Parisuhdetappoa edeltänyt väkivalta tulee harvoin viranomaisten tietoon

24.5.2023 7.23
Talon rikkinäinen ikkuna.
Tuore VN TEAS -hanke selvitti naisiin kohdistuvien parisuhdesurmien tapahtumaketjuja. Viranomaisrekisterien perusteella vain pieni osa väkivallasta tulee poliisin tai terveysviranomaisten tietoon ennen uhrin kuolemaan johtanutta tekoa. Parisuhdeväkivallan tunnistamista pitää kehittää.

Suomessa naisten riski kuolla parisuhdeväkivallan uhrina on muihin länsimaihin verrattuna korkea. Entisen tai nykyisen kumppaninsa surmaamien naisten määrä on kuitenkin vähentynyt 2000-luvulla: vielä vuosituhannen ensimmäisellä kymmenyksellä keskimäärin 22 naista vuosittain kuoli parisuhdeväkivallan uhrina, kun taas 2010-luvulla vastaava luku on ollut keskimäärin 15. Myönteinen kehitys ei kuitenkaan ole jatkunut viime vuosina.
 
Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisema tutkimus Naisiin kohdistuvat parisuhdetapot: Tapahtumaketjut, taustat ja ehkäisy tarkasteli vuosina 2003–2018 tapahtuneita, naisiin kohdistuneita parisuhdetappoja (N=290), joiden tekijä oli naisen entinen tai nykyinen aviopuoliso, avopuoliso tai seurustelukumppani. Tutkimuksen keskiössä olivat kuolemaan johtaneet tapahtumaketjut ja henkirikoksia edeltäneet viranomaiskontaktit. Aineistoina hyödynnettiin Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja Poliisihallituksen yhteistä Henkirikollisuuden seurantajärjestelmää, Tilastokeskuksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämiä viranomaisrekistereitä sekä henkirikosten tuomiotietoja ja esitutkintapöytäkirjoja. Aineistoja analysoitiin sekä määrällisin että laadullisin menetelmin, ja toteutuneita henkirikoksia verrattiin myös muuhun parisuhdeväkivaltaan.

Parisuhdetappojen uhrit kokevat kasautuvaa huono-osaisuutta

Yli kolmannes parisuhdetapon uhreista oli tekijän kanssa avioliitossa, mutta merkittävä osa henkirikoksista kohdistui myös avopuolisoon, seurustelukumppaniin tai entiseen puolisoon. Entiseen puolisoon kohdistuneet teot olivat lisääntyneet 2010-luvulla. Valtaosa parisuhdetappojen uhreista ja vielä suurempi osa tekijöistä oli sosiaalisesti huono-osaisia: moni oli matalasti koulutettu, pienituloinen tai kokonaan työelämän ulkopuolella. Tutkinnanjohtajien arvioista koostuvan Henkirikollisuuden seurantajärjestelmän mukaan noin puolella parisuhdekumppaninsa surmanneista oli päihdeongelma, ja uhreistakin suurella osalla. Puolet henkirikoksista tehtiin tilanteessa, jossa sekä tekijä että uhri olivat päihteiden vaikutuksen alaisia.

Poliisin tietoon tulleen rikollisuuden tarkastelu osoitti, että valtaosa parisuhdesurman tehneistä oli ollut jo aikaisemmin jostakin rikoksesta epäiltynä, mutta viranomaisten tietoon tulleet teot olivat kohdistuneet vain harvoin henkirikoksen uhriin: alle viidesosalla henkirikoksen uhreista löytyi rekisterimerkintöjä koetusta parisuhdeväkivallasta tekoa edeltävän vuoden aikana. Myös lähestymiskieltoja oli haettu vain harvoin eikä henkirikosten uhreilta myöskään löytynyt juuri mainintoja turvakotikäynneistä. Henkirikollisuuden seurantajärjestelmän mukaan vähintään puolet tekijöistä oli kohdistanut uhriin väkivaltaa jo ennen henkirikokseen johtanutta tilannetta, mutta nämä tiedot kerättiin vasta henkirikoksen selvittämisen jälkeen. Tulosten perusteella näyttääkin siis siltä, että parisuhdeväkivalta selviää tutkivalle viranomaiselle monesti vasta henkirikoksen jälkeen.

Henkirikoksen uhreilla havaittiin runsaasti käyntejä perus- ja erikoissairaanhoidossa ja käynnit lisääntyivät henkirikosta edeltävinä vuosina. Uhrit olivat käyneet perusterveydenhuollossa henkirikosta edeltävänä vuonna keskimäärin kerran kuukaudessa, mutta diagnoosimerkintöjen perusteella käynti oli liittynyt suoraan väkivaltaan vain harvoin: esimerkiksi henkirikosta edeltävän vuoden aikana vain noin viideltä prosentilta uhreista löytyi väkivaltaa kuvaava kirjaus. Kokonaisuutena henkirikosten uhrit eivät juuri eronneet muun parisuhdeväkivallan uhreista sosiaalisen huono-osaisuuden tai poliisin tai terveydenhuollon kirjausten osalta.

Uhriin kohdistuva kontrollointi haittaa avun hakemista

Edellä kuvattua tilastollista tarkastelua syvennettiin vuosien 2016–2018 parisuhdetappojen tuomioiden (n=26) ja esitutkintapöytäkirjojen (n=13) laadullisella analyysilla. Analysoitavat esitutkintapöytäkirjat valittiin sillä perusteella, että tuomioista voitiin olettaa, että kyseisistä esitutkintapöytäkirjoista voisi löytyä selvitystä aikaisemmasta tapahtumaketjusta, joka lopulta johti naisen kuolemaan nykyisen tai entisen puolison toimesta.

Tuomioista ja esitutkintapöytäkirjoista kävi ilmi, että henkirikos liittyi usein erotilanteeseen; joko jo päättyneeseen parisuhteeseen tai tilanteeseen, jossa nainen oli ilmoittanut halustaan lopettaa parisuhde. Asiakirjoista selvisi myös, että teon taustalla oli lähes poikkeuksetta mustasukkaisuutta, pitkään kestänyttä väkivaltaa tai uhriin kohdistuvaa kontrollointia. Tuomioista selvisi, että rikoksentekijä oli neljässä tapauksessa jo ennen henkirikosta määrätty lähestymiskieltoon uhria kohtaan. Osassa tapauksista tapahtumaketjuista ei voinut havaita vaihetta, jossa viranomaiset olisivat voineet omilla toimillaan ehkäistä henkirikosta.

Lähes kaikista analysoiduista esitutkintapöytäkirjoista kävi ilmi, että nainen oli pelännyt miestä. Osa uhreista ei ollut tästä syystä uskaltanut hakea lähestymiskieltoa, koska sen pelättiin provosoivan tekijää entistä vakavampaan väkivaltaan. Aina rikoksen uhri ei ollut tuonut kokemaansa fyysistä tai henkistä väkivaltaa kenenkään tietoon, jolloin myöskin viranomaisten oli mahdotonta pyrkiä estämään väkivaltaa.

Tästä huolimatta asiakirjoista nousi esiin joitakin tilanteita, joissa tieto väkivallasta oli tullut viranomaisten tietoon, ja joissa siis olisi ollut potentiaalinen mahdollisuus puuttua henkirikokseen johtaneeseen väkivaltaan. Tällaisia puuttumisen paikkoja olisivat voineet olla ainakin tilanteet, joissa uhrin tai tekijän tiedoista löytyi merkintä lähestymiskiellon hakemisesta, lähestymiskiellon rikkomisesta, lastensuojelun tai sosiaalitoimen asiakkuudesta, poliisin kotihälytystehtävistä, käynneistä terveydenhuollossa väkivallan aiheuttamien vammojen vuoksi, turvakotikäynneistä tai tekijän vankila-ajasta. Viimeksi mainittu on keskeinen erityisesti silloin, kun vankeusrangaistuksessa on kyse rikoksentekijän väkivaltarikoksesta. On kuitenkin tärkeä huomata, että kaikki toteutuneet henkirikokset kattaneessa tilastoaineistossa tämänkaltaiset varoitusmerkit olivat verrattain vähäisiä.

Piilorikollisuus estää rikosvastuun toteutumista

Tutkimuksemme mukaan parisuhteessa tapahtuneita henkirikoksia edeltää usein piilorikollisuudeksi jäävä parisuhdeväkivalta. Tämä ei näy viranomaisrekistereissä, mutta esitutkinta-aineiston perusteella väkivalta oli kestänyt usein pitkään. Vaikka parisuhdeväkivallan uhri olisi kertonut tilanteestaan jollekin, vain harvoin tieto eteni viranomaisille asti. Näyttääkin siltä, että parisuhdeväkivalta eskaloituu monesti ilman, että viranomaiset olisivat siitä tietoisia. Tilastokeskuksen (2022) kyselytutkimuksen mukaan parisuhdeväkivallan uhrit ovat kyllä useimmiten tietoisia erilaisista tukipalveluista, mutta vain pieni osa hakeutuu avun piiriin. Syynä tähän olivat vastaajien mukaan tilanteen aiheuttama häpeä, epävarmuus siitä, oliko tilanne riittävän vakava sekä pelko väkivallan tai sen uhan lisääntymisestä.

Tulosten perusteella kuolemaan johtanutta parisuhdeväkivaltaa edeltävät tapahtumaketjut tai tekijöiden taustat ovat samantyyppisiä kuin muussa parisuhdeväkivallassa. Kuolemaan johtavan parisuhdeväkivallan ennakoiminen näyttäytyy siis vaikeana. Vuonna 2011 lähisuhteessa tapahtuneet lievät pahoinpitelyt siirtyivät asianomistajarikoksista virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi, ja muutos lisäsi poliisin tietoon tulleen parisuhdeväkivallan määrää. Tutkimusaineistomme osoitti, että vaikka kaikki teot, joissa oli vähintään yksi varoitusmerkki (rikosilmoitus perheväkivallasta, lähestymiskielto, uhrin lähisuhdeväkivallan aiheuttamien vammojen hoito terveydenhuollossa) henkirikosta edeltäneen vuoden aikana, olisi saatu estettyä, silti noin 80 prosenttia henkirikoksista olisi tapahtunut.

Tutkimuksemme keskeinen tulos on se, että parisuhdeväkivallan tunnistamisen ja ilmitulon tehostamiseen tulee panostaa nykyistä enemmän. Parisuhdeväkivallan uhrit ja tekijät tulisi saada toimivien palveluiden piiriin ennen kuin tilanne päätyy henkirikoksen asteelle. Parisuhteessa tapahtuvien henkirikosten ennaltaehkäisyssä tulisi lähteä liikkeelle parisuhdeväkivallan laajan kirjon paremmasta tunnistamisesta ja rikosten ilmoittamisesta. Rikosprosessin tehokkuus ja prosessin eri toimijoiden resurssitilanne ovat omalta osaltaan avainasemassa parisuhdeväkivallan torjumisessa ja rikosvastuun toteutumisen tehostamisessa. Lisäksi tarvitaan vankkaa tutkimustietoa sekä siitä, missä määrin palveluohjaus väkivaltayön piiriin tällä hetkellä toteutuu, että siitä, kuinka vaikuttavia nykyiset työmuodot ovat.

Tarja Koskela & Karoliina Suonpää

Tarja Koskela (OTT, dosentti) rikosoikeuden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Karoliina Suonpää (VTT) on tutkijatohtori Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.

Lähteet:
Suonpää, Karoliina; Koskela, Tarja; Sutela, Mika; Törölä, Miisa & Aaltonen, Mikko (2023). Naisiin kohdistuvat parisuhdetapot. Tapahtumaketjut, taustat ja ehkäisy. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2023: 16.

Tilastokeskus (2022). Parisuhdeväkivallan kokemukset yleisiä Suomessa. Sukupuolistunut väkivalta ja lähisuhdeväkivalta Suomessa 2021 -tutkimuksen ennakkotuloksia. 

 

Kuva: Rodeo

Haaste 2/2023