Viranomaisrakenteesta tietorakenteisiin – Ehdotuksia rikoksentorjunnan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vahvistamiseksi
Oikeusministeriön yhteydessä toimiva rikoksentorjuntaneuvosto on toteuttanut tehtäväänsä menestyksekkäästi yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Vuonna 2021 neuvoston sihteeristö kuitenkin arvioi, että sen työn vaikuttavuutta voisi lisätä organisaatiota tai toimintatapaa kehittämällä. Ongelmana nähtiin myös työnjaon ja vastuunjaon epäselvyys, erityisesti suhteessa sisäministeriön hallinnoimaan sisäisen turvallisuuden strategian ja selonteon paikallisiin toimenpidekokonaisuuksiin.
Rikoksentorjuntatyön vaikuttavuutta – ja samalla synergiaetuja – voisi nähdäkseni lisätä kolmella korjausliikkeellä: täsmentämällä rikoksentorjuntaneuvoston tehtäviä, kokoonpanoa ja resursointia asetuksella, vahvistamalla rikoksentorjunnan asemaa osana oikeusministeriön tiedolla johtamisen strategiaa ja ankkuroimalla tietoperustainen rikoksentorjunta aikaisempaa tiiviimmin osaksi yhteiskunnan muutosta.
Rikoksentorjuntaneuvoston aseman vahvistaminen
Valtioneuvoston toimintatavat ovat muuttuneet sekä yhteiskunnan haasteiden laaja-alaistuessa että monipuoluehallitusten yleistyessä. Nykyisin hallitusohjelmatyöhön käytetään paljon aikaa ja energiaa, ja ohjelmista tehdään mahdollisimman konkreettisia ja yksityiskohtaisia. Vaalikaudella toteutetaan ne hankkeet, joista on yhteisesti sovittu.
Samalla myös erilaisia rikoksen ehkäisyyn liittyviä kehittämishankkeita toteutetaan enenevästi sekä ministeriöiden sisällä että niiden välisessä yhteistyössä. Vanhat ja uudet valtiolliset instituutiot keskittyvät enenevästi turvallisuuskysymyksiin ja rikostorjuntaan. Myös yksityinen turva-ala kukoistaa. Monessa suhteessa kehitys on ollut positiivista. Rikoksentorjuntaneuvoston näkökulmasta se on kuitenkin merkinnyt aikaisempaa marginaalisempia toimintamahdollisuuksia, ja samalla kokonaiskuva turvallisuusrakenteista ja niihin liittyvistä vastuista on hämärtynyt.
Kansalliset rikoksentorjuntaohjelmat ovat olleet hyvin suunniteltuja hankekokonaisuuksia, mutta niidenkin tulosten pysyvyydestä ja merkityksestä jää perusteltu huoli. Neuvoston kannanotot ja suositukset jäävät aktiivisesta viestinnästäkin huolimatta arkistoon, koska niillä ei ole ollut paikallishallinnossa selkeää vastaanottajaa.
Kokonaisuudessaan neuvoston keskeinen kansallista rikoksentorjuntaa koordinoiva rooli uhkaa kaventua.
Jos emme halua jättäytyä sinänsä hyödyllisten, mutta kuitenkin lyhytjännitteisten kehityshankkeiden ja projektien varaan, neuvoston roolia olisi vahvistettava asetusmuutoksella. Neuvostossa tulisi olla edustettuna monialainen tutkimus, joka antaisi mahdollisuuden seurata ja arvioida yhteiskunnan kehitystä ja koota tietoa kansainvälisistä ja kansallisista rikollisuuskehitykseen ja rikoksentorjuntaan vaikuttavista tekijöistä. Neuvoston kokoonpano ja resursointi turvattaisiin koko vaalikaudeksi valtioneuvoston periaatepäätöksellä.
Tieto, preventio, työnjako ja yhteistyö
Rikoksentorjuntaneuvoston työtä ohjaavan asetuksen tulisi nivoutua tiiviisti osaksi oikeusministeriössä rakentuvaa tiedolla johtamisen tai ohjautumisen strategiaa. Koska tavoitteena olisi saada analysoitua tietoa yhteiskunnan kriminaalipolitiikkaan vaikuttavista kehityskuluista, muutos siirtäisi rikoksentorjuntatyön painopistettä myös primääriprevention suuntaan.
Primääriprevention tutkimuksellinen arviointi on toistaiseksi ollut vähäistä, koska se on erityisen haastavaa – syy-seuraussuhteiden osoittaminen yhteiskunnan kehitystrendien, väestöryhmien elinehtojen, suhdannevaihteluiden tai hyvinvointipolitiikan muutosten ja toisaalta rikollisuuden välillä on vaikeaa, pitkäjännitteisyyttä ja kriittistä keskustelua vaativaa työtä, jossa harvemmin voidaan hyödyntää meta-analyyttista tutkimusmassaa. Primääriprevention korostuminen antaa mahdollisuuden yhdistää rikoksentorjunta muuhun hyvinvointivaltion toimintaan ja arvopohjaan.
Painopisteen muutos ei tarkoittaisi sitä, että sekundääri- tai tertiääripreventioon ei kiinnitettäisi entisenlaista huomiota. Neuvoston tehtävänä olisi näissä rajatuissa ja kohderyhmittäisissä hankkeissa enemmänkin arviointitiedon tuottaminen. Tätä tehtävää se on menneelläkin toimikaudellaan menestyksekkäästi toteuttanut.
Eri hallinnonalojen huomio on enenevästi kiinnittynyt rikollisuuskehitystä vahvistaviin syrjäytymisongelmiin ja erityisesti nuorten sopeutumattomuuteen liittyviin haasteisiin, vaikka niitä ei aina rikoksentorjunnan käsitteistön puitteissa toteutettaisikaan. Neuvoston ei siis olisi välttämättä tarpeen toteuttaa erillisiä kansallisia rikoksentorjuntaohjelmia. Käytännön rikoksentorjuntaa tehtäisiin Suomessa luultavasti yhtä suurella volyymilla kuin tähänkin saakka, mutta vastuunjako selkiytyisi oleellisesti. Olisi myös hyvä, että kehittämishankkeiden toteuttaja olisi taho, jolla olisi mahdollisuus vastata toimenpiteiden jatkuvuudesta.
Oikeusministeriön, sisäministeriön ja sektoritutkimuslaitosten tiedonhankintaa, tilastointia ja tiedon analysointia olisi mahdollista yhdistää. Erityisen tärkeää olisi turvata olemassa olevat kansalliset rikollisuuden osoittimien ja niiden sisältämien aikasarjojen jatkuvuus siksikin, että Suomen väestöllinen ja alueellinen eriytyminen on yllättävän nopeaa.
Hyvinvointivaltion rakenteen muutos
Toteutettu sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus tarkoittaa paitsi sosiaali- ja terveyspalvelujen ja pelastuspalvelujen toteutus- ja järjestämisvastuun muutosta, valtion keskushallinnon paluuta palveluiden ohjaus- ja rahoitusvastuuseen. Hyvinvointialueet ovat periaatteessa itsenäisiä valtion viranomaisia, joihin on syntymässä omat hallintorakenteensa. Kuntien rooli kaventuu, joskin se säilyy sivistystoimessa ja kaavoituksessa vahvana.
Muutos antaa uusia mahdollisuuksia rikoksentorjuntaan liittyvälle tietoperustaiselle työlle, koska uudet hallintorakenteet tuottavat myös omat hyvinvointi- ja turvallisuusstrategiansa. Se edellyttää ymmärrystä ja tietoa alueellisista turvallisuusrakenteista ja niiden toimivuudesta. Yhteistyö 22 alueellisen vastuutahon kanssa on helpompaa kuin lähes kolmensadan kunnan kanssa, vaikka alueiden sisällekin jää huomattavia eroja. On kuitenkin mahdollista rakentaa yhdenmukaisia ja vertailun mahdollistavia seurantaindikaattoreita, joita sekä rikoksentorjuntaneuvosto että hyvinvointialueet voivat pitkäjännitteisesti hyödyntää.
Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin vuosittain tuottamat rikollisuustilannekatsaukset antavat hyvän kuvan erityyppisten rikosten esiintyvyydestä ja ajallisesta vaihtelusta alueittain. Vaihtelu on suurta, joskaan emme tarkkaan tiedä, mistä se johtuu.
Sanni Nieminen analysoi ansiokkaasti Haaste-lehdessä 4/2021, miksi tarvitsemme myös maaseutukriminologiaa ja sen tuottamaa tietopohjaa rikoksentorjunnan tueksi. Samassa lehdessä Maija Helminen ja Mia Kilpeläinen arvioivat järjestöjen roolia ja rikosseuraamusasiakkaiden kuntoutustoiminnan edellytyksiä. Myös näiden järjestöjen työn jatkuvuutta olisi mahdollista ja syytä turvata, kun niiden rahoitus siirtyy suoraan budjettivaltion vastuulle. Samalla niiden toiminnan tuloksellisuutta on mahdollista arvioida nykyistä paremmin.
Hyvinvointivaltion institutionaaliset muutokset ovat rikoksentorjunnan kannalta pääosin positiivisia, vaikkakin on varhaista sanoa, onko lopputulema väestön hyvinvoinnin ja erilaisten palvelujen saatavuuden näkökulmasta luvatun tai lainsäädännön perusteluissa tavoitellun kaltainen. Siksi tarvitaan sekä kokoavaa että kehitystä alueittain eriytyvää tutkimusta ja vähintäänkin pysyvää indikaattoritasoista seurantaa.
Huominen on todennäköisesti parempi kuin eilinen
Rikoksentorjunta keskittyy erilaisiin rikollisuusriskeihin, niiden hallintaan tai peräti poistamiseen. Usein unohtuu, että kokonaisuutena Suomessa ja yleisemminkin länsimaissa kehitys on ollut pääosin positiivinen: kokonaisrikollisuuden taso on laskenut. Suomessa alkoholin kulutus – erityisesti nuorissa ikäluokissa – on vähentynyt jo pitkään. Rikosaktiivisia ikäluokkia on aikaisempaa vähemmän ja sosiaalisten riskien hallintajärjestelmät ovat kehittyneet. On kuitenkin tunnustettava, että emme kovin tarkoin tiedä, mistä positiivinen kehitys kaikkineen johtuu tai miten asiat tulevaisuudessa muuttuvat.
Rikollisuuskin muuntuu olosuhteiden muuttuessa, ja poikkeukselliset ajat – kuten meneillään oleva pandemia – muuttavat myös ihmisten toimintaehtoja ja käyttäytymistä. Siksi tarvitsemme rikoksentorjuntaneuvostoa, joka kokoaa ja välittää punnittua tietoa kehityksestä sekä oikeushallinnon ja valtioneuvoston että hyvinvointialueiden suuntaan.
Tässä mielessä tutkimus ei ole vain hyviksi koettujen toimintamallien jakamista, vaan myös keskustelua yhteiskunnan kanssa. Paitsi hyvinvointialueille, neuvosto voi antaa oikeusministeriölle määräajoin katsauksen kehityskuluista, jotka vaikuttavat rikollisuuteen ja sen muutoksiin. Näihin liittyvät suositukset antaisivat aineksia myös kriminaalipolitiikan kehittämiseen.
Olavi Kaukonen
Kirjoittaja on VTT ja sosiaalipolitiikan dosentti, joka toimi rikoksentorjunnan organisointia arvioivana oikeusministeriön selvityshenkilönä.
Kaukonen, Olavi (2022) Rikoksentorjunta ja hyvinvointivaltion muutos. Selvityshenkilön arviot ja ehdotukset kansallisen rikoksentorjunnan uudistamistarpeista. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2022:2.
(Kuva: Rikoksentorjuntaneuvoston viimeisin kokoonpano piti toimikautensa päätöskokouksen Hämeenlinnan uudessa naisvankilassa marraskuussa 2021. /Riikka Kostiainen)
