Tutkimus haluaa kääntää katseen nuoriin kohdistuvista huolista nuorten huoliin
Vuosi 2020 aloitti Suomessa ajanjakson, jonka monet tulevat vielä pitkään muistamaan varsin poikkeuksellisena. Ensimmäinen koronakevät ja sen tutuiksi tekemät rajoitukset sulkivat kouluja, harrastuspaikkoja, nuorisotiloja ja muita julkisia tiloja, kuten kirjastoja. Seuraavien vuosien aikana rajoitukset toisinaan tiukentuivat tartuntamäärien kasvaessa, toisinaan ne hellittivät otettaan. Nuorten arkeen ja vapaa-aikaan tällä kaikella oli valtavia vaikutuksia.
Samaiseen vuoteen sijoittuu myös eräänlainen alkupiste keskustelulle, joka on vaihtelevalla intensiteetillä yhä käynnissä. Nuoria ja nuoruutta koskevat huolet alkoivat vallata mediassa tilaa syksyllä 2020. Taustalla oli ennen kaikkea Helsingin Sanomien 10.11.2020 julkaisema artikkeli keskustassa liikkuvista nuorisoryhmistä, joita kuvailtiin mahdollisesti vaarallisiksi. Alkuperäisen otsikon perusteella monet ymmärsivät, että 100–150 nuorta muodosti yhtenäisen ryhmittymän, jonka liikkeistä aikuisyhteiskunnan olisi syytä olla huolissaan. Sittemmin artikkelia täsmennettiin sen osalta, että kyse ei ole yhdestä yhtenäisestä ryhmästä.
Huoli ei kuitenkaan ole näihin päiviin mennessäkään kadonnut mihinkään – paljon huomiota keränneet väkivaltarikokset, joissa nuoria on osallisina niin tekijöinä kuin uhreinakin, ovat pitäneet keskustelua yllä pitkään. Keskustelusta vaikuttivat kuitenkin pitkälti puuttuvan nuorten äänet ja heidän oma näkökulmansa ajassa oleviin huoliin ja kaupunkitilaan. Tästä havainnosta käynnistyi nuorisotutkijoiden, journalistien, taiteilijoiden, opettajien ja nuorisotyöntekijöiden yhteinen pohdinta, jonka seurauksena syntyi Nuorten paikkataju ja huolet -hanke.
Huolipuhe on osa historiallista jatkumoa
Tutkimushankkeen tuloksena syntyneessä Nuoruus korona-ajan kaupungissa -teoksessa painotetaan, että käytyä keskustelua mediassa leimasivat vahvasti erilaisten aikuistoimijoiden huolet ja mahdollisten ongelmien kartoittaminen, niin kutsuttu huolipuhe.
Historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna nuorten ilmiöihin liittyvä huolipuhe ei ole millään muotoa uusi ilmiö. Nuorisotutkija Timo Harrikari on kiinnittänyt huomiota tapaan, jolla nuoriin kohdistuvat huolet saavat tarkastelemaan nuoria ”riskilinssin” lävitse. Harrikarin mukaan tämä ohjaa aikuisten huomion siihen, mitä pidetään kielteisenä ja ei-toivottavana. Nuorten liikehdintä, kaupunkitila ja erilaiset nuorisokulttuuriset tyylit ovat aika ajoin nousseet keskustelun kohteeksi ja aiheuttaneet aikuisyhteiskunnassa levottomuutta ja huolta, toisinaan vaatimuksia myös konkreettisista toimenpiteistä määritellyn ongelman ratkaisemiseksi.
Keskinäinen epäluulo nuorten ja aikuisten välillä lisääntyi korona-ajassa
Tutkimus nostaa esiin nuorisotyöntekijöiden kokemuksia siitä, että kaikkia kaupunkitilassa liikkuvia nuoria yleisesti vaikutetaan pitävän aikaisempaa vaarallisempina. Nuorten kanssa aikaansa viettäviä ammattilaisia oletus vaarallisuudesta oudoksuttaa.
Nuorisotyöntekijät puhuvat myös siitä, että nuoria on alettu pitää vaarallisempina ja että jalkautuvaa työtä tekeviltä kysytään aiempaa enemmän, pelottaako heitä tehdä työtään. Kysymys tuntuu selvästi hiukan absurdilta, naurattaa. (Tutkijan kenttäpäiväkirja, marraskuu 2021)
Nuorten ryhmäkokoontumisesta on tullut niin paheksuttua, että sivulliset soittavat poliisin nuorisotyöntekijän arvion mukaan selvästi helpommin kuin ennen – silloinkin, kun kyseessä ei ole muuta kuin nuoret, jotka viettävät aikaa ryhmässä. Nuorisotyöntekijä puhuu nuorten oikeudesta olla nuoria, katsoo tämän korona-aikana olleen koetuksella. (Tutkijan kenttäpäiväkirja, marraskuu 2021)
Tutkimustulokset viittaavat siihen, että huolipuhe tosiaan paitsi ilmaisee, myös tuottaa huolta, joka näkyy konkreettisina seurauksina monien nuorten arjessa. Ryhmässä liikkumisen karsastaminen, pukeutumistyyliin liittyvä leimaaminen sekä nuoria kohtaan tunnetut pelot ovat asioita, jotka tutkimuksessa nousevat monin paikoin esiin. Nuoriin kohdistuvat epäluulot ja kielteinen suhtautuminen puolestaan ruokkivat nuorten epäluuloja heitä lähestyviä aikuisia kohtaan. Nuorisotyöntekijät kertovat, että aikuisten tukeen ja apuun ei tahdota turvautua välttämättä silloinkaan, kun tarvetta ilmenee, esimerkiksi voimakkaan päihtymyksen takia.
Havainnot herättävät kysymään, mitä ajatus nuorten vaarallisuudesta tekee aikuisten mahdollisuuksille tukea nuoria tarpeen tullen. Jos nuoret kaihtavat aikuisia aikaisempaa hanakammin ja aikuisyhteiskunta mieltää nuoret vaarallisiksi, millaista kohtaamista sukupolvien välillä tämä tuottaa? Jos nuorten vertaissuhteissa ilmenee väkivaltaa, keskittyvätkö aikuiset suojautumaan vaarallisiksi olettamiltaan nuorilta vai kykenevätkö he muuttamaan huolipuheen huolenpidoksi?
Monitulkintainen roadman
Eräs korona-ajan keskusteluille ominainen asia oli toistuvasti esiintyvä hahmo, "roadman", jonka kuvailtiin sonnustautuvan kalliisiin merkkivaatteisiin ja ihannoivan rikollista elämäntapaa. Roadmania ei nähty ainoastaan populaarikulttuurisena hahmona, vaan se yhdistettiin paikoin hyvinkin suoraviivaisesti nuorten tekemiin rikoksiin, jopa samanaikaisesti velloneisiin jengikeskusteluihin. Tutkimustuloksista tukea yhtäläisyysviivojen vetämiselle ei silti löydy.
Tutkimuksen mukaan roadman on nuorten parissa äärimmäisen monitulkintainen hahmo, jonka luonteesta ei vallitse yhtenäistä tulkintaa vaan laaja tulkintojen kirjo. Niin sanotun roadman-ilmiön ymmärtämiseksi tämän käsitteellisen epäselvyyden huomioiminen on ensisijaisen tärkeää: joillekin roadman tarkoittaa rikoksilla oireilevaa nuorta, toisille ketä tahansa ”tracksuitiin” pukeutunutta hengailijaa.
Yhdellekään tutkimuksessa kohdatulle nuorelle roadman ei ole itseen liitetty identifikaatio. Nuorten parissa roadmaniin liittyy myös selvästi halventavia merkityksiä, mikä kielii globaalin ja digitaalisen nuorisokulttuurisen liikehdinnän törmäyksestä paikallisten olosuhteiden kanssa. Myös näiden reaktioiden ja tulkintojen kuunteleminen herkällä korvalla mahdollistaa nykyistä paremman ymmärryksen siitä, kuinka nuoret heitä ympäröivää todellisuutta jäsentävät ja millaisia merkityksiä roadman heidän maailmassaan saa.
Väkivallasta ei tule vaieta
Nuorten tekemästä ja kokemasta väkivallasta ei tule vaieta. Useimmiten alaikäisen tekemän väkivaltarikoksen uhrina on juuri toinen alaikäinen. Huomion kiinnittäminen väkivaltaan, jossa nuori on tekijänä tai kokijana, on aina ehdottoman tärkeää – sillä mitä useammin väkivalta tulee esiin, sitä paremmin siihen voidaan puuttua ja järjestää rikoksilla oirehtivien nuorten tarvitsemaa tukea ja palveluita.
Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, millaista tuo huomio on. Nuorten tekemään väkivaltaan liittyvät uutiset ja artikkelit saavat pahimmillaan aikaan niin sanotun moraalipaniikin, jonka seuraukset näkyvät kielteisesti niin nuorten arjessa kuin aikuisten suhtautumisessa heihin. Kuten tutkimukseen osallistuneet nuorisotyöntekijät muistuttavat, nuorilla on oikeus kokoontua ryhmässä vertaistensa kesken, viettää aikaa yhdessä sekä ilmaista itseään. Jälkimmäinen sisältää oikeuden pukeutua jollakin tapaa ilman siihen liittyvää leimaamisen riskiä sekä sanan- ja ilmaisunvapauden hyödyntämisen.
Nuorten näkökulman uupuminen heitä koskevista keskusteluista voi johtaa lopputuloksiin, joissa nuoret eivät tunnista aikuisten rakentamia esityksiä nuorten todellisuudesta eivätkä aikuiset puolestaan tunnista tai ymmärrä nuorten ilmiöitä mielekkäällä tavalla.
Nykyistä moniulotteisemman ymmärryksen rakentuminen edellyttää nuorten oman äänen kuuntelemista ja aktiivista esiin nostamista – sekä herkkyyttä sille, millaisia asioita nuoret itse katsovat omaksi kokemiensa ilmiöiden heille tarjoavan. Joihinkin tarpeisiin vastaavat sellaisetkin populaarikulttuurin ilmentymät, jotka aikuisyhteiskunnalle saattavat näyttäytyä käsittämättöminä tai demonisointiin houkuttelevina.
Norminvastaisen ja kielletyn kanssa flirttailemisella on nuorisokulttuurisessa liikehdinnässä pitkät perinteet. Myös roadman-ilmiön voidaan katsoa ilmentävän näitä jo pitkän perinteen varaan rakentuvia koodistoja oman aikansa populaarikulttuuria hyödyntäen, yhteiskunnan arvostuksia ja hierarkioita sekä heijastellen että niitä vastaan kapinoiden.
Vaarantaako ajatus ”vaarallisista nuorista” nuorten avunsaannin?
Tutkimusjulkaisussa roadman-ilmiötä käsittelevä luku päättyy yksittäiseen anekdoottiin, joka tapahtui erään pääkaupunkiseudulla sijaitsevan maauimalan saunassa aineistonkeruun jo päätyttyä. Kaksi toisilleen selvästi tuttua saunojaa puhelivat maauimalan viimeaikaisista tapahtumista. Toinen kertoi, kuinka muutamia päiviä aikaisemmin lippuluukun jo sulkeuduttua maauimalan alueelle oli juossut portista nuoria ja lapsia sekä näitä seuranneita toisia lapsia ja nuoria. Jälkimmäiset olivat haukkuneet ja ajaneet takaa ensimmäisiä. Ensin mainitut nuoret olivat siis paenneet takaa-ajajia. ”Joku jengiyhteenotto”, kommentoi saunojista toinen. Se ei ollut vitsi.
Tapauksessa on humoristisia piirteitä, mutta pohjimmiltaan se on kaikkea muuta kuin huvittava. Karkuun juoksevien lasten ja nuorten määritteleminen jengiksi ja heidän konfliktinsa kutsuminen jengiyhteenotoksi virittää pohtimaan, millä tapaa käydyt keskustelut vaikuttavat aikuisten tapaan jäsentää nuoria ja lapsia koskevia tapahtumia ja reagoida niihin.
Uhkailun ja takaa-ajon kohteena olevat nuoret ja lapset ansaitsevat ennemminkin aikuisten tarjoamaa suojaa ja tukea tilanteessa kuin jengiksi määrittelyä ikänsä ja ryhmässä liikkumisensa perusteella. Pelästyneiden aikuisten vetäytyessä sivuun nuoret jäävät selviytymään konflikteista ja muista ongelmatilanteista yksin. Nuoret voivat myös kaihtaa aikuisten apua, jos he ovat tottuneet odottamaan voimakkaan kielteisiä ja torjuvia reaktioita itseään kohtaan. Kuten edeltä käy ilmi, nuorisotyöntekijöiden kertoman perusteella viitteitä tällaisesta avun pakenemisesta ja omin neuvoin selviytymisestä on jo nyt havaittavissa – kynnys pyytää ja ottaa apua vastaan vaikuttaa siis ainakin joillakin nuorilla kasvaneen.
Silloin, kun nuorten välisissä vertaissuhteissa ilmenee väkivaltaa, sen voidaan katsoa korostavan sukupolvien välisen luottamuksen merkityksellisyyttä ja siten myös nuorten kuulemisen tärkeyttä, ei suinkaan vähentävän sitä. Jos tilanteiden purkaminen otetaan vakavasti, tukea ja asianmukaisia palveluita tarvitsevat niin alaikäiset väkivallan tekijät kuin kokijatkin. Sukupolvien keskinäisen epäluottamuksen kasvaessa samalla kasvaa myös riski siihen, että nuoret vetäytyvät kaikkinensa yhä kauemmas, aikuisyhteiskunnan ulottumattomiin, eikä tukeen uskalleta turvautua silloinkaan, kun se tarpeen olisi.
Karla Malm
Kirjoittaja työskenteli tutkijana Nuorisotutkimusseuran Nuorten paikkataju ja huolet -hankkeessa vuosina 2021–2023.
Kirjoitus perustuu Nuorisotutkimusseuran julkaisuun Nuoruus korona-ajan kaupungissa – Tutkimus nuorten vapaa-ajasta, jalkautuvasta nuorisotyöstä ja huolikasaumista (toim. Laine, Sofia, Kauppinen, Eila, Malm, Karla & Hoikkala, Tommi). Tutkimusta rahoittivat Helsingin, Vantaan, Espoon, Kauniaisten ja Tampereen kaupungit sekä opetus- ja kulttuuriministeriö.
Kuva: Riikka Kostiainen
