Verkostotyö on avain nuorten ongelmien ratkaisuun
Heikki Turkka on aina tehnyt työtä vaikeassa tilanteessa olevien nuorten kanssa, tai vaikeasti rakastettavien lasten, kuten hän sanoo. Hän aloitti vuonna 1988 sosiaalikasvattajan opinnot ja teki koko opiskeluajan lastensuojelussa töitä. Muutamia lyhyitä kokeiluja hän teki nuorisopuolella ja päiväkodinkin erityisryhmässä, mutta sitten Vantaalle perustettiin nuorten turvatalo ja hän pääsi kehittämään sen toimintaa ja opettelemaan perheiden kriisityötä. Hän joutui kuitenkin luopumaan kolmivuorotyöstä perhesyiden takia vuoden 1995 tienoilla.
Toinen ovi avautui pian, ja Heikki Turkka pyydettiin erityisopettajan sijaiseksi erityiskouluun, ja samalla hän opiskeli erityispedagogiikkaa ja muuta hyödyllistä. Hän opetti samoja nuoria 7.–9. luokan ajan ja sai nämä toiselle asteelle. Siinä vaiheessa hänelle tarjottiin Vantaan Variassa ammattikoulun keskeyttämisen ehkäisyhanketta.
– Siellä aloin ymmärtää, kuinka vähän viranomaiset tietävät toisistaan eikä verkostotyötä tehty. Omasta peruskoululuokastani kuusi kymmenestä ohjautui sinne ja ymmärsin, etten ollut osannut ollenkaan kertoa, millaista ammattikoulussa opiskelu on. Kaikki entiset oppilaani keskeyttivät opinnot lähes saman tien, ja työni alkoi siitä, että ongin heidät takaisin kouluun, Turkka kertoo.
– Tästä 2000-luvun taitteessa alkoi oma ajatteluni siitä, miksei nivelvaiheita pystytä hoitamaan kunnolla, enkä näe siinä paljon parannusta tähän päivään mennessä. Ei, vaikka tiedetään tutkimusten kautta, että palveluiden nivelvaihe on iso ongelma yhteiskunnassamme. Ammattikoulussa tein töitä seitsemän vuotta töitä ja loppuaika oli nivelvaihetyöskentelyä yhdeksäsluokkalaisten kanssa. Tällä työllä oli todella hyvät tulokset.
Siinä vaiheessa Turkkaa pyydettiin jälleen Vantaalle erityisopettajaksi ns. pajaluokalle, jossa oli peruskoulun keskeyttäneitä nuoria. Hän otti tehtävän vastaan, koska halusi tehdä asiat tällä kertaa paremmin ja huolehtia siitä, että nuoret tietävät, millaiseen paikkaan ovat menossa opiskelemaan. Valitettavasti tukena olleen oppilashuollon tiimi, psykiatrinen sairaanhoitaja, sosiaalityöntekijä ja erityisnuorisotyöntekijä, hajosi ja toiminta lopetettiin. Turkka koki jääneensä koulun hylkäämien lasten kanssa yksin ja totesi vuoden päästä tulleensa jaksamisensa rajalle.
Seuraavan vuoden Turkka kävi kouluttamassa haastavasti käyttäytyvien nuorten kanssa toimivia ihmisiä aiemmin perustamansa yrityksen kautta. Lisäksi hän ja yrityksen tuntityöntekijät toimivat nuorten ammatillisina tukihenkilöhenkilöinä. Hänen oli kuitenkin vaikea kestää toiminnan eettisyyttä. Kun vaikeassa tilanteessa olevalla nuorella meni tukihenkilötoiminnan ansiosta vähän paremmin, kaupunki lopetti aina palvelun säästösyistä. Turkka luopui tukihenkilötoiminnasta ja otti vielä yhden erityisopettajavuoden.
Työmuodot kehittyneet yhä vakavampiin tapauksiin vastaamiseen
Vuoden 2011 alkupuolella Aseman Lapset ry. halusi kokeneen työntekijän projektityöhön ja tällä tiellä Heikki Turkka on ollut nyt kymmenen vuotta. Aseman Lapsissa hän on päässyt kehittämään erilaisia työmuotoja ja siinä hän on omimmillaan.
Turkka aloitti Aseman Lasten Walkers-bussissa, joka vierailee eri alueilla. Se on nopean reagoinnin työmuoto, jolla puututaan nuorten huolta herättäviin ilmiöihin yhteistyössä kunkin alueen toimijoiden kanssa.
Seuraavan hankkeen, katusovittelun kehittämisen taustalla olivat nuorten saamat porttikiellot kauppakeskuksiin. Keskusteluissa kauppakeskusten kanssa selvisi taustalla olevan usein näpistyksiä ja nuorten häiriökäyttäytymistä. Turkka alkoi kollegoineen miettiä sovittelun sopimista näiden tilanteiden ratkaisuun. He kävivät Norjassa tutustumassa katusovitteluun ja kehittivät siitä oman version. Katusovittelulla puututaan nuoren elämäntilanteeseen kokonaisvaltaisesti ja tuetaan nuorta ja tarvittaessa perhettä ennen ja jälkeen sovittelun. Sovittelijoina toimivat kasvatusalan ammattilaiset.
– Meillä oli ollut toista sataa katusovittelua, kun aloimme pohtia monissa tapauksissa esiin tulleen väkivallan taustoja. Usein konfliktit olivat lähteneet kouluyhteisöstä. Niinpä lähdin kehittämään K-0-työmuotoa, jossa puututaan pitkittyneisiin ja haastaviin koulukiusaamistapauksiin. Työtä tehdään oppilaiden ja huoltajien lisäksi laajan ammattilaisverkoston kanssa.
Turkka kertoo, että tiimin keskeisin yhteistyökumppani näissä kaikissa työmuodoissa on ollut poliisi. Sitä kautta työskentely ajautui koko ajan vakavampaan rikollisuuteen. Syksyllä 2017 tiimi pääsi pohtimaan yhteistyötä Helsingin poliisin nuorten tutkintaryhmän kanssa. On selvää, kun nuorten rikosprosessi kestää tutkinnasta oikeuskäsittelyyn jopa toista vuotta, nuori tarvitsee tukea tänä aikana. Tästä lähti Pasila-hanke, jota on tehty kolmisen vuotta STEA-rahoituksella. Hanke päättyy tämänmuotoisena mutta työ jatkuu Helsingin kaupungin Toivo-työryhmän muodossa. Pasila-hankkeen osaamista kohdennetaan yhteistyössä kaupungin ja poliisin kanssa varhaisempaan vaiheeseen sekä vahvistetaan lastensuojelun ja jälkihuollon nivelvaihetta, jos rahoitus mahdollistuu.
– Näen että jos nuoret syrjäytyvät yhteiskunnasta ja tulevaisuuden näkymät heikkenevät, nämä tarttuvat pikavoittoihin ja voivat ajautua syvemmälle rikollisiin piireihin. Nuorten näköalattomuutta lietsoo vankilan pelko, joka on iskostettu moniin jo koulussa, vaikka harvoin nuoren tapauksessa siihen päädytään. Muitakin vääriä kuvitelmia liikkuu, esimerkiksi huumeista ja H-merkinnästä. Nuoret eivät tiedä, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja mihin vaikuttaa. Pelottelulla kavennamme tulevaisuudennäkymää vielä pienemmäksi.
Viime aikoinakin uusia avauksia on ollut. Tämän vuoden alussa käynnistyi Turkan tiimin aloitteesta ja Koneen säätiön tuella Pirunpolska-tutkimushanke Vaasan yliopistossa. Hankkeessa etsitään ratkaisuja siihen, miten palvelurakenteita tulisi kehittää, jotta ne vastaisivat paremmin rikoksilla oireilevien nuorten tarpeisiin. Tuorein avaus on kokemusasiantuntijuuden hanke STEAn rahoituksella.
– Huomasimme, kuinka paljon hyötyä nuorten kanssa saadaan rikoksilla ja päihteillä oirehtineiden mutta asiansa kuntoon saaneiden ihmisten kohtaamisesta ja heidän tarinoistaan. Meillekin oli opettavaista huomata, miten vaikea vankilasta on päästä takaisin yhteiskuntaan pelkästään velkojen ja luottotietojen menetyksen vuoksi.
Turkka on tyytyväinen, että nuorten rikosoirehdinnan ympärillä on viime aikoina tapahtunut paljon. Oikeusministeriön rahoittama rikoksilla oireilevien nuorten toimintamallin kokeilu on käynnistänyt toimintaa Rovaniemellä, Oulussa, Turussa ja Vantaalla. Helsinki lähti kehittämään vastaavaa omalla rahoituksella. Monien näiden hankkeiden kanssa Aseman Lapset tekee yhteistyötä.
Verkostotyön sanansaattaja
Verkostoyhteistyön kehittäminen on Heikki Turkan intohimo, johon koko tähänastinen ura on johdattanut.
– Verkostotyössä olen oppinut paljon muiden ammateista ja toimintatapojen, tiedonvaihdon ja lainsäädännön erilaisuudesta, mutta silti aina tulee yllätyksenä, kun verkostot eivät toimi eikä niitä saada toimimaan. Ymmärrän, että ihmisten aikataulut ovat kireät, mutta tutustumiseen ja toisen ammatin toimintatapojen ymmärtämiseen tarvitaan aikaa. Kun tämän ajan käyttää, verkostotyö pikemminkin keventää omaa työtaakkaa. Helposti myös oletamme toisistamme kaikenlaista, mutta en ole tavannut ammattilaista, joka ei haluaisi lasten parasta, Turkka painottaa.
Turkka rakentaa verkostoja niin työn kautta kuin vapaa-ajallaan. Esimerkiksi hän on järjestänyt lähiökierroksia, joille haalii ennakkoluulottomasti eri alojen ammattilaisia ja vaikuttajia mukaan. Hän vannoo myös työparityöskentelyn nimeen, ja mieluusti työparin ei tarvitse olla samasta tiimistä tai edes organisaatiosta. Kun nuoria menee tapaamaan esimerkiksi poliisin tai rikosseuraamustyöntekijän kanssa, samalla tutustuu työpariinsa ja yhteistyö on jatkossa helpompaa.
Verkostotyön syksyn uutuus on ollut koulukotibussikiertue. Ideana on, että bussilastillinen moniammatillisia toimijoita jalkautuu yhdessä koulukoteihin ja tekee nuorten kanssa erilaisia työpajoja. Idea lähti, kun Turkka oli konsultoimassa Vuorelan koulukodissa kiusaamisen vastaisen strategian valmistelua. Hän kuuli tytöiltä, miten nuoret ovat olleet monissa laitoksissa ja kuulevat asioita somen kautta. Näin uudelle tulijalle on jo valmiiksi mietitty kiristyskeinot, joilla pääsee mukaan yhteisöön. Turkka ideoi, että myös aikuisten kannattaa tutustua, jotta tilanteisiin päästään puuttumaan etukäteen. Esimerkiksi ennalta estävää työtä tekevä poliisi tuntee nuoret ja voi kertoa, kannattaako tiettyjä nuoria laittaa samalle osastolle.
– Meillä on maailman parhaimmat palvelut ja ammattilaiset, kun vain puhuisimme keskenämme. Eri ammattikuntien omien koulutuspäivien sijaan voitaisiin järjestää vaikkapa hypoteettisen nuorisorikollisen kanssa työskentelevien koulutuspäivät, Turkka ehdottaa.
– Tärkeää alaikäisen kanssa työskennellessä on ottaa myös perhe mukaan työskentelyyn. Jos käyttää kiireetöntä kohtaamista luottamuksen hakemiseen, yleensä saa aina luvan kertoa nuoren asioista muille ammattilaisille. Sillä rikomme helpoiten puhumattomuuden kulttuuria ja löydämme yhdessä nuorten ongelmiin ratkaisuja.
Turkka näkee, että Suomessa tehdään työtä liian yksilökeskeisesti. Pahimmassa tapauksessa saman perheen eri jäsenten kanssa voi työskennellä jopa kymmeniä eri alojen ammattilaisia. Näin väistämättä tehdään päällekkäistä työtä. Resurssit eivät Turkan mukaan olekaan suurin ongelma. Lisäksi rakenteet ja tietojärjestelmät hallitsevat nuorten kanssa tehtävää työtä liikaa. Mitä pienemmät rakenteet ovat, sitä enemmän se vapauttaa aikaa verkostotyöhön ja yhteistyöhön. Tähän hänen mielestään kaivataan ajattelutavan muutosta.
Hän toivoo myös vapaampia käsiä kokonaan uuden kehittämiseen. Tutkimus ja hankkeiden arviointi on erittäin tärkeää, mutta välillä vaatimukset toiminnan vaikuttavuuden osoittamisesta tulevat liian varhain ja estävät kokeilut ehkä kokonaan, hän harmittelee. Jos esimerkiksi tutkimukset osoittavat Suomesta löytyvän 60 000 syrjäytynyttä nuorta, on hänen mielestään selvää, että työtä täytyy tehdä jotenkin toisin kuin tällä hetkellä.
Edessä vaikeat ajat
Heikki Turkka kertoo, että korona-aika oli hyvin vaikeaa erityistä tukea tarvitseville nuorille varsinkin isoissa kaupungeissa ja heidän kanssaan tehtävä työ on ollut vaikeaa ja kovimpien rajoitusten aikaan jopa mahdotonta.
– Meidän aikuisten pitäisi niin koulussa, kotona kuin harrastuksissa tehdä kimppapysähdys ja kysyä, mitä nuorelle kuuluu – ja myös kuunnella, mitä hän sanoo. Jos emme ota koppia nuorista, joilla on ollut vaikeuksia, päädymme vielä edellisen laman kaltaiseen tilanteeseen.
Turkka harmittelee kevään 2020 yhteiskunnallisia ratkaisuja. Erityisopettajien, nuorisotyöntekijöiden ja monien muiden olisi hänen mielestään pitänyt jatkaa nuorten tapaamista. Turkan tiimi teki rajoitusten aikaan kotikäyntejä, mutta tarvittavia erityispalveluja ei nuorille saanut. Tiimi päätyi pitämään jopa koulua Pasila-hankkeen nuorille, minkä ansiosta viisi poikaa sai peruskoulun päättötodistuksen. Nuoret eivät pärjänneet läppärillä etäkoulussa vaan vaelsivat kadulla. Lisäksi tiimi sovitteli sovittelutoimiston pyynnöstä useita sellaisia perheen sisäisiä tapauksia, joissa teini oli uhri tai tekijä, ja näin kiristynyt perhetilanne saatiin rauhoittumaan.
– Olen jaksanut tätä työtä upean tiimin ja työnohjauksen ansiosta. Kehittämistyötä olen tehnyt 21 vuotta, enkä voi kuvitella tekeväni tavanomaista toimistotyötä. Olen eläväinen ihminen ja saan energiaa, kun tapaan ihmisiä – niin nuoria ja perheitä kuin kollegoita ja verkostoja. Kotikasvatuksessa keskeistä oli oikeudenmukaisuuden tavoittelu ja taustasta motiivi varmaan kumpuaa: veli on perustanut Iceheartsin ja minä olen kehittänyt muita hankkeita, Turkka kertoo.
Teksti ja kuva: Riikka Kostiainen
