Rikossovittelun merkitys rikosprosessissa – uutta tietoa kohti

Rikossovittelun käyttö on kasvanut viimeisten vuosien aikana. Vuonna 2020 rikossovitteluun ohjattiin 13 073 rikosasiaa, ja rikosasioiden määrä nousi 385 rikoksella (3 %) edellisvuoteen verrattuna koronasta huolimatta. Kasvu on ollut melko tasaista rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden lain voimaantulon jälkeen. Vaikka rikossovittelua on tutkittu aktiivisesti, uutta tutkimustietoa tarvitaan rikossovittelun asemasta rikosprosessissa, sen käytöstä ja vaikutuksista. Kirjoitan rikossovittelusta parhaillaan väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. 

Rikossovittelu vaihtoehtona oikeusjärjestelmälle

Rikossovittelu on oikeusjärjestelmälle täydentävä tai korvaava vapaaehtoinen menettely, jossa rikoksen osapuolet voivat käsitellä ja sopia rikoksesta aiheutuneita haittoja. Rikossovittelun tavoitteiksi nimetään yleisesti uhrille aiheutuneiden henkisten ja aineellisten haittojen käsitteleminen ja hyvittäminen, osapuolten kohtaaminen ja uusintarikollisuuden vähentäminen. Rikossovittelun menettely pohjautuu restoratiivisen oikeuden teoriaan. Yksinkertaisimmillaan teoria määrittelee rikoksen ihmissuhteita loukkaavana haittana, jonka kohtaamiseen ja korjaamiseen osapuolille tulee tarjota mahdollisuus vapaaehtoisesti osallistua. Suomessa rikossovittelun hallinnosta ja kehittämisestä vastaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), ja palvelun valvonnasta ja ohjaamisesta sosiaali- ja terveysministeriö. Rikossovittelun käytännöistä ja käytöstä on säädetty lakiin rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta.

Rikossovittelun soveltavat toimijat

Rikossovittelun soveltamiseen oikeusjärjestelmälle rinnakkaisena tai korvaavana vaihtoehtona vaikuttavat monet tekijät. Ylätasolla rikossovittelun menettelyä ja sen käyttöä määrittelevät lainsäädäntö ja ohjeistus. Käytännön tasolla rikossovittelun soveltaminen ilmenee säädösten ja ohjeistusten arkipäiväisessä soveltamisessa, joka perustuu yksittäisten toimijoiden kuten poliisien, syyttäjien ja sovittelutoimistojen työntekijöiden tapauskohtaiseen harkintaan. Rikossovittelun käytännön soveltaminen on myös jatkuvassa muutoksessa ja riippuu ohjeistusten kehityksestä sekä kriminaalipoliittisesta päätöksenteosta. Tällä hetkellä arvioidaan lähisuhdeväkivallan sovittelun jatkamista ja rikossovittelun hallinnon siirtämistä THL:ltä oikeusministeriön hallinnonalalle (Hallitusohjelma 2019, s. 88; Sambou & Dunder, 2021). Myös rikossovittelun soveltuvuuden arviointiin liittyviä ohjeistuksia päivitetään tasaisin väliajoin.

Rikossovittelun olemassa oleva tutkimus ja tutkimustarpeet

Rikossovittelun laatua on kansainvälisesti ja kansallisesti tutkittu runsaasti, ja käsitelty myös Haaste-lehdessä aikaisemmin (Elonheimo 2012; Kinnunen, 2019). Kansainväliset tutkimukset viittaavat siihen, että uhrit ovat pääasiassa tyytyväisiä restoratiivisiin menettelyihin, ja että menettelyt alentavat uusintarikollisuuden riskiä (Sherman ym. 2015).

Rikossovittelua koskevien uusintarikollisuustutkimusten tulokset ovat kuitenkin vaihtelevia. Vaikuttavuuden mittaamisen haasteita ovat vertailukelpoisten kontrolli- ja verrokkiryhmien muodostaminen, osallistujien vapaaehtoinen osallistuminen tai itsevalikoitumisen aiheuttama harha sekä lyhyet seuranta-ajat uusintarikollisuuden mittaamisessa. Nämä haasteet on tuotu esiin myös Suomessa tehdyissä arviointitutkimuksissa, ja vaikuttavuuden todentaminen kattavasti edellyttää lisätutkimuksia (Mielityinen, 1999; Eskelinen, 2005).

Suomessa rikossovittelun osapuolille suunnattujen kysely- ja haastattelututkimusten perusteella osapuolet ovat pääosin tyytyväisiä, kokevat tulevansa ymmärretyksi ja luottavansa sovittelumenettelyyn (Iivari, 2010, s. 120; Honkatukia, 2015, s. 110). 

Lähisuhdeväkivaltaan soveltuvuudesta sovitteluun keskustellaan aktiivisesti väkivallan erityispiirteitä huomioiden. Lähisuhdeväkivallan sovittelun on arvioitu olevan kehittämisen tarpeessa ja tästä on parhaillaan käynnissä VN TEAS -tutkimushanke (Lähisuhdeväkivallan sovittelun selvitysryhmä, 2019). Palvelun laadun arvioimiseksi on tarvetta etenkin uhrin ja rikoksesta epäillyn kokemuksiin keskittyvään seurantaluontoiseen tutkimukseen.

Vaikuttavuuden ja koettujen vaikutusten tutkimuksen lisäksi on tärkeä saada perustietoa rikossovittelun prosessista kuvailevan tutkimuksen kautta. Tähän liittyvät esimerkiksi kysymykset rikosasioiden sovitteluun ohjaamisen yhtenäisyydestä, edellytysten arviointiin liittyvien kriteerien toteutumisesta ja sovittelusopimusten täyttymisestä. Epäselvää on edelleen myös se merkitys, joka rikossovittelulle annetaan oikeusjärjestelmässä. Jos rikossovittelun tarkoitus on toimia oikeusjärjestelmälle täydentävänä tai korvaavana menettelynä, miten tämä toteutuu käytännössä? Väitöskirjassani keskityn ensisijaisesti kuvaamaan rikossovittelun asemaa ja kulkua rikosprosessissa. 

Rikossovittelun vaikutus rikosprosessiin

Rikosprosessi etenee esitutkinnasta syyteharkintaan ja oikeudenkäyntiin. Rikossovittelun voi ottaa huomioon oikeudellisissa ratkaisuissa esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja tuomionistuinkäsittelyssä. Esitutkinnan ja syyteharkinnan aikana poliisi ja syyttäjä arvioivat rikosasian soveltuvuutta sovitteluun. Poliisi tekee yleisesti valtaosan aloitteista; vuonna 2020 poliisin teki 91 % aloitteista rikossovitteluun. 

Sovittelun jälkeen asian eteneminen rikosprosessissa riippuu siitä, onko kyseessä asianomistajarikos tai virallisen syytteen alainen rikos. Mikäli asianomistajarikoksissa sovittelussa saadun sopimuksen myötä asianomistaja luopuu rangaistusvaatimuksesta, johtaa tämä esitutkinnan lopettamiseen asianomistajarikoksissa. Mikäli asianomistajarikoksissa asianomistaja luopuu rangaistusvaatimuksesta, johtaa tämä esitutkinnan lopettamiseen – tällöin tapaus siis karsiutuu rikosprosessista. Sovintoon päästiin 36 prosentissa sovitteluun ohjatuista rikoksista vuonna 2020.

Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa syyttäjä voi tietyin edellytyksin tehdä asiasta syyttämättäjättämispäätöksen, ellei yleinen tai yksityinen etu vaadi syytteen nostamista. Mikäli oikeudenkäynti ja rangaistus nähdään kohtuuttomana tai tarkoituksettomina, voi asian jättää syyttämättä kohtuusperusteeseen nojaten. Kohtuusperuste huomioi rikosasiassa osapuolten saavuttaman sovinnon ja tekijän toiminnan rikoksesta aiheutuneen haitan estämiseksi. Jos syyttäjä nostaa asiasta syytteen, myös tuomioistuin voi tietyissä tilanteissa jättää syytetyn tuomitsematta tai lieventää rangaistusta yllä kohtuusperusteen nojalla.

Tämän prosessin käytännön kuvaamisessa on monia kiinnostuksen kohteita. On esimerkiksi tärkeä hahmottaa, missä vaiheissa rikossovitteluun lähetetyt rikosasiat ovat karsiutuneet rikosprosessista, millä perusteilla karsitut tapaukset ovat ratkaistu ja onko karsiutuvuudessa havaittavissa alueellisia eroja. Lisäksi keskeinen kysymys on, mitä eroja on huomattavissa sopimukseen ja ei-sopimukseen päätyneissä asioissa; mitä eroja on jutun laaduissa, rikoslajeissa ja osapuoliin liittyvissä tekijöissä.

Tämänkaltainen tieto tuo lisäymmärrystä rikossovittelun korvaavasta tai täydentävästä funktiosta. Teoreettisesta näkökulmasta voi pohtia, millä tavalla täydentävyys tai korvaavuus palvelee restoratiivisen järjestelmän, rikosoikeusjärjestelmän tai molempien arvoja. 

Yksinkertaisimmillaan voidaan ajatella, että rikosasioiden karsiutuminen palvelee oikeuslaitoksen pyrkimystä vähentää kuluja. Rikostapausten karsiutuminen voi taas restoratiivisen oikeuden kannalta tarkoittaa, että konfliktin omistajuus säilyy osapuolilla itsellään. Joissakin tapauksissa virallisen syytteen alainen rikosasia voi edetä oikeuden käsittelyyn, vaikka osapuolet ovat luopuneet rangaistusvaatimuksista sovittelun myötä. Tämän voidaan ajatella palvelevan vahvemmin rikosoikeudellista normistoa, joka pyrkii rankaisemaan ja ehkäisemään rikollisuutta. Mikäli rikosasia ohjautuu rikossovitteluun ensisijaisesti prosessiekonomisten tavoitteiden ylläpitämiseksi, saattavat kuitenkin molempien järjestelmien arvot jäädä toteuttamatta. Jos asianomistajat eivät hyödynnä omaa syyteoikeuttaan tiedon puutteessa tai kuluriskin myötä, he voivat kokea sovittelun jäävän ainoaksi keinoksi hakea oikeutta. Tällöin voidaan pohtia, jääkö oikeusvarmuus heikoksi ja pysyykö sovittelu aidosti vapaaehtoisena vaihtoehtona.

Väitöskirjassani on tarkoitus koota otos poliisin tietoon tulleista rikoksista ja kartoittaa näistä tehtyjä oikeudellisia ratkaisuja rikosprosessissa. Pyrkimyksenä on rekisteritutkimuksella kartoittaa, miltä osin rikosasioita lähetetään sovitteluun ja millä todennäköisyydellä nämä rikosasiat karsiutuvat rikosprosessista.

Rikossovittelun vaikutuksesta rikosprosessissa on kuitenkin tällä hetkellä niukasti tietoa. Rekisteritutkimuksen haasteena on tiedon saatavuus; tilastotietoa ei ole rikossovitteluun lähetettyjen rikosasioiden käsittelystä tai oikeudellisista ratkaisuista erikseen saatavilla. Yksittäisten rikossovitteluun lähetettyjen rikosasioiden seuraaminen läpi rikosprosessia edellyttää poliisin, syyttäjän, sovittelutoimistojen ja tuomioistuimen rekisteritietojen yhdistämistä. Tietokannat eivät ole ensisijaisesti rakennettu tutkimuskäyttöä varten, ja tiedon saatavuus voi vaihdella alueittain. Tietojen yhdistäminen edellyttää muuttujien karsimista, kompromissia ja maltillisuutta aineistoa laadittaessa.

Uuden tutkimustiedon muodostaminen aiheesta on kuitenkin välttämätöntä, jotta voimme paremmin ymmärtää rikossovittelulle annettua merkitystä oikeusjärjestelmässä. Rikossovittelun käytön kasvaessa ja toiminnan muuttuessa tutkimus jatkuu siis edelleen, uutta tietoa kohti.

Aino Jauhiainen

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa Helsingin yliopistossa.

Lähdeluettelo

Elonheimo, H. (2012). Helsingin sovitteluseminaari keskittyi uhrin näkökulmaan. Haastelehti (3), s. 30–31. 

Eskelinen, O. (2005). “Hermot vapautu ja tuli puhdas olo”. Alle 15-vuotiaiden rikosten sovittelun käytännöt ja vaikutukset.  Lapset rikosten sovittelussa -tutkimusprojektin raportti. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2005:3, Helsinki.

Honkatukia, P. (2015) Restorative justice and partner violence: victims' view of Finnish practice. In Vanfraechem Inge, Bolívar Fernández Daniela, Aertsen Ivo (eds.) Victims and restorative justice. London & New York: Routledge, 107–125.

Iivari, J. (2010). Oikeutta oikeuden varjossa. Rikossovittelulain täytäntöönpanon arviointitutkimus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 5/2010.

Kinnunen, A. (2019). Sovittelun merkitys rikosprosessin kannalta on kasvamassa. Haaste (2), p. 28–29.

Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu – Nykytila ja kehittämisehdotukset. Lähisuhdeväkivallan sovittelun selvitystyöryhmä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, työpaperi 2/2019.

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelma 10.12.2019: Osallistuva ja osaava Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta. Valtioneuvoston julkaisuja (31).

Mielityinen, I. (1999). Rikos ja sovittelu. Valikoituminen, merkitys ja uusintarikollisuus. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Hakapaino Oy. Helsinki.

Sambou, S., & Dunder, T. (2021). Rikosasioiden sovittelupalveluiden siirto oikeusministeriön hallinnonalalle: Lausuntoyhteenveto ohjausryhmän esityksestä. Oikeusministeriön julkaisuja 19.

Sherman, L. W., Strang, H., Barnes, G., Woods, D. J., Bennett, S., Inkpen, N., ... & Slothower, M. (2015). Twelve experiments in restorative justice: the Jerry Lee program of randomized trials of restorative justice conferences. Journal of Experimental Criminology, 11(4), 501–540.
 

Haaste 4/2021