COVID-19-pandemia vaikutti suuresti vankiloihin ja vankien elämään
Yleisesti ottaen vangit ovat yhteiskunnallisesti heikossa asemassa: Heillä on usein vankeuden ja rikollisen taustan ohella taloudellisia, sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Vankilassa asuvan ihmisen vaikutusmahdollisuudet itseään koskeviin asioihin ovat rangaistuksen luonteesta johtuen valtaväestöä rajatummat. Jo lähtökohtaisesti heikomman terveydentilansa vuoksi virustartunnan vaikutus yksittäisen vangin terveyteen voi niin ikään olla merkittävä. Vankilat ovat tiiviisti asutettuina ja pääasiassa suljettuina laitoksina erittäin alttiita infektiosairauksien leviämiselle. Lisäksi vankila on ympäristönä siinä mielessä erityislaatuinen, ettei niitä pääsääntöisesti ole mahdollista sulkea tai toimintaa siirtää muualle.
COVID-19-pandemian alkuvaiheessa huolen vankiloiden riskialttiudesta ja vankien haavoittuvuudesta nosti esiin esimerkiksi Maailman terveysjärjestö. Keskeinen sen suosittelema keino pandemian torjumiseksi vankiloissa oli vankien määrän rajoittaminen. Suomessa vankien määrää pyrittiinkin vähentämään ja näin lisäämään väljyyttä tiloihin. Lyhytaikaiseen vankeusrangaistukseen tuomittujen vankilaan ottamista rajoitettiin ja myöhemmin lykättiin sakko- ja lyhytaikaisvankien tuomioiden täytäntöönpanoa. Näiden toimien lisäksi vankien ja vankilassa työskentelevien henkilöiden suojeluun pyrittiin sekä rokotuksilla että rajoitustoimilla.
Kitkaiset rokotusjärjestelyt
Ensimmäiset koronarokotteet otettiin Suomessa käyttöön tartuntatautilain nojalla joulukuussa 2020, jolloin valtioneuvosto antoi asetuksen vapaaehtoisista rokotuksista (1105/2020). Rokotukset etenivät asetuksen määrittelemän rokotusjärjestyksen mukaisesti terveydenhuollon henkilöstöstä, lääketieteellisistä riskiryhmistä ja vanhuksista nuorempaan väestöön. Vankeja tai vankilan valvontahenkilöstöä ei priorisoitu rokotusjärjestyksessä. Vankiterveydenhuollon yksikkö esitti kansalliselle rokotusasiantuntijaryhmälle myös vankien huomioimista rokotusjärjestyksessä keväällä 2021. Näin ei kuitenkaan tapahtunut siitä huolimatta, että vangit on aiemmin arvioitu esimerkiksi influenssarokotteiden suhteen lääketieteelliseksi riskiryhmäksi. Työkykyinen henkilöstö taas on edellytys vankiloiden toiminnalle. Samankaltaisia linjauksia vankien rokotuksista tehtiin myös muissa maissa kuten Isossa-Britanniassa.
Vankien rokottamista keväällä 2021 vaikeuttivat myös rokotetoimitusten niukkuus, epäsäännöllisyys sekä huono ennakoitavuus. Lisäksi vankiloiden logistiset erityispiirteet asettivat haasteita rokottamisten toteuttamiselle mm. kylmäsäilytystä vaativilla rokotteilla. Vankiloissa merkittävä osa vangeista on ollut saapuessaan rokottamattomia ja rokotushalukkuus muutoinkin vaihtelevaa. Vankiloissa vaihtuvuus on suurta ja uusia rokottamattomia vankeja saapuu jatkuvasti. Koska pelkät rokotukset eivät tuoneet helpotusta vankiloiden tilanteeseen, viranomaiset pyrkivät kehittämään myös muita toimia viruksen leviämisen ja tartuntojen ehkäisemiseksi.
Karanteeneja käytettiin toisinaan kategorisesti
Pandemia-aikana vankiloissa pyrittiin turvaamaan vankien terveyttä karanteeneilla ja estämään näin laitosepidemioiden syntyminen tai leviäminen. Tartuntatautilain mukaan lääkäri voi päättää henkilön asettamisesta kestoltaan rajattuun karanteeniin, jos yleisvaarallisen tartuntataudin leviämisen vaara on ilmeinen eikä taudin leviämistä voida muulla tavoin estää. Karanteeniin asettaminen rajoittaa merkittävästi vangin perusoikeuksia, minkä vuoksi karanteenipäätös edellyttää todettua tai perustellusti epäiltyä altistumista yleisvaaralliselle tartuntataudille.
Käytännössä karanteenit kuitenkin toisinaan koskivat kategorisesti useita osastoja tai jopa koko vankilaa ja esimerkiksi kaikkia uusia vankeja. Kaikkia kategorisesti koskevien ehdottomien ratkaisujen sijasta apulaisoikeusasiamies Pölönen muistutti (EOAK/1185/2021) vangin yksilöllisen terveydentilan huomioimisesta ja arvioinnista karanteeniin asettamisen lähtökohtana.
Kontakteja rajoitettiin laajamittaisesti
Pandemia-aikana yksi keskeinen suojaustoimi oli ihmisten välisten kontaktien rajoittaminen. Vankila itsessään on jo sinällään erityinen suljettu ympäristö, jossa ihmisten väliset kontaktit ovat rajoitettuja sekä vankilan sisällä että sen ulkopuolelle. Kuitenkin myös vankilassa on kontakteja vankien, vankilan henkilökunnan ja vankilan ulkopuolisten henkilöiden kesken. Vankien tapaamisissa vankilan ulkopuolisten kontaktien kanssa on keskeisenä tavoitteena vankien perhesiteiden ja ihmissuhteiden säilyttäminen. Jo vankeuslain mukaan vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja on pyrittävä ehkäisemään.
Pandemian aikana vankien kontakteja rajoitettiin rajoittamalla tapaamisia ja epäämällä poistumislupia laajamittaisesti. Myös vankien työ- ja vapaa-ajan toimintaa rajoitettiin. Kontaktien rajoittaminen merkitsi haastetta esimerkiksi vankien yksityiselämälle ja perhesuhteille, ja siitä seurasi kansainvälisen tutkimuksen mukaan psykologisia haittoja niin vangeille kuin myös esimerkiksi heidän lapsilleen.
Jo vankeuslakia koskevassa hallituksen esityksessä (263/2004 vp) on todettu, että pitkäaikainen eristäminen saattaa olla ongelmallista vangin elämänhallintaa ja yhteiskuntaan sijoittumista heikentävien vaikutustensa vuoksi. Pitkäaikainen eristäminen on myös YK:n vankeinhoidon vähimmäissääntöjen vastaista. Eräässä kansainvälisessä tutkimuksessa, vangit kertoivat olleensa lukittuina omiin selleihinsä 23 tuntia vuorokaudesta, mikä aiheutti yksinäisyyttä, tylsistymistä ja stressiä. Pandemia-aikana myös vankiloiden tiedotustoiminta vaihteli. Heikko tiedonkulku loi epävarmuutta, mikä yhdessä pitkäaikaisen eristämisen kanssa johti ilmapiirin kiristymiseen ja vakavaankin häiriökäyttäytymiseen.
Johtopäätökset
Vankiloiden olosuhteet niissä toteutettujen tiukkojen rajoitustoimien myötä olivat vangeille raskaat. Pandemian aikana ilmeni, ettei voimassa olevassa lainsäädännössä ole riittävästi varauduttu kyseisen kaltaisiin tartuntatautitilanteisiin paitsi suljetuissa laitoksissa niin muutoinkaan yhteiskunnassa. Suljetuissa laitoksissa asuvien ihmisten mahdollisuudet suojautua virukselta olivat pitkälti muiden käsissä. Tämän vuoksi olisi julkisen vallan tullut erityisen tarkasti huolehtia siitä, että esimerkiksi rokotukset tuotetaan laitoksissa asianmukaisesti.
Vankila on toimintaympäristönä haastava. Tästä huolimatta on syytä pohtia, olivatko vankiloissa käyttöön otetut rajoitustoimenpiteet objektiivisesti arvioiden välttämättömiä ja oikeasuhtaisia. Olisiko suojaustoimia tullut kohdistaa esimerkiksi enemmän erityisiin riskiryhmiin kuuluviin vankeihin? Vaikka vankien keskimääräistä terveydentilaa koskevan arvion pohjalta heidän tiedetään yleisesti kuuluvan riskiryhmiin, tulee vankien yksilöllinen terveydentila huomioida toiminnan lähtökohtana. Laajasta eristäytyneisyydestään huolimatta myös suomalaisissa vankiloissa oli COVID-19-tautia, vaikka laajoilta vakavilta sairastumisilta vältyttiinkin. Lisäksi voidaan pohtia, olisiko vankien eristyksen syveneminen edellyttänyt systemaattisempaa tiedotusta ja laajempaa osallistamista.
Hanna Hämäläinen, Kaisa Kuortti & Janne Salminen
Tutkijatohtori Hanna Hämäläinen, väitöskirjatutkija Kaisa Kuortti ja professori Janne Salminen työskentelevät Turun yliopistossa.
Kirjoitus perustuu kirjoittajien käynnissä olevaan tutkimukseen, jota rahoittaa Suomen Akatemian yhteydessä toimiva strategisen tutkimuksen neuvosto, hankkeet JuRe (345950) ja SILE (335442, 335654).
Lähteet
DeYoung, S.E: Vulnerable Groups during Crisis. Politics 2021.
Heard, C.: Commentary: Assessing the Global Impact of the Covid-19 Pandemic on Prison Population. Victims & Offenders, 15/7-8/2020, s. 848–861.
Maycock, M.: Covid-19 has caused a dramatic change to prison life. Analysing the impacts of the Covid-19 pandemic on the pains of imprisonment in the Scottish Prison Estate. The British Journal of Criminology, 62/1/2022, s. 218–233.
UNODC, WHO, UNAIDS ja OHCHR: Joint Statement on COVID-19 in Prisons and Other Closed Settings
WHO: Preparedness, prevention and control of COVID-19 in prisons and other places of detention: Ohje, 8. helmikuuta 2021. WHO:n Euroopan aluetoimisto.
