tekevät rikoksia tai minkälaiset yksilölliset ominaisuudet ennustavat heidän ”rikosalttiuttaan”. Myös rikosuutisointi keskittyy vahvasti yksilöihin, mikä vahvistaa usein stereotyyppistä kuvaa siitä, mikä on rikos ja minkälaiset ihmiset ovat uhka turvallisuudelle. Turvattomuutta ja haittaa aiheuttavia tekoja tai laiminlyöntejä olisi kuitenkin hyödyllistä tarkastella laajemmasta näkökulmasta. Rikosten taustalla oleviin rakenteellisiin tekijöihin ei päästä käsiksi pelkästään yksilöihin fokusoimalla.

Jokaisella aikakaudella on esiintynyt jokin aikalaisille erityistä päävaivaa aiheuttanut poikkeavien lasten ja nuorten kategoria. Nämä kategoriat ovat muuttuneet, ketjuuntuneet ja kerrostuneet, mutta silti säilyttäneet aikaisempia alaikäisen lainrikkomuksiin liittyviä selitys- ja ratkaisumalleja. Tämän ansiosta voimme edelleen havaita yli sata vuotta vanhojen selitysmallien kytevän nykyisten alaikäisten lainrikkomuksiin liittyvien oppien ja käsitteiden taustalla.

Restoratiivista oikeutta pidetään hyvänä lähestymistapana oikeuden saatavuuden parantamiseksi. Restoratiivinen oikeus on joustava, osallistava ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa rikollisuusongelmien ratkaisemiseen. Sitä käytetään yleensä perinteistä oikeutta täydentävänä lähestymistapana, mutta se voi myös olla rikosoikeudellisen menettelyn vaihtoehto.

Nykyaikaisessa kriminaalipolitiikassa suunta on ollut kohti hyötynäkökohtien korostumista. Muutosta selittänevät osaltaan vallitsevat rangaistusteoreettiset käsitykset, joiden mukaan rangaistuksen oikeutus ja tehtävät ovat sidoksissa utilitaristisiin argumentteihin. Muutossuunta ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton sen paremmin moraaliteoreettiselta kuin käytännöllisten tavoitteiden itsensä kannalta arvioituna.

Koronapandemian alkuvaiheissa matkailijat joutuivat monessa maassa pakkoeristykseen. Esimerkiksi Kiinassa oltiin tässä asiassa tarkkoja: matkustajia ei yksinkertaisesti päästetty pois hotellihuoneistaan muutamaan viikkoon. He olivat käytännössä vankeja. Mutta vaikka heiltä vietiinkin vapaus mahdollisesti vasten heidän tahtoaan, kyseessä ei kuitenkaan ollut rangaistus. Miksi ei? Vastaus löytyy siitä, mitä rangaistus on ja mitä se ilmaisee. Näiden kysymysten pohtiminen voi kenties auttaa myös rangaistuksen moraalisessa oikeuttamisessa.

Kohtelevatko poliisi ja rikosoikeusjärjestelmä ihmisiä yhdenvertaisesti? Keihin kontrolli kohdistuu? Sosiologisessa ja kriminologisessa kontrollin ja poliisitoiminnan tutkimuksessa on pitkään tarkasteltu kontrollitoimien mahdollisia erilaisia vinoumia ja epätasa-arvoisuuksia. Suomessa, jossa luottamus viranomaisiin on suurta, on toisinaan vaikeaa tuoda esiin tätä haastavia tutkimustuloksia. Nykytutkimuksen ja teorian kehittämisessä tarvitaan laaja-alaista näkökulmaa kontrollin “kohteiden” ja kontrollitoimijoiden suhteista, valtarakenteiden vaikutuksista sekä kansainvälistä vertailua.

Köyhyyden ja rikollisuuden välinen yhteys on yksi keskeisimpiä kriminologisen tutkimuksen empiirisiä löydöksiä. Tutkimusnäyttö ei kuitenkaan ole tuottanut varmuutta siitä, onko yhteys luonteeltaan kausaalinen eli vaikuttaako taloudellinen huono-osaisuus rikollisuuteen. Parhaillaan käynnissä oleva tutkimushanke selvittää, mitä köyhyyden vaikutuksesta rikos- ja uhrikokemuksiin todella tiedetään. Yhteyden luonteen tarkempi ymmärtäminen on tärkeää niin rikollisuutta selittävien teorioiden kuin kriminaalipolitiikankin kannalta.

Tilannetorjunnan soveltamista seksuaalirikoksiin on kritisoitu jo pitkään uhrien syyllistämisestä. Tuoreet seksuaalirikoslainsäädännön muutokset vaativat tuekseen seksuaalirikosten tilannetorjunnan kritiikkiä ja suostumusajattelua kriminologian perusmateriaaleihin. Havainnollistan asiaa käsittelemällä uhria syyllistäviä esimerkkejä poliisin some-viestinnästä ja kriminologian oppikirjoista.

Kriminologian opetuksessa ja oppikirjoissa alan teorioilla on perinteisesti ollut keskeinen rooli. On muodostunut teorioiden ”kaanon”. Se on hyödyllinen muistilista opiskelijalle. Toisaalta ”klassisten” teorioiden lista voi muuttua uskonkappaleeksi, joka jarruttaa ja kahlitsee alan kehitystä.

Keskustelu jengeistä käy Suomessa kuumana. Erityisesti huolestuttavat alaikäisten nuorten vakavan väkivaltarikollisuuden lisääntyminen ja rikollisen elämäntavan ihannointi sosiaalisessa mediassa. Suomi ei halua ajautua samanlaiseen tilanteeseen katujengien kanssa kuin Ruotsi. Kirjoituksessa esitellään vaikuttaviksi arvioituja käytäntöjä jengiytymisen ehkäisemisessä ja jengeistä irrottautumisessa sekä sovelletaan tuoreen EU-käsikirjan oppeja Suomeen.

Syksy on ollut kyberturvallisuuden suhteen kiireellistä aikaa. Tietoturvapoikkeamien ilmoitusmäärässä on havaittu selkeää kasvua ja lisäksi esimerkiksi varautuminen sähkönjakelun mahdolliseen rajoittamiseen aiheuttaa omat haasteensa.