Kaikkien saatavilla olevan tieto – lainvalvontaviranomaisten ulottumattomissa?

Avoimesta ja sekä myös pimeästä verkosta on tullut merkittävällä tavalla myös lainvalvontaviranomaisten ja muiden viranomaisten toimintaympäristöä viimeisen vuosikymmenen aikana. Maailman digitalisoituminen ja ihmisten verkottuminen erilaisiin sosiaalisen median palveluihin on kuitenkin tapahtunut sellaisella vauhdilla, ettei lainsäätäjä ole pystynyt reagoimaan riittävällä voimalla tähän muuttuneeseen toimintakenttään.
 
Avointen lähteiden tiedustelua tai tiedonhankintaa ei ole määritelty Suomessa lakitasoisesti, mikä on omiaan synnyttämään tematiikan ympärille monen tasoista keskustelua. Avointen lähteiden tiedonhankinnalla tai tiedustelulla (Open Source Intelligence, OSINT) tarkoitetaan yleisten määritelmien mukaan tiedon hankintaa julkisista tai muutoin avoimesti saatavilla olevista lähteistä. Voidaan puhua myös WEBINTistä (Web Intelligence), SOCMINTistä (Social Media Intelligence) tai DIGITAL HUMINTistä (Digital Human Intelligent). OSINT vastaa usein johonkin tiedonhakijan kysymykseen tai erityiseen tiedonhakutarpeeseen. Sen juuret ovat alun perin sotilastiedustelussa, mutta se on nykyisellään laajasti käytetty tiedonhankintakeino myös muussa viranomaistoiminnassa sekä myös esimerkiksi yritysmaailmassa. 

OSINTin kohteita eli avoimia tietolähteitä voivat olla esimerkiksi lehdet, kirjat, televisio- ja radio-ohjelmat sekä erilaiset sosiaalisen median palvelut eli kaikki sellainen tieto, joka on jokaisen kansalaisen laillisesti saatavilla. Tieto voidaan saavuttaa joko itse havainnoimalla taikka esimerkiksi pyytämällä se jostakin palvelusta. Internet ei ole sen sijaan avoin lähde, vaan avoimesti saatavilla olevan tiedon jakelukanava vastaavalla tavalla kuin radio ja televisio. Avointen lähteiden tiedonhankintaa tehdään lähteen ohjaamalla tavalla. Avoimen verkon tietoa haetaan usein erilaisilla hakukoneilla taikka OSINT-työkaluilla tai -sovelluksilla.

Lakihankkeissa avointen lähteiden tiedustelua pohdittu

Vaikka Suomessa ei löydy lakitasoista määritelmää OSINTista, tiedustelulakihankkeiden yhteydessä määrittelyä joka tapauksessa tehtiin katsomalla avointen lähteiden tiedusteluksi yleisesti sellainen toiminta, joka ei loukkaa kohteen yksityisyyden suojaa tai luottamuksellisen viestin salaisuutta. Lain esitöissä todettiin, että avointen lähteiden tiedustelulla voidaan hankkia tiedustelutiedoksi katsottavaa tietoa ilman erityistä säädösperustaa. Avointen lähteiden tiedustelua ei toisin sanoen katsottu sellaiseksi viranomaisen toiminnaksi, josta perustuslain mukaan olisi säädettävä lailla.

Vastaavalla tavalla myös poliisilain esitöissä on aikanaan todettu, että erityistä toimivaltuussääntelyä ei tarvita suoritettaessa valvontaa yleisissä tietoverkoissa. Pelkästään tiettyyn verkon keskustelupalstaan tai muuhun vastaavaan kohteeseen liittyvä tiedonhankintaa ei ole pidetty tarkkailutoimivaltuuden käyttönä, vaan ennalta määräämättömään joukkoon ihmisiä kohdistuvana yleisvalvontana.

Sen sijaan poliisin ja muiden lainvalvontaviranomaisten salaiset tiedonhankinta- ja pakkokeinot määritellään henkilö- ja rikoslähtöisesti. Tarkkailu on poliisi- ja pakkokeinolakiin sisällytetyn määritelmän mukaan henkilöön salaa kohdistettavaa havaintojen tekemistä tiedonhankintatarkoituksessa. Tarkkailua voidaan toteuttaa fyysisen toimintaympäristön ohella myös esimerkiksi avoimessa verkossa. Suunnitelmallisella tarkkailulla puolestaan tarkoitetaan rikoksesta epäiltyyn kohdistettavaa muuta kuin lyhytkestoista tarkkailua. Suunnitelmallista tarkkailua voidaan kohdistaa henkilöön, jota on syytä epäillä rikoksesta (tai jonka voidaan perustellusti olettaa syyllistyvän rikokseen), josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta, taikka varkaudesta, kätkemisrikoksesta tai terrorismirikoksen tekemistä varten tapahtuvan matkustamisen edistämisestä.

On selvää, että julkisen vallan käyttämisen – esimerkiksi tiedonhankinnan tiettyä viranomaistarkoitusta kuten rikosten esitutkintaa varten – tulee perustua lakiin. Kyse on perustuslainmukaisen oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamisesta; julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin.

Asiallisesti voi kuitenkin herättää kysymyksen siitä, onko salaiseksi tiedonhankinnaksi tai salaisten pakkokeinojen käyttämiseksi todella katsottava myös sellaisen avoimesti saatavilla olevan tiedon kerääminen verkosta, jonka henkilö on itse aktiivisesti saattanut itsestään julkiseksi. Onko mahdollista ajatella, että henkilö on nimenomaisesti ja tietoisesti luopunut yksityisyydestään tältä osin, eikä julkaisun lukemista lainvalvontaviranomaisen toimesta olisi pidettävä ainakaan salaisena tiedonhankintana tai salaisen pakkokeinon käyttämisenä? Voisi ajatella, että henkilöllä on itsellään säilynyt määräämisoikeus siitä, miten ja missä yhteydessä hän julkisuudessa ja esimerkiksi avoimissa tietolähteissä esiintyy. Onko nykyinen lainsäädäntömalli avointen lähteiden tiedonhankinnasta lainvalvontaviranomaisten osalta enää ajan tasalla, kun otetaan huomioon myös tiedustelulakihankkeissa tehdyt ratkaisut?

Toistaiseksi nämä ovat vain kysymyksiä, joita käytännön toimijat lainvalvontaviranomaisissa esittävät, kun soveltavat lainsäädännön vaatimuksia avointen lähteiden tiedonhankinnalle rikosten ennalta estämiseen ja selvittämiseen liittyvissä virkatehtävissään.

Lainvalvontaviranomaisten ja muiden viranomaisten tiedonhankinta

Huomionarvoista avointen lähteiden tiedonhankinnassa on myös se, ettei muiden viranomaisten osalta avointen lähteiden tiedonhankintaa ole nykyisellään pidettävä laissa säännellyn toimivaltuuden käyttämisenä silloin, kun verkosta löytyvää tietoa käytetään viranomaistoiminnan tukena. Eduskunnan apulaisoikeusasiamieskin päätyi ratkaisussaan (EOAK/4552/2018) hakemaan analogiaa poliisi- ja pakkokeinolain säännöksistä arvioidessaan liikenne- ja viestintäviraston tarkastajan menettelyä sosiaalisen mediatilin seurannassa yksittäisessä valvontatapauksessa. Ratkaisussa todetaan, että julkisen vallan lainalaisuusperiaate ja julkisen vallan demokraattinen kontrolli ovat oikeusvaltioperiaatteen keskeisiä elementtejä. Kanteluratkaisussa ei nähty kuitenkaan ongelmana sitä, ettei avointen lähteiden tiedonhankintaa ole säännelty muiden kuin lainvalvontaviranomaisten osalta.

Poliisin ja muiden lainvalvontaviranomaisten voi siten sanoa olevan eri tasoisessa roolissa suhteessa esimerkiksi veroviranomaisiin ja muihin hallinnollista valvontaa suorittaviin viranomaisiin, kun tarkastellaan avointen lähteiden tiedonhankinnan edellytyksiä. Näiden hallinnollisia tarkastuksia ja sanktioitakin asettavien viranomaisten suorittama avointen lähteiden tiedonhankinta ei ole tällä hetkellä millään tavalla säänneltyä, vaikka perustuslain mukainen oikeusvaltioperiaate koskee kaikkea julkisen vallan käyttöä.

Henkilötietojen suoja superoikeutena?

Oman haasteen avointen lähteiden tiedonhankinnalle asettaa myös ylikansallinen tietosuojasääntely EU:n tietosuoja-asetuksen sekä rikosasioiden tietosuojadirektiivin muodossa. Asioita pelkästään tietosuojasääntelyn kulmasta arvioitaessa unohdetaan, että avointen lähteiden henkilöön kohdennettu tiedonhankinta on jo kuvatulla tavalla tarkasti säänneltyä. Poliisin henkilötietojen käsittelyä koskevassa lainsäädäntöhankkeessakin korostettiin sitä, ettei tietosuojasääntely tuo toimivaltuutta tiedonhankintaan. Lain esitöissä nimenomaisesti todetaan, että poliisin toimivallasta hankkia ja luovuttaa henkilötietoja säädetään samoissa säädöksissä kuin poliisin muista toimivaltuuksista eli poliisi- ja pakkokeinolaissa sekä esitutkintalaissa. Siitä huolimatta tämä perustavaa laatua oleva jaottelu toimivaltaperusteisen tiedonhankinnan ja toimivallalla hankitun henkilötiedon käsittelyn osalta unohtuu helposti.

Avointen lähteiden tiedonhankinnan kokonaisuudessa on lisäksi huomioitava, että poliisilla on esitutkintalaista tuleva velvoite selvittää rikos, mikäli tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Esitutkinnassa on selvitettävä muun ohella rikoksen asianosaiset mukaan lukien rikoksen uhrin henkilöllisyys. Velvoitteita rikoksen uhrin, kuten esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuneen lapsen, henkilöllisyyden selvittämiseen tulee lisäksi useista kansainvälisistä ja EU-säännöksistä.

Avoimet lähteet voivat olla arvokkaassa asemassa, kun rikoksen uhrin henkilöllisyydestä ei ole mitään tietoa. Jos rikoksen uhrin tärkeimpänä perusoikeutena pidetään tällaisessa tilanteessa henkilötietojen suojaa, onko jokin ehkä mennyt pahasti pieleen? Eikö merkitystä olisi annettava myös perustuslain suojaa nauttivalle rikoksen uhrin oikeudelle henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen (Suomen perustuslaki 7 §) sekä oikeudelle oikeusturvaan (Suomen perustuslaki 21 §)? Vastaavalla tavalla perusoikeuksien tasapainoa on jouduttu arvioimaan esimerkiksi tilanteissa, joissa vastakkain ovat olleet sananvapaus ja yksityiselämän suoja.

Herääkin kysymys, tulisiko avointen lähteiden tiedonhankinnan problematiikkaa arvioida kokonaisvaltaisesti lainsäädäntötasolla. Ei liene tarkoituksenmukaista ajaa lainvalvontaviranomaista sellaiseen sääntelyviidakkoon avoimesti verkossa saatavilla olevan tiedon osalta, ettei sieltä ole ulospääsyä ja suurin kärsijä on rikoksen uhri. Kyse on kuitenkin tiedosta, joka on kaikkien kansalaisten saatavilla. Eikö tätä tietoa voisi käyttää rikosten ennalta estämisessä, paljastamisessa ja selvittämisessä rikosten uhrien oikeuksien suojelemiseksi nykyistä helpommin?

Heidi Björk

Kirjoittaja työskentelee rikostarkastajana Keskusrikospoliisissa.
 

Kuva: Mika Pakarinen

Haaste 4/2021