Teorian rooli kriminologiassa: kymmenen kysymystä ja vastausta

24.11.2022 8.32
Kriminologian opetuksessa ja oppikirjoissa alan teorioilla on perinteisesti ollut keskeinen rooli. On muodostunut teorioiden ”kaanon”. Se on hyödyllinen muistilista opiskelijalle. Toisaalta ”klassisten” teorioiden lista voi muuttua uskonkappaleeksi, joka jarruttaa ja kahlitsee alan kehitystä.

Teorioissa on pääsääntöisesti kyse rikollisuuden syitä koskevista hypoteeseista. Ne kiinnittävät huomiota keskeisenä pitämäänsä rikosalttiuden vaihtelua selittävään muuttujaan. Teoria on kuitenkin aina vain yhtä vahva kuin sen saama empiirinen tuki. Syysuhteita koskevan tutkimuksen metodologinen kehitys on pakottanut myös teoriat liikkeeseen.

Kriminologian opetuksessa nousee esiin kysymyksiä, jotka liittyvät teorioihin. Käyn tässä läpi niistä kymmenen sellaista, joiden pohdinta hyödyttää ketä tahansa kriminologiaan perehtyjää.

1) Miksi kriminologian uusimmassa oppikirjassa (Kivivuori ym. 2018) on kaksi lukua teorioista?

Teos ilmestyi 2018, ja se kirjoitettiin 2016–17, samalla kun Helsingin yliopistoon rakennettiin kriminologian opintosuuntaa. Kriminologian teorioiden kenttä oli jo silloin liikkeessä. Suuntana on ollut toisaalta teorioiden ”synkretismi” eli yhdistäminen, ja toisaalta siirtyminen kohti yleisempiä perspektiivejä.

Hyvä esimerkki rakentavasta yhdistelystä ja empiiriseen tutkimukseen nojaavasta teoreettisesta tutkimusohjelmasta on Cambridgen yliopiston kriminologian professorin Per-Olof Wikströmin kehittämä tilannetoimintateoria. Se yhdistää itsekontrolliteoriaa, moraalisen toiminnan teoriaa ja ulkoisia ehtoja. Teorian mukaan näiden yhteisvaikutus saa osan yksilöistä näkemään rikoksen vaihtoehtona. Esimerkkejä yleisistä perspektiiveitä ovat rutiinitoimintojen kehys, rationaalisen valinnan teoria (ml. peloteteoria), valikoitumisperspektiivi ja käyttäytymisgenetiikka.

2) Tarkoittaako oppikirjojen teorioiden esittämisjärjestys teorioiden ”edistymistä” tai keskinäistä ”paremmuutta”?

Ei tarkoita. On kieltämättä totta, että monissa oppikirjoissa ”klassinen” selittäminen rationaalisella valinnalla liitetään 1700-lukuun, ”positivistinen” selittäminen syillä 1800-lukuun ja poliittiset sekä konstruktionistiset suuntaukset 1900-lukuun ja nykyaikaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uudemmat teoriat olisivat ”korvanneet” vanhat. Teoriatraditiot elävät rinnakkain ja ovat yhtä ”hyviä” kuin niitä testaavat empiiriset tutkimukset.

3) Mutta eikä rikollisuus selity tyhjentävästi sillä, että lainsäätäjä luo rikokset kriminalisoimalla tekoja?

Ei. Rikoskäyttäytymisen ydinalue, kuten väkivalta, ei riipu valtion määrittelytoiminnasta. Sitä on esiintynyt ennen valtioita ja esiintyy valtiottomissa yhteisöissä. Joillain rikollisuuden osa-alueilla kuten päihteiden kohdalla määrittelyillä on tärkeä rooli. Kuitenkin on muistettava, että sääntöjen rikkomisalttiuden yksilötason vaihtelu ei selity säännön olemassaololla. Tässä on siis vältettävä liiallista ”filosofointia”.

4) Mitä tarkoittaa, että yhteiskunnallinen konteksti vaikuttaa teoriaan?

Yhteiskunnat muuttuvat ja muutoksen myötä se, miten rikollisuus selittyy, muuttuu. Otetaan esimerkiksi paineteoria, jonka yksi muunnelma korostaa köyhyyden roolia rikollisuuden selittäjänä. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa köyhyyden rooli rikollisuuden selittäjänä on kuitenkin pienempi kuin monessa muussa paikassa. Tämä näkyy myös soveltavassa tutkimuksessa: jos meillä halutaan vähentää rikollisuutta, lisätulonsiirrot auttavat rajallisesti. Pikemminkin tarvitaan kohdennettuja palveluita ja tukeen yhdistettyä kontrollia. Kontekstin vaikutus tarkoittaa myös sitä, että Yhdysvalloissa tehty tutkimus ei aina sisällä olennaista viestiä suomalaiselle yhteiskunnalle. Tämä koskee sekä rikollisuuden selittämistä että kriminaalipolitiikan keinojen tutkimusta. 

5) Mutta eikö kuitenkin ole niin, että sosiaalista pitää ja voi selittää vain sosiaalisella?

Ei, tämä on virheellinen uskomus. Dogmi on sosiologi Émile Durkheimin 1800-luvulla kehittämä idea, joka oli ymmärrettävä kontekstissaan. Hän pyrki korostamaan sosiaalisia tekijöitä, joita silloin ei huomioitu riittävästi. Nykytiedon valossa väite on empiirisesti virheellinen. Monet kriminologian kannalta merkitykselliset sosiaaliset tilat johtuvat yksilöiden valikoitumisesta tiettyihin ympäristöihin. Sosiaalisten ongelmien korrelaatio johtuu usein merkittävin osin yksilötason alttiuksista, osin riippuen myös kontekstista. Jos yhteiskuntapolitiikka ei huomioi kriminologian etulinjaa, mennään harhaan.

6) Mutta eikö kaikki havaitseminen ole teoriapitoista? 

Havainnon teoriapitoisuus (theory-ladenness) on tieteenfilosofiassa mielenkiintoinen keskustelu. Empiirisessä tutkimuksessa sillä ei ole olennaista merkitystä. Pahimmillaan sillä voidaan oikeuttaa näkökulmarelativismia ja tutkimustulosten valitsemista omien poliittisten toiveiden perusteella. Ylipäätään on opiskelijalle suositeltavaa välttää liiallisia filosofisia pohdintoja empiirisessä opinnäytteessä.

7) Mutta eivätkö nopeat tasovaihtelut ja alueelliset erot osoita, että rikollisuutta ei voi selittää yksilötasolla?

Eivät. Yksilötason vaihtelun selittäminen on eri kysymyksenasettelu kuin ns. aggregaattitason erojen tai muutosten selittäminen. Rutiinitoimintojen teoria soveltuu myös ryhmätason erojen selittämiseen. Se korostaa rikostilaisuuksien ja valvonnan vaihtelun merkitystä. 

8) Mikä on laadullisen tutkimuksen ja teorian suhde?

Laadullinen tutkimus on erittäin tärkeää rikollisuuden selittämisen kannalta. Ajatellaan vaikkapa Elijah Andersonin klassista etnografiaa, joka tuotti katukoodin käsitteen kriminologiaan. Se osoittaa, että oppimisteoria ja rationaalisen sopeutumisen perspektiivit ovat välttämättömiä esimerkiksi jengien tutkimuksessa. Myös tavanomaisessa opinnäytteessä voi hyvin rakentaa vaikkapa laadullisten haastattelujen teemarungon sellaiseksi, että tutkimus on merkityksellinen rikollisuuden tai siihen kohdistuvan kontrollin selittämisessä.

9) Mikä on teorian suhde kriminaalipolitiikkaan?

Kriminologian kehitystä on viime aikoina muokannut kausaalinen käänne eli pyrkimys edetä korrelaatioiden havaitsemisesta syiden tutkimukseen vahvempien tutkimusasetelmien avulla. Politiikkavaikutuksia tutkitaan enenevästi kvasikokeellisesti, jotta erilaisten ihmisten sosiaalinen valikoituminen ja institutionaalinen valikoiminen erilaisiin seuraamuksiin ei sekoittaisi vaikuttavuuden analyysia. Jos toimi osoittautuu vaikuttavaksi vahvassa asetelmassa, se kertoo myös rikollisuuden syistä. Vahvan arvioinnin tulokset vaikuttavat tätä kautta teoriaan.

10) Voiko tutkija valita teorian mieltymystensä mukaan?

Ei voi. Tutkimusmenetelmien tavoitteena on poistaa tutkijan toiveiden ja identiteetin vaikutus saataviin tuloksiin. Tutkimusta harhaan johtavat toiveet voivat liittyä esimerkiksi tutkijan toivomiin poliittisiin suosituksiin tai selityksiin, joista tutkija erityisestä ”tykkää”. Tätä kautta teorioilla voi olla jopa haitallinen vaikutus tutkimukseen.

Kriminologian opetuksessa on hyvä korostaa keinoja, jotka tukevat tutkimuksen objektiivisuutta. Näitä ovat esimerkiksi systemaattinen kirjallisuuskatsaus ja hypoteesien ennakkorekisteröinti. Kriminaalipoliittisesta tutkimuksesta onkin siirrytty kriminaalipolitiikan tutkimukseen.

Ylipäätään todellisuus ei ole toiveidemme mukainen. Voimme paremmin lisätä turvallisuutta ja auttaa heikossa asemassa olevia, jos tieto perustuu mahdollisimman objektiiviseen tutkimukseen.

Lopuksi

Kun itse opiskelin perustutkintoa 30 vuotta sitten, kriminologian ja oikeussosiologian erityisalajaksossa oli filosofi Derridan teos ”teorian” paikalla. Tämä on onneksi muinaista historiaa. Opiskelijan kannattaa, ja hän voi nykyään, etenkin opintojen alkuvaiheessa hahmottaa kriminologia käsityötaitona (craft), jossa empiiristen metodien oppiminen on keskeistä. Kriminologian opetuksessa teorioilla on silti vielä paikkansa eräänlaisena muistilistana keskeisistä muuttujista ja mekanismeista.

Kriminologian kehitystä vie eteenpäin tutkimusasetelmien kehitys ja sitä kautta empiiristen tutkimusten tulokset. Viimeaikaiset kehitykset kuten kausaalinen käänne ja uskottavuusvallankumous (pyrkimys korrelaatioista syysuhteiden tutkimukseen) ovat muokkaamassa kriminologista tutkimusta, ja ne vaikuttavat jo myös oppikirjoihin ja opintoihin.

Janne Kivivuori

Kirjoittajan on kriminologian professori Helsingin yliopistossa. Kriminologian teorioista ja tässä esitetyistä näkökohdista voi lukea enemmän alan oppikirjoista, ks. Kivivuori 2013, ”Rikollisuuden syyt” ja Kivivuori ym. 2018, ”Kriminologia”. 
 

Haaste 4/2022