Käytännön rankaiseminen edellyttää rangaistusteoreettista ymmärrystä
Rikosoikeusjärjestelmä nojaa rangaistusteorioihin. Rangaistusteorioiden tehtävänä on osoittaa, millä perusteella, missä tarkoituksessa ja minkälainen rangaistuksen käyttö on oikeutettua. Pohjimmiltaan rangaistusteoriat palautuvat moraaliteoreettisiin käsityksiin tekojen – kuten rankaisemisen – oikeutuksesta.
Esimerkiksi yleispreventioon perustuva, rikosten ennaltaehkäisyyn tähtäävä seuraamusjärjestelmämme pohjautuu utilitaristisiin (seurauseettisiin) perusteisiin. Olennaista rangaistuksen utilitaristisessa oikeuttamisessa on se, tuottaako rankaiseminen enemmän hyötyä kuin haittaa. Rankaisemisen perusteltavuus riippuu toisin sanoen sen seurauksista. Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan rangaistuksella on tämänmukaisesti välinearvo tiettyjen – ennen muuta rikosten ennaltaehkäisyyn liittyvien – tavoitteiden toteuttamisessa.
Rangaistusteorioiden toisena pääryhmänä pidetään velvollisuusetiikkaan tukeutuvia sovitusteorioita. Sovitusteorioissa teon moraalisuutta ei määritellä sen tapauskohtaisten seurauksien perusteella. Rangaistus hahmotetaan sen sijaan sellaisenaan oikeudenmukaiseksi teoksi. Rankaiseminen on toisin sanoen itsessään arvokasta eikä vain väline jonkin ulkopuolisen tavoitteen saavuttamiseksi. Samankaltaisesti esimerkiksi totuuden puhuminen hahmotettaneen useasti sellaisenaan oikeelliseksi teoksi, vaikka se johtaisikin epämiellyttäviin seurauksiin.
Suomessa on viime vuosikymmenet vannottu utilitaristisia hyötynäkökohtia korostavan rikosoikeuden nimeen. Vaikka seuraamusjärjestelmämme ja sen kriminaalipoliittinen tavoitteenasettelu sisältävätkin hyötynäkökohtien lisäksi myös sellaisenaan velvoittavia oikeudenmukaisuusvaatimuksia, Suomessa vallitseva rikosoikeuden rangaistusteoreettinen oikeutus perustuu pohjimmiltaan rangaistuksen kykyyn suojata tärkeinä pitämiämme intressejä loukkauksilta.
Onko rangaistusteoreettinen keskustelu siis turhaa? Eikö rangaistuksen oikeutukseksi riitä se, että rangaistus tuottaa enemmän hyötyä kuin haittaa? Asia ei ole käsitykseni mukaan näin yksinkertainen. Rangaistusteoreettisiin kysymyksiin on vaikeaa – jollei jopa mahdotonta – antaa kaikenkattavaa vastausta. Rangaistuksen käytössä joudutaan aina tasapainottelemaan useiden intressien välillä.
Nykyaikana suunta on kuitenkin ollut entistä enemmän kohti hyötynäkökohtien korostumista rangaistusteoreettisessa ajattelussa, mikä on omiaan johtamaan utilitaristisen argumentaation hegemoniaan myös kriminaalipolitiikan tasolla. Muutossuunta ei nähdäkseni ole ongelmaton, mikä osoittaa, että rangaistusteoreettinen problematiikka on kaikkea muuta kuin lopullisesti ratkaistu.
Sisäinen johdonmukaisuus
Oivallisena esimerkkinä tästä voidaan mainita vuonna 2015 omaksuttu syyteneuvottelujärjestelmä, jossa syyttäjän päätöksenteko rangaistuksen käytöstä perustuu melko puhtaasti tulevaisuuteen kohdistuvaan tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Syyteneuvottelun ilmentämällä tavalla rikosprosessin kustannustehokkuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen palautuvat utilitaristiset argumentit ovat vahvistaneet asemaansa niin lainsäädännön kuin lainkäytön tasolla. Kriminaalipolitiikasta on tullut entistä kustannustietoisempaa, mikä on suoraa seurausta rangaistusteoreettisista premisseistä seuraavasta hyöty-haitta-argumentaatiosta.
Yksipuolisesti utilitaristisia argumentteja korostava rangaistusjärjestelmä on kuitenkin ongelmallinen monessa suhteessa. Yksittäisissä tapauksissa tarkoituksenmukaiset ratkaisut eivät ensinnäkään välttämättä muodosta laajemmasta mittakaavasta tarkasteltuna mielekästä systeemiä esimerkiksi yleispreventiomekanismin kannalta. Mikäli rankaiseminen perustetaan yksittäisissä tapauksissa puhtaan utilitaristiseen argumentaatioon, rangaistukset eivät pohjaudu tehtyihin rikoksiin vaan rangaistuksen oletettuihin hyötyvaikutuksiin kulloinkin käsillä olevassa ratkaisutilanteessa. Tämän myötä rangaistuskäytännöstä tulee laajemmassa mittakaavassa varsin ennakoimaton ja epäjohdonmukainen. Yleispreventiivisten vaikutusmallien tehokkuus edellyttää tätä vastoin sitä, että rikosoikeudelliset käytännöt koetaan yleisellä tasolla uskottaviksi, johdonmukaisiksi ja legitiimeiksi.
Mielekkäiden käytäntöjen muodostaminen systemaattisella tasolla voi toisin sanoen edellyttää tapauskohtaisesti ”epätarkoituksenmukaista” rankaisemista. Vaatimus siitä, että yksittäistapauksellisessa rankaisemisessa on noudatettava etukäteen lukkoon lyötyjä sääntöjä riippumatta tämän tapauskohtaisista seurauksista, muistuttaakin nyt äkillisesti velvollisuuseettisille järjestelmille tyypillisiä ominaisuuksia. Kun yksittäistapauksellisen rankaisemisen on oltava yleistettävissä, vaatimus muistuttaa ainakin lopputulokseltaan velvollisuuseetikoille tuttua maksiimia ”toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki”.
Vaikka rangaistusjärjestelmämme ja kriminaalipolitiikkamme sisältävätkin myös tällaisia vaatimuksia, utilitarististen argumenttien hallitsevuus on omiaan ohjaamaan lainkäyttöä entistä tavoitteellisempaan suuntaan. Tavoitenäkökohdat ovatkin nähdäkseni vaarassa korostua yksipuolisesti, paradoksaalisesti jopa käytännöllisiä tavoitteita haittaavasti, jollei niitä tasapainottavia premissejä nosteta osaksi rangaistusteoreettista keskustelua.
Moraalisuuden jalanjäljillä
Puhtaan utilitaristista ajattelua on nähdäkseni syytä välttää myös periaatteellisemmista syistä. Kysymyksenasettelu palautuu siihen, mikä on oikein (moraalista). Kyse on ikiaikaisesta ja haastavasta tematiikasta, mutta tutkimuksessani olen lähtenyt käsityksestä, jonka mukaan moraali edellyttää inhimillistä järkeä ja sen noudattamisen kannalta tarpeellista autonomiaa. Moraali on järjen tuotetta, jota ei voida johtaa esimerkiksi kokemusperäisistä havainnoista – järki luo moraalin ja on sen lähde. Järki mahdollistaa moraalilain asettamisen ja sen noudattamisen siten, että ihminen kykenee murtautumaan esimerkiksi luonnollisista vieteistään ja toimimaan näiden sijaan moraalisten vaikuttimien ohjaamana.
Kyseinen velvollisuusetiikkaan palautuva ajattelu ohjaa vaatimukseen kohdella ihmisiä aina myös päämäärinä sinänsä. Ihmisiä tulisi kohdella moraaliseen harkintaan kykenevinä ja siihen oikeutettuina autonomisina toimijoina, sillä muutoin toimittaisiin moraalin ennakkoehtojen ja täten moraalin vastaisesti. Utilitaristisia rangaistusteorioita on kritisoitu tässä suhteessa muun ohella siitä, että ne pyrkivät ohjaamaan ihmisten käyttäytymistä edellä mainittuja vaatimuksia rikkovalla – eli ihmisiä välineellistävällä – tavalla.
Vaikka utilitaristisia perusteluita on puolustettu kyseistä kritiikkiä vastaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että rankaiseminen edellyttää aina sitä, että yksilö on itse valinnut rikkoa lakia, kyseinen edellytys ei nähdäkseni ole riittävä päämääränä kohtelemisen vaatimuksen kannalta. Yksilöä käytetään käsitykseni mukaan välineenä tietyn tarkoitusperän saavuttamiseksi myös silloin kun hänen valintojaan kunnioitetaan, mikäli hänet manipuloidaan toimimaan muista kuin omiksi sisäistämistään (moraalisista) syistä. Jos yksilö esimerkiksi pelotellaan toimimaan tavalla, jolla hän ei omiksi tekemiensä sisäisten vaikuttimien mukaan toimisi, hänet manipuloidaan toimimaan mainitulla tavalla ulkoisten syiden ohjaamana – ja täten hänen autonomiaansa rikkoen.
Esimerkiksi syyteneuvottelujärjestelmän mukaiset rangaistushuojennukset perustuvat lähinnä arvoneutraalien ulkoisten vaikuttimien, kuten rangaistuksen pelon, sementoimiseen ja näihin vaikuttimiin perustuvaan ihmisten instrumentaaliseen ohjaamiseen. Vaikka yksilö tällöin ulkoisten vaikuttimien voimasta valitseekin toimia ohjatulla tavalla, häntä ei kohdella moraaliseen harkintaan oikeutettuna autonomisena subjektina vaan ulkoapäin ohjattavissa olevana välineenä.
Pelkästään utilitaristisiin premisseihin nojautuva rangaistusteoria ei aseta mainituille vaatimuksille ehdotonta painoarvoa, minkä vuoksi rangaistuksen tarkoitusperiä tulisi nähdäkseni rikastuttaa absoluuttisella velvollisuudella kohdella ihmisiä aina myös päämäärinä sinänsä siten, että kyseinen velvollisuus ei olisi alisteinen rangaistuksen käytännöllisiin tehtäviin nähden. Rangaistuksen tarkoituksena tulisi olla pelkän käyttäytymisen ohjaamisen ohella myös se, että rangaistus ja sen välittämä viesti tulisivat eräällä tapaa rikoksentekijän oman tahdon mukaisiksi.
Lopuksi
Vaikka kriminaalipoliittinen keskustelu ei sen arkipäiväisessä muodossaan olekaan kuvailtavissa moraalifilosofiseksi sinänsä, moraaliteoreettiset premissit suodattuvat väistämättä kriminaalipoliittiseen tavoitteenasetteluun ja sen toteuttamistapoihin. Esimerkiksi uusimmat syyteneuvottelujärjestelmään liittyvät argumentit ilmentävät osuvasti nykyaikaisen seuraamusjärjestelmän alati voimistuvaa hyöty-haitta-tietoista lähestymistapaa sekä taipumusta välineellistävään ajatteluun. Rangaistusteorioiden vaikuttaessa olennaisesti rangaistuksen käyttöön niihin liittyvästä problematiikasta tulisikin käydä aktiivista ja kriittistä keskustelua, jotta rankaisemisen johdonmukaisuus, tehokkuus ja moraalisuus voitaisiin turvata.
Jalo Vatjus-Anttila
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän väittelee 17.12.2022 rikosoikeuden oppiaineesta tutkimuksellaan ”Rangaistus ja tunnustus. Rikoksen tunnustamisen rangaistusteoreettiset, kriminaalipoliittiset ja lainopilliset perusteet”.
