Ympäristörikosten rikoshyödyn tunnistamisessa puutteita
Itä-Suomen yliopisto teki yhdessä Poliisiammattikorkeakoulun kanssa tutkimuksen, jossa tuotettiin tietoa ympäristörikoksilla tavoitelluista ja saaduista taloudellisista hyödyistä vuosilta 2013–2018. Tutkimuksessa selvitettiin mm. piiloon jäävän ympäristörikollisuuden määrää ja taloudellista arvoa sekä ennallistamiskustannusten ja rikoshyödyn menettämisen suhteen huomioimista. Tutkimus tuotti lisäksi arvion siitä, kuinka tehokkaasti ympäristörikoksilla saatua rikoshyötyä on saatu perittyä valtiolle. Kirjoitus perustuu tähän loppuvuonna 2020 julkaistuun tutkimukseen.
Piiloon jää valtaosa ympäristörikollisuudesta
Vain pieni osa ympäristörikoksista tulee esitutkintaviranomaisten tietoon, mitä voidaan pitää merkittävänä ongelmana. Tällöin myös rikoksella saatu hyöty jää hyödyttämään tekijää. Syitä sille, ettei rikos tule ilmi, voi olla useita: 1) rikosta ei havaita, 2) se havaitaan vasta vanhentuneena tai 3) teko tulee ympäristöviranomaisten tietoon, mutta siitä ei tehdä ilmoitusta esitutkintaviranomaiselle. Ympäristönsuojelulain mukaan valvontaviranomaisen on tehtävä poliisille ilmoitus, jos tapauksessa on syytä epäillä ympäristöön kohdistuneita rikoksia. Ilmoitus voidaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa on pidettävä olosuhteet huomioon ottaen vähäisenä, eikä yleinen etu vaadi syytteen nostamista.
Poliisille tehtyjen ilmoitusten määrissä havaittiin eroja eri ELY-keskusten välillä, mutta kaikki tapaukset huomioon ottaen poliisille ilmoitettiin ELY-keskusten tietoon tulleista ympäristölainsäädännön vastaisista toimista korkeintaan muutama prosentti. Syynä tälle oli se, että tapaukset olivat valvontaviranomaisten näkemyksen mukaan vähäisiä ja asiat ratkaistiin pääsääntöisesti antamalla toiminnanharjoittajalle kehotus korjata lainvastainen menettely.
Tutkimusjaksolla esitutkintaan oli tehty 1357 ilmoitusta epäillyistä ympäristörikoksista. Esitutkinnassa päätettiin tai keskeytettiin 70 prosentissa tapauksista vuonna 2017 ja 50 prosentissa vuonna 2018. Noin kolmasosassa syynä oli ollut se, ettei rikoksen tekijästä ollut tietoa. Vähäisyyden perusteella esitutkinta oli keskeytetty 5 prosentissa tapauksista. Esitutkinnan päättämisen syytä ei ollut 40 prosentissa tapauksista kirjattu yksiselitteisesti. Esitutkinnan rajoittamispäätöksiä oli tutkimusjaksolla tehty vuosittain 30–50 kappaletta. Suurin osa näistä koski yksityishenkilöiden vähäistä roskaamista, jossa ei yleensä synny rikoshyötyä.
Syyttämättäjättäminen ja ympäristörikoshyöty
Tutkimusjaksolla oli tehty yhteensä 100 syyttämättäjättämispäätöstä, eli alle kahdeksassa prosentissa syyttäjälle ilmoitetuista epäillyistä ympäristörikoksista. Tutkimuksessa otettiin huomioon seuraavat ympäristörikokset: törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus, törkeä luonnonsuojelurikos, luonnonsuojelurikos, rakennussuojelurikos, metsärikos, ympäristönsuojelulain rikkominen, merenkulun ympäristönsuojelulain rikkominen, jätelain rikkominen, vesilain rikkominen, vesilain luparikkomus, maa-ainesrikkomus, metsärikkomus, luonnonsuojelurikkomus, rakennusrikkomus, rakennussuojelurikkomus ja muinaismuistorikkomus.
Päätöksistä yli puolet liittyi laajasti määriteltynä yritystoimintaan ja vajaassa 40 prosentissa oli kyse ympäristön turmelemisesta. Rikoshyöty oli mainittu nimenomaisesti 17 syyttämättäjättämispäätöksessä, jotka koskivat 10 eri tapausta. Näistä syyttämättäjättämispäätöksistä 12:ssa oli todettu, ettei toiminnanharjoittaja ollut saanut rikoshyötyä, se oli ollut vähäistä tai tapauksessa ei ollut tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä. Rikoshyödyn määrä kävi ilmi vain kolmesta päätöksestä, jotka koskivat kahta eri asiakokonaisuutta. Toisessa rikoshyödyn määrä oli 500 000–1 000 000 euroa ja toisessa 20 000 euroa. Lisäksi yhdessä päätöksessä oli viitattu mahdolliseen 486 euron rikoshyötyyn, mutta sitä pidettiin epätodennäköisenä.
Rikosprosessissa on haasteita turvata aiheutetun vahingon ennallistaminen
Ympäristöön kohdistuneista rikoksista oli tutkimusjaksolla annettu 329 tuomiota. Näistä lähes puolet koski ympäristön turmelemista ja ne liittyivät jätteiden käsittelyyn. Kolmasosa teoista oli tehty yhteisötoiminnassa. Syyttäjä oli vaatinut rikoshyödyn tuomitsemista valtiolle kolmasosassa tapauksista. Valtiolle tuomitun rikoshyödyn määrä vaihteli 100 eurosta yli 3,3 miljoonaan euroon. Kaiken kaikkiaan rikoshyötyä tuomittiin maksettavaksi hieman yli 5 miljoonaa euroa. Tästä neljä viidesosaa liittyy ympäristöluvanvaraisessa toiminnassa saatuun rikoshyötyyn.
Ennallistamiskustannukset tulisi huomioida rikoshyödyn määrää vähentävänä tekijänä rikoslain 10 luvun 2 §:n 3 momentin nojalla suoritettavassa arvioinnissa. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2019:52 mukaan rikoshyöty tulee tuomita menetettäväksi valtiolle siltä osin, kuin se ylittää vastaajalle aiheutuneet ennallistamiskulut. Ennallistamisvelvoite voidaan asettaa myös uhkasakkolain mukaisessa hallintopakkomenettelyssä. Oikeuskäytännössä ei ole muodostunut vakiintunutta käytäntöä, milloin ja miten hallintopakkomenettelyssä määrätyt ennallistamisvelvoitteet otetaan huomioon rikosprosessissa. Voi käydä niin, että hallintopakkopäätös ei ole vielä lainvoimainen, mutta ennallistamiskulut otetaan tuomioistuimessa huomioon rikoshyödyn määrää arvioitaessa vähentävänä tekijänä. Tällöin rikoshyöty saattaa jäädä tuomitsematta ja myöskään hallintopakkomenettelyssä tekijää ei velvoiteta ennallistamiseen.
Vastaaja oli 14 tapauksessa ennallistanut ympäristörikoksen kohteena olleen alueen. Neljässä tapauksessa tuomioistuin velvoitti vastaajan asianomistajan vaatimuksesta ennallistamaan tämän kiinteistölle aiheuttamansa vahingon. Näistä kolmessa tapauksessa myös syyttäjä oli esittänyt vaatimuksen rikoshyödyn tuomitsemisesta. Ennallistamiskustannukset oli huomioitu rikoshyödyn menettämistä koskevissa tuomioissa siten, että kiinteistön puhdistaminen katsottiin perusteeksi jättää rikoshyöty tuomitsematta. Näissä tapauksissa tuomioistuin ei myöskään verrannut saatua rikoshyötyä ennallistamiskustannusten määrään.
Tutkimusaineistosta oli havaittavissa, että rikoshyöty oli jäänyt vaatimatta useissa sen tyyppisissä tapauksissa, joissa se oikeuskäytännön perusteella olisi ollut saatavissa. Siten rikoshyöty oli jäänyt hyödyttämään rikoksentekijää. Tähän olisikin syytä tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota esitutkinnassa ja syyteharkinnassa. Rikoshyödyn perintä valtiolle on sen sijaan ollut melko onnistunutta: valtiolle tuomitusta rikoshyödystä oli saatu perittyä takaisin lähes 90 prosenttia.
Kehitettävää on monella ympäristörikosprosessin osa-alueella
Toimiva viranomaisyhteistyö mahdollistaa ympäristörikosten tehokkaan etenemisen läpi koko rikosprosessin. Tämä varmistaa myös sen, että rikokset ylipäätään tulevat rikosprosessiin käsiteltäväksi eikä teot ehdi vanhentua. Ympäristörikosten käsittelyprosessia pitäisikin tarkastella kokonaisuutena ja koko valtakunnan tasolla. Tärkeää on myös panostus ympäristörikosten ehkäisyyn, jossa on olennaista tietoisuuden lisääminen.
Tutkimuksessa havaittiin, että ympäristöviranomaisten ilmoituskynnys vaihtelee, mitä voidaan pitää pulmallisena. Tältä osin kaivattaisiinkin lisäkoulutusta. Myös ympäristöasioiden keskittäminen rikosprosessissa tietyille ympäristörikoksiin erikoistuneille virkamiehille tehostaisi ja yhdenmukaistaisi ympäristörikosten käsittelyä.
Rikoshyödyn arviointia esitutkinnassa sekä rikoshyödyn menettämisen ja ennallistamiskustannusten suhdetta olisi jatkossa hyvä selkeyttää. Lisäksi tulisi huolehtia siitä, että ympäristövahingon aiheuttaneella on tosiasialliset mahdollisuudet ennallistaa aiheuttamansa vahingot.
Viranomaisresurssien kannalta olisi myös syytä siirtää pienemmät ympäristörikokset käsiteltäväksi hallinnollisessa sanktiomenettelyssä. Tämä mahdollistaisi rikosprosessissa viranomaisten resurssien kohdentamisen vakavampiin ympäristörikoksiin. Hallinnollisesti sanktioitavaksi soveltuisivat hyvin esimerkiksi rakentamisrikkomukset ja roskaamiset eli jätelain rikkominen. Sanktioon liitettävä rikoshyöty voitaisiin määrätä kiinteähintaisena riippuen siitä, minkä hallinnollisen maksun lainvastaiseen toimintaan syyllistynyt on pyrkinyt välttämään.
Tarja Koskela
Kirjoittaja on rikos- ja prosessioikeuden lehtori Itä-Suomen yliopistossa.
Ympäristörikoshyötyjen tilannekuva. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:56.
(Kuva: Kimmo Rauatmaa / Lehtikuva. Hovioikeus piti Talvivaaran ympäristörikosjutussa katselmuksen kaivosalueella lokakuussa 2017.)
