Päihdekuntoutusohjelmien kehittyminen osaksi vankiloiden arkea
Yhteenkietoutuminen johtui erityisesti kahdesta suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jotka heijastuivat instituutioiden arkeen. 1990-luvun aikana huumeiden käyttö lisääntyi merkittävästi ja sen voi katsoa sittemmin normalisoituneen osaksi suomalaista yhteiskunnallista todellisuutta. Toinen merkittävä muutos liittyi rankaisupolitiikkaan. Aiempi uusklassiseen ajatteluun vahvasti pohjannut kriminaalipoliittinen linja sai sävyjä kuntoutusajattelusta, jolloin rankaisemisen ja hoidon erottamiseen toisistaan ei enää suhtauduttu yhtä tiukasti.
Huumeongelmien lisääntyminen vankiloissa
Vankien terveystutkimusten perusteella tiedetään, että vuonna 1992 elinaikanaan huumeriippuvuuden – silloisessa diagnoosijärjestelmässä narkomanian – kriteerit täytti suomalaisista miesvangeista 15 % ja naisvangeista 11 %. Vuonna 2006 noin 60 % mies- ja naisvangeista voitiin katsoa täyttäneen jossain kohtaa elämäänsä huumeriippuvuuden diagnostiset kriteerit. Sen jälkeen huumeriippuvaisten vankien osuus on tasaantunut tälle huomattavasti korkeammalle tasolle.
Syitä tälle suurelle muutokselle on useita. Oleellisimpana syynä voi pitää sitä, että huumeiden käyttö ja siihen liittyvät ongelmat lisääntyivät koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Huumeiden käyttö oli vielä 80-luvulla Suomessa poikkeuksellisen vähäistä suhteessa ympäröiviin maihin. 1990-luvun aikana huumeiden käyttö ja siihen liittyvät ongelmat kuitenkin lisääntyivät merkittävästi. Verrattuna 90-luvun alussa nuoruuttaan viettäneisiin ihmisiin, jokainen sen jälkeinen syntymäkohortti on käyttänyt huumeita heitä selvästi useammin. Samalla huumeiden käyttö on muuttunut lähinnä kaupunkien nuorisoon liitetystä ilmiöstä maantieteellisesti laajemmaksi ja myös vanhempaa väestöä koskevaksi ilmiöksi. Tämä kumuloituva kehitys on johtanut myös huumeiden ongelmakäytön yleistymiseen. Arviot ongelmakäyttäjien määrästä ovat noin kolminkertaistuneet vuosien 1997 ja 2017 välillä.
Huumeita ongelmallisesti käyttävien vankien määrän kasvua selittää myös niin sanottu ”punitatiivinen käänne” 1990-luvulla. Tässä tiettyjen rikosten, muun muassa huumerikoksien, rangaistuksia kovennettiin. Samalla laitosmuotoista päihdehoitoa ajettiin alas muualla yhteiskunnassa. Koska riippuvuusproblematiikka ja huumeisiin liittyvä rikollisuus kulkevat käsi kädessä, niin rangaistuksien tiukentaminen toi vankiloihin enemmän päihdekuntoutusta tarvitsevia ihmisiä ja lisäsi painetta kuntoutusohjelmien perustamiselle.
Päihdekuntoutuksen tulo vankiloihin
Päihdekuntoutuksen kehittäminen vankiloissa oli ilmentymä laajemmasta kriminaalipoliittisesta ajattelutavan muutoksesta. 1960-luvulta 1990-luvulle, Suomen kriminaalipolitiikka nojasi uusklassiseen ajatteluun. Sen voi tiivistää siihen, että oikeus on sokea ja jokaiselle kuuluu yhtä suuri rangaistus samasta teosta riippumatta henkilön ominaisuuksista. Tähän ajattelukehykseen kuntouttaminen osana rankaisemista istui huonosti: Kuntoutusjärjestelmän luominen vankilaan lähes väistämättä tarkoittaa rangaistuksen ankaruuden muokkaantumista sen mukaan, onko ihminen halukas kuntouttamaan itseään ja eteneekö hän kuntoutuksessaan.
1990-luvulla uusklassinen ajattelun voi katsoa saaneen rinnalleen piirteitä kuntoutusajattelusta. Kuntoutusajattelussa rangaistus nähdään myös yksilöä kuntouttavana toimenpiteenä. Rankaiseminen alkoikin saada piirteitä kuntoutusprosessista, jonka kulkuun vanki pystyi itse vaikuttamaan. Tämä ajattelullinen muutos avasi mahdollisuuden päihdekuntoutusohjelmien perustamiseen vankiloissa. Vuosituhannen taitetta voi pitää vankiloiden kuntoutusohjelmien kehittämisen kultakautena. Kuntoutusohjelmien kehittämisen lisäksi ajattelullinen muutos näkyi esimerkiksi rangaistusajan muokkautumisena suunnitelmallisesti eteneväksi prosessiksi sekä yhdyskuntapalvelun tarjoamisena vankilan vaihtoehdoksi. Tämä uusklassismin rinnalle tullut ”uusi kuntoutusajattelu” kiinnittyi muihin 2000-luvun taitteen ilmiöihin, esimerkiksi uuteen julkisjohtamiseen ja henkilökohtaiseen riskiarviointiin.
Huumeongelmien lisääntymisen lisäksi vankiloiden kuntoutusohjelmien kehittämiseen vaikutti monet yhteiskunnalliset kehityskulut. Esimerkiksi HIV-epidemiaan liittyvät pelot, huumeongelmien lisääntyminen vankiloissa ja uusi tutkimustieto vankiloissa toteutettavan päihdekuntoutuksen vaikuttavuudesta jouduttivat kaikki osaltaan kehitystä.
Jo 1980-luvun lopussa vankiloihin oli perustettu muutamia päihteettömiä osastoja. Vuonna 1995 julkaistiin Anja Koski-Jänneksen laaja selvitys vaikuttavista menetelmistä vankiloiden päihdekuntoutuksessa. Sitä seurasi neljän järjestön ja kymmenen vankilan yhteistyönä toteuttama Vankien päihdehuolto -projekti. Projektissa kehitettiin kymmenen erilaista kuntoutusohjelmaa. Erityisesti 2000-luvun alussa kuntoutusohjelmien kehitys näkyi päihdekuntoutukseen osallistuneiden vankien merkittävänä kasvuna. Tällä vuosituhannella päihdekuntoutuksen voi sanoa vakiintuneen osaksi vankilainstituutiota.
Päihdekuntoutuksesta osa vankiloiden arkea
Vankien ja ohjaajien suhtautuminen kuntoutukseen näyttäytyi pragmaattisena: koska päihdeongelmat olivat vangeilla yleisiä, niin vankeusaikaa oli järkevää käyttää niiden käsittelyyn.
Olen tutkinut yhdessä dosentti Jouni Tourusen kanssa päihdekuntoutusta osana vankiloiden arkea tekemällä etnografista havainnointi vankiloiden päihdekuntoutusohjelmissa sekä haastattelemalla osallistuvia vankeja ja ohjelmista vastaavia ohjaajia. Tutkimuksemme perusteella vankiloiden päihdekuntoutusohjelmat vaikuttaisivat normalisoituneen 2000-luvun alun aikana osaksi vankiloiden arkea. Kuntoutus vankeusympäristössä on kuitenkin aina alisteista turvallisuudelle ja kontrollille. Vankien ja ohjaajien suhtautuminen kuntoutukseen näyttäytyi pragmaattisena: koska päihdeongelmat olivat vangeilla yleisiä, niin vankeusaikaa oli järkevää käyttää niiden käsittelyyn.
Kuntoutusohjelmien ohjaajien rooli osana vankiloiden henkilökuntaa oli mielenkiintoinen. Vangit suhtautuivat ohjaajiin huomattavasti suopeammin kuin vartijoihin. Toisaalta ohjaajat korostivat asemaansa henkilökuntana ja halusivat välttää erottelua ohjaajien ja vartijoiden välillä. Asetelmaa sekoitti arjessa myös se, että tosiasiassa moni ohjaaja toimi niin sanotussa hybridiroolissa, koska he olivat tai olivat ennen olleet vanginvartijoita tai auttoivat välillä vartijoita heidän työtehtävissään.
Ohjaajat kuvasivat, että heidän roolinsa kuntoutusohjelmissa oli antaa vangeille mahdollisuus käsitellä päihdeongelmaansa. Vangeille ohjaajien rooli näyttäytyi laajempana kuin vain ohjelmien ohjaajina: He hoitivat mieluummin myös kaikkia muita vankilan arjen käytäntöihin liittyviä asioita mieluummin ohjaajien kuin vartijoiden kautta.
Vankien motiivina osallistua kuntoutusohjelmiin vaikutti olevan aito halu käsitellä päihdeongelmiaan, mutta samanaikaisesti osallistumiseen liittyvät edut, jotka helpottivat vankeusaikaa. Osallistuminen tarjosi etuja esimerkiksi mukavamman osaston tai nopeamman avovankilaan siirtymisen myötä. Molempia syitä osallistumiseen esiintyi päällekkäin samojen vankien puheissa eikä niiden välillä nähty ristiriitaa. Osallistumalla päihdekuntoutukseen, myös vangit vaikuttavat saavan hybridiroolin, jossa he toimivat sekä vankina ja kuntoutujana.
Vankiloiden päihdekuntoutuksen haasteet
Päihdekuntoutusohjelmat ovat 2000-luvulla tulleet osaksi vankiloiden päivittäistä toimintaa. Kuntoutuminen ja rankaiseminen sekoittuvat vankiloiden arjessa. Arjen tasolla kuntoutuksen tulo vankilaan ei kuitenkaan näyttäytynyt kovinkaan ongelmallisena, vaikka yhteiskunnallisella tasolla siinä voi nähdä eettisiä ongelmia, kun rangaistuksen ankaruus ei kohdistu yhtä suoraan rikolliseen tekoon kuin aiemmin.
Tynin ja Aaltosen mukaan viime vuosikymmenen aikana vankiloiden päihdekuntoutus on painottunut lyhytkestoisiin ohjelmiin ja erityisesti kalliimpien pidempikestoisten ohjelmien toteuttamista on vähennetty. Tämä voi olla uhka kuntoutuksen tehokkuudelle, joskin pienten osallistujamäärien ja osallistujien valikoitumisen vuoksi varsinaisten vaikuttavuustiedon saaminen ohjelmien tehokkuudesta on vaikeaa.
Vankiloiden päihdekuntoutukseen osallistuvat vangit pitivät tutkimuksessamme vapautumisen jälkeistä aikaa suurimpana haasteena kuntoutuksen pitkän aikavälin tuloksellisuudelle. Vankila pystyi tarjoamaan päihteettömyyttä tavoittelevalle vangille suhteellisen helpon ympäristön pysyä selvänä. Sen sijaan vapautuminen samaan fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön kuin aikaisemmin oli suuri haaste, johon tulee kiinnittää erityistä huomiota.
Teemu Kaskela
Kirjoittaja työskentelee tutkijana A-klinikkasäätiöllä.
Teemu Kaskelan yhteiskuntapolitiikan tieteenalaan kuuluva väitöskirja The intertwining of substance use treatment and imprisonment on the practical level in 21st century Finland tarkastettiin kesäkuussa 2024 Helsingin yliopistossa. Väitöskirjan yhteenveto on saatavilla verkossa
Kuva: Riikka Kostiainen
