Suomen rooli rankaisemattomuuden vastustamisessa – miksi Suomessa käsitellään ulkomailla tehtyjä rikoksia?
Toisen maailmansodan jälkeen keskeiseksi on noussut näkemys, etteivät vakavimmat kansainväliset rikokset ole valtion sisäinen asia, eikä tällaisten rikosten tekijöiden tulisi selvitä ilman rangaistusta. Tämä lähtökohta tuodaan selvästi esiin myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön johdanto-osassa, jossa korostetaan, että vakavimmista koko kansainvälistä yhteisöä koskettavista rikoksista tulee rangaista ja muistutetaan valtioiden velvollisuudesta käyttää rikosoikeudellista toimivaltaansa.
Osa kansainvälisistä rikoksista voidaan käsitellä Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, tiettyjä rikoksia käsittelemään perustetussa kansainvälisessä ad hoc -rikostuomioistuimessa tai kansallisten ja kansainvälisten tuomioistuinten piirteitä yhdistävissä hybridituomioistuimissa. Tällaisten tuomioistuinten toimivalta on kuitenkin aina jollain tapaa rajoitettua. Myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallalla on ajalliset ja alueelliset rajansa ja sen toimivallankäyttö on myös toissijaista suhteessa valtioiden rikosoikeudellisen toimivallan käyttöön. Ensisijainen vastuu kansainvälisistä rikoksista tuomitsemisesta onkin jätetty valtioiden kansallisille tuomioistuimille.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallan toissijaisuutta voidaan pitää heikkoutena, mutta toisaalta sitä voidaan pitää myös realismina. Sen toimivaltaan kuuluvat rikokset – etenkin joukkotuhonta, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan – ovat sellaisia, että niistä epäiltyjä voi yhteen sotaan tai kriisitilanteeseen liittyen olla tuhansia tai kymmeniätuhansia. Kun Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa käytännössä syytetään vain muutamia henkilöitä kutakin sen tutkimaa tilannetta kohden, on selvää, ettei kansainvälisten rikosten käsittely voi olla yksin sen vastuulla. Kansainvälisten rikosten käsittelyssä kansainväliset ja kansalliset tuomioistuimet eivät olekaan vaihtoehtoja toisilleen vaan toisiaan täydentäviä mekanismeja.
Kansallisten tuomioistuinten rooli
Toimivaltakeskustelussa korostetaan usein alueperiaatteen ensisijaisuutta. Selvää onkin, että usein rikokset ovat helpoiten selvitettävissä ja käsiteltävissä siellä, missä ne on tehty. Kansainvälisten rikosten kohdalla tämä lähtökohta ei kuitenkaan aina päde. Valtio, jossa tällaisia rikoksia on tehty, on usein keskellä kriisiä tai siitä toipumassa. Kyse voi olla valtiosta, jossa järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteet ovat osin romahtaneet ja tuomioistuimetkin ovat mahdollisesti vain osin toimintakykyisiä. Sodan tai muun vakavan kriisin kokeneen valtion tuomioistuimet eivät välttämättä myöskään ole paras vaihtoehto puolueettoman ja objektiivisen rikosoikeudenkäynnin järjestämiseksi. Etenkin korkeassa poliittisessa asemassa olevien henkilöiden syyttäminen valtion omissa tuomioistuimissa voi myös syventää polarisaatiota ja luoda pohjaa yhteiskunnallisille levottomuuksille.
Kansainvälisten rikostuomioistuinten ja tekopaikan valtion tuomioistuinten rinnalle tarvitaankin siksi myös muiden valtioiden valmiutta toimivallan käyttöön. Tämän toteuttamiseksi valtion tulee muotoilla kansainvälisiä rikoksia koskeva lainsäädäntönsä ja toimivaltasääntönsä niin, että sillä on tarvittaessa valmius käyttää toimivaltaansa. Monissa kansainvälisiä rikoksia koskevissa sopimuksissa valtiolle, jossa sopimuksessa tarkoitetusta rikoksesta epäilty tavataan, onkin asetettu velvoite joko luovuttaa kyseinen henkilö toiseen toimivaltaiseen valtioon tai asettaa hänet oikeuden eteen valtion omissa tuomioistuimissa.
Suomen rooli ja vastuu
Suomen tuomioistuimissa on käsitelty niin Ruandassa tehtyä joukkotuhontaa kuin Irakissa ja Liberiassa tehdyiksi epäiltyjä sotarikoksiakin – varsin vaihtelevalla menestyksellä. Nämä oikeudenkäynnit ovat osoittaneet sen, ettei toisella puolen maailmaa, sotaolosuhteissa ja mahdollisesti vuosikymmeniä ennen oikeudenkäyntiä tehdyt rikokset ole helposti toteen näytettävissä. Asiaa ei helpota sekään, että tapauksiin on osin jouduttu soveltamaan ennen vuonna 2008 tehtyä rikoslain 11 luvun uudistusta voimassa olleita säännöksiä, jotka olivat monessa suhteessa puutteellisia verrattuna siihen, miten sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan tänä päivänä ymmärretään ja määritellään. Erityisen vaikeaa rikosten tutkinta on silloin, jos tekopaikan valtio ei tue Suomessa käytyä prosessia, eikä esimerkiksi todistajien kuuleminen tekopaikan valtiossa ole näin ollen mahdollista.
Ekstraterritoriaalisten prosessien haasteiden vuoksi valtakunnansyyttäjälle on annettu harkintavaltaa sen suhteen, viedäänkö ulkomailla tehty rikos rikosprosessiin Suomessa. Syytemääräysmenettely antaa syyttäjälle mahdollisuuden harkita, onko oikeusprosessi mahdollista ja tarkoituksenmukaista viedä läpi Suomessa. Täysin vapaata tämä harkinta ei kuitenkaan ole, sillä, kuten edellä on todettu, eräissä tapauksissa Suomella on kansainväliseen oikeuteen pohjautuva velvollisuus käsitellä asia, jos Suomessa oleskelevaa epäiltyä ei luovuteta toiseen toimivaltaiseen valtioon.
Viimeksi toimivaltakysymykset ovat nousseet Suomessa keskusteluun Voislav Tordenin tapauksen yhteydessä. Apulaisvaltakunnansyyttäjä teki päätöksen Ukrainassa tehdyiksi epäiltyjä sotarikoksia koskevan esitutkinnan aloittamisesta joulukuussa 2023 sen jälkeen, kun korkein oikeus oli päättänyt, ettei Tordenia voida luovuttaa Ukrainaan. Tämä tuskin jää ainoaksi tapaukseksi, jossa Ukrainassa ennen sotaa ja sodan aikana tehdyiksi epäiltyjen kansainvälisten rikosten käsittelyä Suomen tuomioistuimissa joudutaan selvittämään.
Suomen pitää muiden valtioiden ohella ottaa vakavasti oma vastuunsa varmistaa, etteivät vakavimpiin kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneet välty rangaistukselta.
Julkisessa keskustelussa Suomessa on saanut tukea niin Ukrainan sodassa kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneiden saattaminen Kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen kuin erityisen hyökkäysrikosta käsittelevän ad hoc -tuomioistuimen perustaminenkin. Näiden prosessien tiellä on kuitenkin vielä monia käytännöllisiä ja oikeudellisia esteitä. Siksi Suomen pitää muiden valtioiden ohella ottaa vakavasti oma vastuunsa varmistaa, etteivät vakavimpiin kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneet välty rangaistukselta. Kyse on osin oikeudellisesta, mutta merkittävässä määrin myös moraalisesta vastuusta.
Tärkeää on muistaa sekin, että vastuu on luonteeltaan globaalia. Suomessa tutkittavaksi tullee siksi jatkossakin myös sellaisia rikoksia, jotka liittyvät meille vieraisiin ja etäisiltä tuntuviin konflikteihin. Onkin hyvä muistaa, että teot, jotka ovat saaneet Suomessa huomiota Ukrainan sodan aikana – esimerkiksi siviileihin kohdistetut aseelliset iskut, siviilien tappaminen, laiton vangitseminen ja kiduttaminen sekä raiskaukset, joukkoraiskaukset ja monimuotoinen muu seksuaalinen väkivalta – ovat olleet todellisuutta monissa muissa konflikteissa myös ennen Ukrainan sotaa.
Lopuksi
Rankaisemattomuuden vastustamisessa viimekätisenä tavoitteena on kansainvälisten rikosten ehkäiseminen ennalta. Se lienee tavoite, jota tuskin koskaan pystytään täysin saavuttamaan. Kuluneet vuosikymmenet ovat osoittaneet, että rikosvastuun toteutuminen on kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneiden kohdalla kaikkea muuta kuin helppoa, halpaa, nopeaa tai varmaa. Myös kansanvälisen rikosoikeuden rikoksia ennalta ehkäisevä vaikutus on ollut vähäisempi kuin toisen maailmansodan jälkeen toivottiin. Julmuuksia, joiden ei pitänyt koskaan toistua, on tehty aina uudelleen. Toisaalta maailmasta on kuitenkin tullut vakaviin kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneille entistä ahtaampi ja arvaamattomampi. Rikoksista voi joutua vastaamaan kaukana tekopaikasta ja kauan rikosten tekemisen jälkeen.
Tavoitteena on, että oikeus toteutuisi mahdollisimman monen kansainvälisen rikoksen uhriksi joutuneen henkilön kohdalla.
Rankaisemattomuuden vastustaminen onkin kokonaisuus, joka koostuu monista osista: Kansainvälisen rikostuomioistuimen prosesseista, ad hoc -tyyppisten kansainvälisten ja hybridituomioistuinten perustamisesta ja toiminnasta, kansallisten tuomioistuinten toimivallan käytöstä, rikoksista epäiltyjen luovuttamisesta ja kansainvälisen oikeusavun muodoista. Universaalitoimivaltaan pohjautuvat rikosprosessit Suomessa ovat yksi osa tätä kokonaisuutta, jonka tavoitteena on, että oikeus toteutuisi mahdollisimman monen kansainvälisen rikoksen uhriksi joutuneen henkilön kohdalla.
Minna Kimpimäki
Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Lapin yliopistossa.
Kuva: Pixabay
