”Tämä valmiusharjoituksen skenaariohan on aivan kuin jostain scifi-elokuvasta – vain marsilaiset puuttuvat! Ei tuo ole mahdollista, pikkuisen realiteettia peliin!” Tällaisen palautteen olisi vielä kymmenkunta vuotta sitten valmiusharjoituksen suunnittelija helposti saanut esittäessään harjoituksen skenaarioksi myöhemmin toteutuneita, mutta vielä tuntemattomia tapahtumia. Turvallisuustyö oli tuolloin suoraviivaista ja helppoa. Turvallisuusviranomaisiksi itseään kutsuvat toimijat pitivät oikeutenaan määritellä turvallisuussanan ja turvallisuustyön sisällön. Virallisen turvallisuusliturgian mukaan oli vain sotia, onnettomuuksia ja rikoksia. Sodat voitettiin, tulipalot sammutettiin ja rosvot pantiin vankilaan.
Sota ja sodanuhka olivat pelonaiheitamme, kunnes Tšernobylin ydinonnettomuus vuonna 1986 herätti meidät huomaamaan, että normaaliajan onnettomuuden vaikutusalue voi olla koko Euroopan laajuinen. Katastrofi tapahtui yllättäen ja vaikutti kaikkiin yhteiskunnan toimintoihin. Ja jatkoa seurasi: 2010 Islannin tulivuorenpurkaus, 2015 Euroopan pakolaiskriisi sekä vuosien 2006, 2009 ja 2020 lintu- ja sikainfluenssa ja nyt koronavirus. Kaikki näin jälkeenpäin tarkasteltuina realistisia.
Myös kansallinen turvallisuusympäristö on yhtä lailla muuttunut: koulusurmat, lisääntyneet luonnonvahingot ja ennen kaikkea niistä aiheutuneet infran häiriöt. Talvella -99 juhlittiin Lapin uutta -51,5 asteen pakkasennätystä laajojen sähkönjakeluhäiriöiden ja koulujen sulkemisien myötä. Kesällä 2018 ihmeteltiin Utsjoella +30,3 asteen lämmössä ennätyskuumaa kesää sekä Ruotsin ja Lapin metsäpaloja. Ennen kuulumatonta oli, että kuuma kesä aiheutti hätätilan monessa lappilaisessa hoito- ja huoltolaitoksessa, missä potilashuoneissa ei ollut koneellista jäähdytysjärjestelmää. Potilashuoneiden lämpötilat kohosivat jopa yli +30 asteeseen. Kuka tätäkään olisi voinut uskoa?
Ja vielä kerran: kuka olisi voinut uskoa, että joudumme koronaviruksen takia muutamassa viikossa tilanteeseen, missä valtakunta julistetaan poikkeustilaan ja joudumme elämään ei vain viikkoja, vaan kuukausia kriisin kourissa? Nyt, kun olemme ohittaneet koronakriisin henkisen shokkivaiheen ja siirtyneet ”kriisiarkeen” huomaamme, miten vaikeaa arjen ja kriisin yhdistäminen on. Monet rajoitukset, etätyöt ja -koulut, huoli omasta ja perheen toimeentulosta ja läheisten jaksamisesta on sekä maan hallituksen että meidän jokaisen yhteinen huolenaihe.
On ollut hienoa nähdä, miten järjestöt ja yksityiset henkilöt ovat jälleen toimineet lähimmäisten tukena ja viranomaisten apuna. Avustustoiminta on käynnistynyt ympäri maata joustavasti ja usein myös spontaanisti. Kriisin aikana tunnetaan vastuuta lähimmäisestä. Näin muuten kävi myös vuoden 2015 pakolaiskriisin yhteydessä. Ensimmäiset Haaparannalta Suomeen tulleille pakolaisille majoitusta ja apua tarjonneet olivat järjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä. Viranomaisten apu alkoi vasta muutaman päivän kuluttua.
Kriisitilanteissa järjestöjen ja kansalaistoiminnan merkitys poikkeuksetta tunnustetaan, mutta arjessa se tahtoo unohtua. Valitettavasti viranomaiset ovat yleensä olleet valmiimpia ottamaan vastaan järjestöjen apua kuin antamaan omaa apuaan järjestöille. Kansallisen turvallisuusstrategian mukaan ”yhteiskunnan kaikki voimavarat tulee olla parhaassa mahdollisessa käytössä kaikissa turvallisuustilanteissa”. ”Kaikki voimavarat” tarkoittaa viranomaisten lisäksi järjestöjä, elinkeinoja ja yksittäisiä ihmisiä. ”Kaikissa turvallisuustilanteissa” tarkoittaa sekä arkea että kriisiä. Siis vielä kerran: Turvallinen Suomi tehdään yhdessä.
Kun kerta toisensa jälkeen olemme kokeneet uuden, ennen näkemättömän häiriötilanteen, epidemian, luonnon ääri-ilmiön yms. on pikkuhiljaa parasta ruveta uskomaan, että samaa ”herkkua” tulee jatkossakin. Oleellista ei olekaan pyrkiä ennustamaan minkälainen uusi vitsaus meitä seuraavaksi odottaa, vaan se, että tällä kokemuksella tiedämme, mitä edellä esitetyn kaltaisissa tilanteissa ihmiset tarvitsevat: oikeaa tietoa, tukea, turvaa, hoitoa, apua… Siis tapahtuneesta riippumatta aina näitä. Lisäksi paljon viestintää, tehokasta viranomaistoimintaa ja laajaa yhteistyötä järjestöjen ja elinkeinojen kanssa sekä arjessa että kriisin hetkellä.
PS: Muistathan, että koronakriisistä huolimatta syrjäytyminen on edelleen Suomen kansallisen turvallisuuden suurin uhkatekijä. Syrjäytymisen ehkäisytyötä tehdään arjessa ja siinä järjestöt ovat parhaita osaajia.
----
Kirjoittaja on pelastusylitarkastaja Lapin aluehallintovirastossa
