Historialliset kriisit ovat vaikuttaneet rikollisuuskehitykseen
Luon tässä kirjoituksessa katsauksen poikkeusolojen vaikutuksiin suomalaisen tilastoidun rikollisuuden kehitykseen. Käytän kirjoitukseni tausta-aineistona pääasiassa tuomioistuintilastoja, jotka kuvaavat yleisissä alioikeuksissa tuomittuja rikoksia. Tuomioistuintilastot kertovat yksityiskohtaisesti kaikenlaisesta rikollisuudesta mutta kuvaavat vasta rikosprosessin lopputulosta, minkä vuoksi niihin sisältyy merkittävä piilorikollisuusongelma. Ne kuvaavat rikollisuuden määrän lisäksi myös rikosoikeudellisen kontrollijärjestelmän toimintaa, koska yleensä vakavimmat ja helpoimmin tutkittavat rikokset päätyvät tuomioistuimeen. Historiallisten kriisien tutkimuksessa joudutaan osittain tukeutumaan tuomioistuintilastoihin, koska polisiille ilmoitettujen rikosten tilastot alkavat vasta vuodesta 1927. Päällekkäisiltä osiltaan eri tilastojen osoittamat rikollisuusmuutokset esiintyvät hyvin samanlaisina kriisiaikoina.
Varkausrikollisuus korostuu kriisiaikoina
Kriisiaikojen kenties tyypillisin rikollisuusvaikutus on varkausrikollisuuden lisääntyminen. Varkausrikollisuuden tason pitkän aikavälin kehitys voidaan jakaa kahteen päävaiheeseen yhteiskunnallisen tilanteen mukaan. Ensinnäkin maatalousyhteiskunnassa tuomitun varkausrikollisuuden taso oli hyvin vakaa. Väkilukuun suhteutettuna Suomessa tuomittiinkin 1960-luvulla saman verran varkauksia kuin tilastojen alkaessa 1840-luvulla. Varkausrikollisuuden taso oli vakaa, koska köyhässä maatalousyhteiskunnassa ei ollut juurikaan helposti varastettavaa omaisuutta, jonka olisi voinut ongelmitta muuttaa rahaksi.
Maatalousyhteiskunnassa varkauksien määrä oli vain osittain yhteydessä kansantalouden kehitykseen. Bruttokansantuotteen kohentuminen ei aiheuttanut minkäänlaisia muutoksia tuomittujen varkauksien tasoon, koska omaisuusrakenne pysyi talouskasvusta huolimatta pitkälti ennallaan. Taloudellisten laskusuhdanteiden aikana varkaudet sen sijaan yleistyivät huomattavasti. Selitys on lopulta varsin yksinkertainen. Kun maatalousyhteiskunnan bruttokansantuote pienenee, on maataloustuotanto vähäisempää kuin edeltävänä vuonna ja ihmiset alkavat kokea aineellista puutetta. Esimerkiksi 1800-luvun laskusuhdanteet aiheutuivat katovuosista, joiden aikana ihmiset kohtasivat nälkää, kylmyyttä ja kurjuutta. Huonoissa oloissa selviytyminen oli köyhimmille kansanosille vaikeaa, ja he joutuivat usein turvautumaan varkauteen selvitäkseen hengissä.
Selvimmin varkauden ja talouskasvun riippuvuus tuli ilmi nälkävuonna 1868, jolloin tuomittujen varkausrikosten määrä nelinkertaistui normaalitasoon verrattuna. Nälkävuodet olivat tilastoidun rikollisuuden aikakauden ensimmäinen yhteiskunnallinen kriisi ja tuottivat samalla Suomen historian ensimmäisen tilastoidun rikosaallon. Ihmisillä ei ollut riittävästi ruokaa, minkä vuoksi tuhannet joutuivat jättämään kotinsa etsiäkseen elantonsa muualta. Nälkä, puute ja paikkakunnalta toiselle vaeltaminen olivat otollisia olosuhteita varkausrikollisuudelle.
Nälkävuodet tarjoavat myös keskeisen opetuksen kriisiaikojen vaikutuksista. Tuomioistuintilastot paljastavat, että tuomioistuimet tutkivat nälkävuosien aikana huomattavasti vähempiarvoisia varkauksia kuin muulloin 1800-luvulla. Kyse on ensinnäkin siitä, että nälkäkuoleman estämiseksi varastettavan omaisuuden ei tarvitse olla rahallisesti kovinkaan arvokasta. Varkaudet jäivät sen vuoksi tavanomaista vähäisemmiksi. Jos tavanomaisina aikoina olisi varastettu esimerkiksi maataloustyökaluja tai kauppiaiden rahavaroja, nälkävuosina olisi varastettu leipää ja piimää.
Poikkeusolot voivat toisin sanoen muuttaa oikeushyvien arvostusta ja siten oikeushyviä loukkaavien rikosten vakavuutta.
Toiseksi ja ennen kaikkea kyse on myös siitä, että nälkävuosina vähempiarvoisia varkauksia vietiin käräjille herkemmin kuin tavanomaisesti. Olen tutkimuksissani esittänyt, että omaisuuden arvostus kasvoi nälkävuosien aikana siten, että yhä vähäisemmät varkaudet tuntuivat uhrin näkökulmasta vakavilta rikoksilta (Vuorela 2015; Vuorela 2018). Omaisuus oli selviytymisen edellytys ja nälänhädän keskellä omaisuutta oli vähemmän kuin mihin totuttu. Seurauksena omaisuuden koettu arvostus kohosi, vaikka sen rahallinen arvo ei erityisesti olisi muuttunutkaan. Omaisuuden arvostuksen kasvaessa lisääntyi myös varkauden uhrin oikeussuojan tarve. Poikkeusolot voivat toisin sanoen muuttaa oikeushyvien arvostusta ja siten oikeushyviä loukkaavien rikosten vakavuutta.
Nälkävuosien lisäksi poikkeusolot ovat lisänneet tilastoitua varkausrikollisuutta kaikkien muidenkin yhteiskunnallisten kriisien yhteydessä. Varkausrikollisuuden ensimmäisessä, vakaassa päävaiheessa niiden vaikutus on helppo huomata, koska varkausrikollisuuden tasossa ei muina aikoina esiinny juuri minkäänlaista vaihtelua. Nälkävuosien lisäksi varkausrikollisuuden määrä kasvoi merkittävästi 1880- ja 1890-lukujen taloudellisten laskusuhdanteiden aikana, Suomen sisällissodan, 1930-luvun pula-ajan sekä toisen maailmansodan aikana.
Varkausrikollisuuden kehityksen toinen päävaihe alkoi Suomessa 1970-luvun alussa. Reilusti yli vuosisadan jatkunut pitkän aikavälin vakaus haihtui täydellisesti, kun tuomittujen varkauksien määrä seitsemänkertaistui vain kahdessa vuosikymmenessä. Uudenlaisen rikollisuuden ajanjakson pääsyynä on tutkimuskirjallisuudessa pidetty elintason nopeaa kohenemista 1960-luvun lopulta alkaen, mikä tuotti markkinoille suuren määrän kulutushyödykkeitä, joiden varastaminen oli sekä helppoa että kannattavaa. Erittäin korkean varkausrikollisuuden kausi jatkui kaksi vuosikymmentä, kunnes tuomiomäärä alkoi vähetä 2010-luvulla yhtä äkillisesti kuin oli kohonnutkin.
Vuoristoratamaisesta kehityksestä erottuvat kuitenkin selvästi suuret yhteiskunnalliset talouskriisit, 1990-luvun lama ja vuosien 2007–2009 finanssikriisi, jotka tuottivat merkittävän lisäyksen varkausrikosten määrään.
Väkivaltainen kriisi tuottaa väkivaltaa
Väkivaltarikollisuuden ja poikkeusolojen välinen keskinäissuhde on hieman vaikeampi kysymys kuin omaisuusrikollisuuden osalta. Kuolemansyy- ja tuomioistuintilastoista havaitaan, että korkean henkirikollisuuden kaudet ovat tiiviissä yhteydessä kansallisten kriisien aikakausiin. Korkeimman henkirikollisuuden jaksot ajoittuvat Suomen sodan (1808–1809), Suomen poliittisten kriisien (n. 1905–1935) ja toisen maailmansodan päättymisen (1944) yhteyteen.
Väkivaltaisten kriisien yhteyttä väkivaltarikollisuuteen on tutkittu tarkasti sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Suomessa esimerkiksi Martti Lehden väitöskirja Väkivallan hyökyaalto (2001) kuvaa ansiokkaasti 1900-luvun alun poliittisten kriisien vaikutuksia väkivaltarikollisuuteen. Ehkäpä keskeisimpänä tuloksena tutkimuskirjallisuudesta voidaan nostaa esille erityisesti nuorten miesten väkivaltasuhteen murros. Yksinkertaistaen kyse on siitä, että valtioiden ratkoessa konfliktejaan väkivaltaisesti, alkaa väkivalta näyttäytyä hyväksyttävämpänä konfliktinratkaisukeinona myös yksityishenkilöiden välisissä ristiriidoissa. Toisin sanoen kriisin väkivaltainen luonne on juuri se tekijä, joka olennaisesti lisää väkivaltarikollisuuden tasoa.
Väkivaltarikollisuuden muutokset väkivallattomien kriisien yhteydessä eivät kuitenkaan ole yhtä selkeitä. Periaatteessa monet kriminologiset selitykset puoltavat näkemystä, että myös taloudellisilla kriiseillä on väkivallalle altistavia vaikutuksia. Empiiriset havainnot historiallisen rikollisuuden kehityksestä eivät kuitenkaan välttämättä anna tukea käsitykselle. Esimerkiksi Suomen 1860-luvun nälkävuosien ja 1930-luvun laman aikana vakavan väkivallan määrä väheni, jopa huomattavastikin.
Nälkävuosien osalta väkivallan vähenemistä esiintyy henki- ja pahoinpitelyrikollisuudessa. Pahoinpitelyrikollisuuden kehitys perustuu tuomioistuintilastoihin, joiden tulkinnassa tulee olla varovainen. Pahoinpitelytuomioiden määrä on voinut vähentyä yksinkertaisesti sen vuoksi, että omaisuuden arvostuksen kohotessa terveyden arvostus on vähentynyt eikä yhteiskunnalla ole riittänyt resursseja pahoinpitelyjen tutkimiseen ja rankaisemiseen. Siinäkin tapauksessa olisi tosin merkittävää, että nälänhätä vähentäisi väkivallan koettua vakavuutta suhteessa omaisuusrikosten koettuun vakavuuteen.
Henkirikollisuuden väheneminen ei sen sijaan ole yhtä helposti selitettävissä, koska kuolemansyytilastot eivät osoita tuomioistuintilastoja vastaavaa henkirikollisuuden vähenemistä. Siltä osin kyse voi olla väkivallan todellisen vähenemisen sijaan prosessuaalisista ongelmista, jos esimerkiksi kuljeskelevia rikollisia ei ole tavoitettu tuomittaviksi. Suomen 1860-luvun nälänhätä vaikuttaa toisaalta poikkeukselta verrattuna esimerkiksi Irlannin 1830-luvun suureen nälkään (McMahon 2014) ja Suomen 1690-luvun nälänhätään (ks. Mona Rautelinin kirjoitus tässä lehdessä), joissa henkirikollisuus selvästi lisääntyi nälänhädän seurauksena. 1930-luvun laman aikana tapahtuneesta henkirikollisuuden vähenemisestä on puolestaan vaikeaa sanoa, missä määrin se aiheutui poliittisten kriisien ajan päättymisen vaikutuksista. Varmaa on vain, että todennäköisyys joutua henkirikoksen uhriksi pieneni 1930-luvun aikana alle puoleen. Toisaalta henkirikostaso oli koko vuosikymmenen ajan selvästi korkeampi kuin 1800-luvun lopussa tai 1950-luvulta alkaen.
Väkivaltarikollisuuden ja poikkeusolojen yhteydestä voidaan todeta varmaksi oikeastaan vain, että väkivaltaisen kriisin yhteydessä myös väkivaltarikollisuus tyypillisesti lisääntyy. Paljon suurempia epävarmuuksia liittyy sen sijaan väkivallattomien kriisien väkivaltavaikutuksiin. Nähdäkseni vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei väkivallaton kriisi yleensä tuota väkivaltarikollisuuteen yhtä voimakasta aaltoa kuin omaisuusrikollisuuteen tai väkivaltainen kriisi väkivaltarikollisuuteen. Väkivallattomien kriisien vaikutuksesta väkivaltarikollisuuteen kaivattaisiin vielä lisää tutkimustietoa.
Koronapandemian kysymysmerkit
Koronapandemia on kuluvana vuonna leimannut kaikkea yhteiskunnallista toimintaa, eikä rikollisuus ole poikkeus. Alkuvuodesta 2020 saatujen alustavien tietojen mukaan omaisuusrikollisuus ja vakava väkivaltarikollisuus lisääntyivät tiukkojen koronarajoitusten aikana huomattavasti. Yhteensä viranomaisten tietoon tuli vuoden 2020 ensimmäisellä puoliskolla noin kymmenen prosenttia enemmän rikoslakirikoksia kuin samaan aikaan viime vuonna. Erityisen paljon ovat lisääntyneet huumausainerikokset ja omaisuusrikokset. Tietoon tulleet väkivalta- ja seksuaalirikokset ovat kuitenkin vähentyneet. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan myös todeta, että asuntomurrot vakituisiin asuntoihin vähenivät selvästi tiukimpien koronarajoitusten aikana.
Omaisuusrikosten lisääntyminen on ollut täysin odotettavissa oleva seuraus erityisesti talouteen kohdistuvasta koronakriisistä. Muiden rikosten osalta kehitystä voidaan pitää ainakin lähtökohtaisesti hieman yllättävänä. Ensinnäkin huumausainerikollisuuden osalta ennakoitiin, että maahantulorajoitukset olisivat vähentäneet huumausaineiden saatavuutta Suomessa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan huumausainerikokset ovat kuluvan vuoden aikana lisääntyneet. Huumausainerikollisuus on tyypillistä kontrollirikollisuutta, jossa ilmi tulleiden rikosten määrä on suoraan riippuvainen viranomaiskontrollin laajuudesta. Lisääntynyt kontrolli ei kuitenkaan selitä rikollisuuden lisääntymistä, koska myös kaupunkien jätevesitutkimukset vahvistavat huumausaineiden käytön yleistyneen korona-aikana.
Väkivalta- ja seksuaalirikollisuuden vähenemisen osalta ongelmalliseksi kysymykseksi nousee, voidaanko ilmoitusmääriin luottaa. Väkivallan todellisen tason parhaana mittarina pidetään yleensä henkirikollisuutta, jonka ilmitulo on paljon vähemmän riippuvaista ilmoitusalttiudesta ja muista ulkoisista tekijöistä kuin lievemmässä väkivallassa. 2020 tammi–toukokuun aikana esimerkiksi tapot lisääntyivät yli 60 prosenttia ja murhan yritykset jopa 75 prosenttia edeltävän kymmenen vuoden keskiarvoon verrattuna. Lisäystä tulkittaessa on myös muistettava, että henkirikollisuus on vähentynyt huomattavasti kuluneen kymmenen vuoden aikana, joten muutos viime vuoteen on paljon suurempi. Todennäköinen selitys onkin, että sosiaalisen kanssakäymisen väheneminen koronakevään 2020 rajoitusten keskellä on vähentänyt erityisesti kodeissa tapahtuvan väkivalta- ja seksuaalirikollisuuden ilmituloa.
Toistaiseksi koronapandemian rikollisuusvaikutukset ovat siis vaihdelleet täysin odotettavissa olevista yllättäviin ja epäselviin. Tulevina vuosina kokonaisrikollisuustutkimukset tulevat paremmin valaisemaan kriisin todellisia vaikutuksia ja auttavat erottamaan rikollisuus- ja kontrollivaikutukset toisistaan esimerkiksi lähisuhdeväkivallan osalta.
Koronarikollisuudesta ei ole tullut poliittisen valtakamppailun välinettä, jolla pyrittäisiin ajamaan rangaistusten koventamiseen liittyviä tavoitteita.
Lopuksi haluaisin nostaa esille yhden mielenkiintoisen eron koronapandemian ja melkeinpä kaikkien muiden historiallisten poikkeusolojen rikollisuusvaikutusten välillä: Aikaisemmin kriisiaikoja luonnehtineet rikosaallot ovat johtaneet aktiiviseen kriminaalipoliittiseen keskusteluun ja usein myös rangaistusten koventamiseen. Koronapandemian aikana rikollisuusvaikutuksiin on kuitenkin suhtauduttu paljon lempeämmin kuin menneisyydessä. Koronarikollisuudesta ei ole tullut poliittisen valtakamppailun välinettä, jolla pyrittäisiin ajamaan rangaistusten koventamiseen liittyviä tavoitteita. Menneisyyden kriisit osoittavat ratkaisun olevan onnistunut. Kriisiaikojen mukanaan tuomat rikosaallot ovat aina päättyneet kriisiajan yhteiskunnallisten seurausten hälventymisen myötä. Samanlainen lopputulos on ennakoitavissa myös koronapandemian osalta.
Miikka Vuorela
Kirjoittaja väitteli helmikuussa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa autonomian ajan rangaistusjärjestelmästä.
Lähteet:
Lehti, Martti: Väkivallan hyökyaalto – 1900-luvun alkuvuosikymmenten henkirikollisuus Suomessa ja Luoteis-Virossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 178. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2001.
McMahon, Richard: Homicide in Pre-Famine and Famine Ireland. Liverpool University Press 2013.
Vuorela, Miikka: Rikollisuus ja Suomen suuret nälkävuodet 1866–68. Lakimies 2015, s. 658–688.
Vuorela, Miikka: Criminality and the Finnish Famine of 1866–68. Teoksessa Newby, Andrew G. (toim.): “The Enormous Failure of Nature”: Famine and Society in the Nineteenth Century. COLLeGIUM 2018, s. 119–115.
Kuva: Riikka Kostiainen
