Nykyiset teoriat eivät pysty selittämään irtautumisprosessin moninaisuutta
Varhaiset empiiriset desistanssitutkimukset tehtiin kriminologian klassisten teorioiden pohjalta mutta ajan myötä on kehitetty oma teoriakehys selittämään rikosuran päättymisen prosessia. Irtautumisen syyt ovat olleet teorioiden keskipisteenä. Elämäkaarikriminologia, erityisesti tietoisuus iän ja rikoskäyttäytymisen vahvoista siteistä, on ollut tärkeä lähtökohta irtautumistutkimuksessa. Sosiaaliset rakenteet, sosiaalinen prosessi, identiteetin muutos, rationaalinen päätösteko ja toimijuus ovat olleet muita tärkeitä muuttujia selityksissä.
Olosuhteiden seuraus vai oma valinta?
Desistanssitutkimuksen tärkeimmät teoriat eritellään sen mukaan, nähdäänkö irtautuminen rakenteellisena seurauksena tai sisäisenä muutoksena. Niin kutsutussa käännekohtateoriassa (tai epävirallisen sosiaalisen kontrollin teoriassa) ajatellaan, että rikostekijän sosiaalisia siteitä vahvistavat käännekohdat mahdollistavat desistanssia. Vakituinen työ, avioliitto ja lapsen saaminen ovat alkuperäisen teorian rakenteelliset käännekohdat, mutta myös muut tapahtumat ja konventionaalisten roolien saavuttamiset voivat toimia käännekohtina. Käännekohtien kautta ihminen luo siteitä rikoksettomaan elämään ja nuo siteet vähitellen ja tiedostamatta johtavat rikosuran päättymiseen. Ajatuksena on, että mitä vahvemmat ja tärkeämmät sosiaaliset siteet ihmisellä on, sitä epätodennäköisemmin hän vaarantaisi ne rikoskäyttäytymisellä.
Käännekohtateorian voimakas vastakohta on desistanssin identiteettiteoria. Sen mukaan rikollisuudesta irtautuminen vaatii identiteettimuutosta. Irtautumisprosessi alkaa siitä, että rikollisen elämän viettelys vähenee ja ihminen hahmottaa toisenlaisen elämäntavan ilman rikollisuutta. Teorian mukaan elämäntavan muuttaminen on aktiivinen päätös ja motivaatio tulee siitä, että ihminen pelkää, millainen ihminen hänestä voi tulla, jos hän ei muuta käyttäytymistään.
Desistanssitutkimus perustuu suurelta osin näihin kahteen teoriaan tai niiden yhdistelmään. Ero teorioiden välillä on, katsotaanko irtautuminen sisäisenä muutoksena ja ihmisen omana valintana vai muutoksena joka tapahtuu ulkopuolisten olojen seurauksena. Empiirisessä tutkimuksessa on yritetty todistaa tätä määrittelemällä, kumpi niistä tulee ensimmäisenä. Sekä laadullisten että määrällisten tutkimustuloksien mukaan näyttää siltä, että sisäinen ajattelun muutos on edellytys siihen, että käännekohdat, kuten avioliitto ja uusi työpaikka, voivat edistää irtautumista.
Mistä irtautuminen alkaa?
Omassa tutkimuksessani olen havainnut, että kysymys milloin ja mistä irtautuminen on lähtenyt liikkeelle on vaikea määritellä eikä aina ole aina relevantein. Tämä pätee myös prosessia läpikäyviin ihmisiin. Väitöskirjaprojektissani olen haastatellut ihmisiä viidestä eri avovankilasta juuri ennen heidän vapautumisestaan. Olen haastatellut samoja ihmisiä kahteen kertaan vapautumisen jälkeen, ensin 6 kuukautta ja sitten 1,5 vuotta ensimmäisen haastattelun jälkeen. Kaikki haastateltavat korostavat, että rikoskäyttäytyminen on aina jollakin tasolla oma valinta, vaikka sosiaaliset ja rakenteelliset tekijät (kuten kaveripiiri, perhesuhteet, työmahdollisuudet ja asumisjärjestelyt) ovat tärkeitä rikosuran eri vaiheissa. Kaikki, jotka halusivat irtautua rikollisuudesta, näkivät sisäisen muutoksen ja puhumisen siitä tärkeänä.
Jotkut vangit kertoivat, että tietyt tapahtumat, kuten kiinni jääminen, pitkän tuomion saaminen, onnettomuus tai sairaus, vaikuttivat ja antoivat motivaatiota muuttaa käyttäytymistään. Monen taas oli vaikea päätellä, milloin muutos oli tapahtunut. Mitä pidemmälle tutkimusprojektini on edennyt, sitä vähemmän merkitsevät irtautumisprosessin käynnistäjät. On käynyt ilmi, että tarvitaan sekä kognitiivista valmiutta että rakenteellisia edellytyksiä irtautumiseen – toisille enemmän kuin toisille. Painopiste on siirtynyt kysymykseen, mikä irtautumisen päämäärä on; millainen elämä ja yhteiskunnallinen integrointi odottaa irtautumisen jälkeen. Edellä mainitut desistanssiteoriat tarjoavat poikkeavat tulkinnat myös irtautumisen päämäärään. Vaatiiko irtautuminen identiteetinmuutosta vai ”riittääkö”, että lopetetaan rikoksenteko?
Virallisesti irtautuminen on tapahtunut, kun viranomaisten tietoon ei ole tullut uusia rikoksia jonkun tietyn ajanjakson aikana, esimerkiksi viiden vuoden seuranta-aikana. Tällainen määrittely irtautumisesta ei aina riitä tutkimukselle. Voi hyvinkin olla niin, että ihminen muuttaa esimerkiksi käytäntönsä niin, että hän ainoastaan tekee sellaisia rikoksia, jotka hyvin pienellä todennäköisyydellä tulevat viranomaisten tietoon. Laadullisessa desistanssitutkimuksessa halutaan ymmärtää desistanssia laajemmin ja tarkastaa muutoksia käyttäytymisessä ja elämänkaaressa pikemmin kuin arvioida sen lopputulosta. Omassa tutkimuksessani olen hyödyntänyt narratiivisen kriminologian metodeja tarkistaakseni, miten yksilöiden kertomukset ja tapa puhua ovat muuttuneet irtautumisprosessissa. Narratiivinen kriminologia antaa hyödylliset puitteet tutkia, millaista muutosta elämässä irtautuminen merkitsee.
Narratiivinen kriminologia
Kertomukset, eli narratiivit, ovat pitkään olleet tärkeä kriminologian aineistolähde. Viime vuosikymmeninä kertomusten käyttö on kasvanut huomattavasti kriminologisessa tutkimuksessa. Narratiivisessa kriminologiassa tutkitaan kertomusten ja haitallisen toiminnan (kuten rikosten) yhteyttä sekä yksilöllisestä että yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Narratiivisen kriminologian puitteissa desistanssi on viime vuosina ollut eniten tutkittu aihe ja on todettu, että kertomukset antavat arvokasta tietoa desistanssiprosessista. Narratiivisessa desistanssitutkimuksessa on tuotu esille, miten rikollisuudesta irtautuvat henkilöt kertomuksillaan rekonstruoivat itsekuvansa. Uudella itsekuvalla entinen rikoksentekijä pystyy selittämään vanhoja rikoksiaan samaan aikaan kun hän esittää uutta prososiaalista identiteettiä. Narratiivisessa kriminologiassa ajatellaan, että itsenarratiivit luovat identiteettimme ja inspiroivat toimintaamme. Onkin osoitettu, että irtautujien itsenarratiivit selkeästi erottuvat rikosaktiivisten itsenarratiiveistä.
Narratiivinen kriminologia ei pysty yksiselitteisesti vastamaan kysymykseen, vaatiiko irtautuminen identiteetin muutosta. Suuri osa narratiivisesta tutkimuksesta on olettanut, että irtautuminen vaatii identiteetin muutosta, mutta metodologisia ja teoreettisia perusteita voidaan löytää myös vastakkaiselle ajattelulle. Narratiivinen tutkimus on nimittäin osoittanut, että identiteetit eivät ole staattisia eivätkä yksipuolisia. Ihmisellä on käytettävissään useita identiteettejä, ja nämä ovat jatkuvassa muutoksessa. Rikosuran päättymisen prosessi on asteittainen kuten kaikki muutos. Kenenkään identiteetti ei ole lopullinen – ei myöskään irtautujan.
Irtautumisen eri aloja
Briege Nugent ja Marguerite Schinkel ehdottivat pari vuotta sitten, että irtautuminen voidaan jakaa kolmeen eri alaan: toimintaan, identiteettiin ja suhteisiin (eng. act-desistance, identity desistance ja relational desistance). Toimintairtautuminen tarkoittaa, että ihminen ei tee rikoksia, identiteetti-irtautuminen, että ihminen on sisäistänyt irtautujan roolin ja suhteellinen irtautuminen, että muut ihmiset ovat tunnistaneet muutoksen.
Tällaisella jaottelulla pystytään integroimaan irtautumisen sekä rakenteelliset että yksilölliset teoriat. Kaikki irtautujat eivät sovi ”parantuneen rikollisen” malliin. Ihminen voi lopettaa rikoskäyttäytymisen ilman suurempia ja muille näkyviä identiteetin muutoksia. Toisaalta ihminen voi muuttua radikaalisesti ja vannoa ettei hän tule tekemään uusia rikoksia, mutta silti hän uusii rikoksia. Silloin kyse voi olla todellisesta sisäisestä muutoksesta, mutta että toiminta ei ehdi mukaan esimerkiksi rakenteellisista tai sosiaalisista syistä. Irtautuminen voi esiintyä hyvin erilaisina muotoina.
Vaikka rikollisuudesta irtautumista empiirisessä desistanssitutkimuksessa on kuvailtu moninaisena prosessina, sen teoriat eivät tähän asti ole pystyneet yhtä hyvin selittämään tätä moninaisuutta. Tällä alalla on selkeä tarve jatkuvaan teoriakehitykseen.
Emma Villman
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.
Kirjallisuutta:
Nugent, B. and Schinkel, M. (2016), 'The pains of desistance', Criminology & Criminal Justice, 16/5: 568–584.
Paternoster, R. and Bushway, S. (2009), 'Desistance and the "feared self": Toward an identity theory of criminal desistance', Journal of Criminal Law and Criminology, 99/4: 1103–1156.
Sampson, R. J. and Laub, J. H. (2003), 'Life-Course Desisters? Trajectories of Crime Among Delinquent Boys Followed to Age 70', Criminology, 41/3: 555–592.
Kuva: Riikka Kostiainen
