Suuret kuolonvuodet 1695–1698: Sama kriisi – erilaiset seuraukset
Nälänhädät vaikuttavat yhteiskuntaan ja sen toimintaan häiritsevästi. Tyypillisesti kansan vakavasta aliravitsemustilasta seuraa laajalti leviäviä kulkutauteja, joiden yhteiskunnalliset seuraukset ovat verrattavissa sotiin ja luonnonkatastrofeihin. Poikkeusolot vaikuttavat kielteisesti koko yhteiskuntaan ja aiheuttavat yleistä sosiaalista levottomuutta. Hätätilannetta edeltävät yhteiskunnalliset epäkohdat kärjistyvät, jolloin huono-osaisuus kasaantuu yhä enemmän yhteiskunnan syrjäytymisvaarassa oleviin ihmisiin. Työttömyys kasvaa samalla kuin köyhyys laajenee ja syvenee. Ruoan etsintään ja työnhakuun liittyvästä kulkurielämästä tulee uusi normaali. Toisinaan nälänhädät johtavat rikosaaltoihin, mellakkoihin ja massamuuttoliikkeisiin.
Suomen historian viimeisin ja ehkä yleisesti tunnetuin nälänhätä ravisutti yhteiskuntaa vuosina 1867–68. Tämä artikkeli tarkastelee vähemmän tunnettua, liki 200 vuotta aiempaa nälänhätää ns. ”Suuria kuolonvuosia” vuosina 1695–1698 ja niiden vaikutuksia henkirikollisuuteen. Suuret kuolonvuodet määritellään väestökadon perusteella Euroopan historian ehkä kaikkien aikojen pahimmaksi nälänhädäksi. Kolmasosa Suomen liki 500 000 asukkaasta kuoli kolmen perättäisen katovuoden (1694, 1695 ja 1696) aiheuttamiin puutostiloihin ja kulkutauteihin. Elettiin pieneksi jääkaudeksi kutsuttua ilmastovaihetta (1300–1850), mikä merkitsi erityisen epäsuotuisia maanviljelysolosuhteita Pohjois-Euroopassa keskilämpötilan pudotessa 1,5 astetta.
Mirkka Lappalaisen mukaan pelkästään ilmastoa ei nälänhädästä voida kuitenkaan syyttää. Yhtä keskeinen oli emämaa Ruotsin nuiva suhtautuminen ruoka-apuun suomalaisten pelastamiseksi. Nälänhädän mekanismit ovat universaaleja ja niiden lainalaisuudet pätevät sekä nykyisiin että entisajan maatalousyhteiskuntiin. Lappalaisen johtopäätös pitänee paikkansa ottaen huomioon 1600-luvun monet katovuodet. Suomessa koettiin tuona vuosisatana ainakin 33 alueellista katovuotta. Tästä poiketen Suuriin kuolonvuosiin johtaneet katovuodet olivat maanlaajuisia.
Nälänhätiä on tutkittu Suomessa suhteellisen paljon. Vähemmän on tutkittu niiden vaikutuksia rikollisuuteen, etenkin henkirikollisuuteen. Kriminologiassa paineteoria korostaa erilaisten turhautumisten yhteyksiä riskikäyttäytymiseen. Sosiaalisten, taloudellisten ja psyykkisten paineiden kirjo saa ihmiset tavallista herkemmin syyllistymään rikoksiin. Suurten kuolonvuosien aikana elossa pysymisen stressi ja huoli tulevasta saattoivat kasvattaa väkivallan uhkaa ja sitä kautta myös henkirikollisuutta.
Historiallisten Hämeen ja Pohjanmaan alueet olivat monin tavoin erilaisia
Tarkastelen henkirikollisuudessa nälänhädän aikana tapahtuneita muutoksia historiallisissa Hämeen maakunnassa ja Pohjanmaan läänissä. Tutkimuskohteena on maaseutu, koska varhaismodernin ajan henkirikollisuus yleensä keskittyi syrjäseuduille, eikä samassa suhteessa kuin nykyään kaupunkeihin ja niitä ympäröivään seutuun. Myös väestöstä valtaosa asui maaseudulla.
Historiallinen Hämeen maakunta käsitti pääosan nykyisistä Keski-Suomen, Pirkanmaan, Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen maakunnista. Pohjanmaan lääni puolestaan ulottui 1600-luvulla Etelä-Pohjanmaalta Kittilään ja Kemistä Kainuuseen. Läänin väestömäärä oli hieman korkeampi kuin Hämeessä, mutta väestötiheys paljon alhaisempi. Etelä-Pohjanmaan pohjoisosista alkaen alue oli myös pitkälti syrjäseutua lukuun ottamatta läänin kahdeksaa pienehköä kaupunkia Kristiinankaupungista Kajaaniin. Tietojen kulku yhteiskunnallisen kriisin kulusta 1690-luvulla toimi mitä ilmeisemmin paremmin Hämeenlinnan lähistöltä Helsinkiin ja sitä kautta tukholmalaiseen keskusvaltaan kuin pohjoisen syrjäkylistä. Myös ilmasto oli suotuisampi Hämeessä kuin Pohjanmaan pohjoisimmilla alueilla.
Alueiden sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet poikkesivat selvästi toisistaan. Hämeessä asui suhteellisen paljon säätyläisiä, sotilaita ja tilatonta väkeä, kun taas Pohjanmaan väestö oli melko homogeeninen ja talonpoikaistaustainen. Alueet erosivat toisistaan myös viljelyskulttuurin ja perhemuodon suhteen. Kun Hämeessä tyypillinen viljelystapa oli ydinperheeseen ja palkollisiin tukeutuva kyläviljely, niin etenkin Pohjanmaan pohjoisosissa ja itäisillä syrjäseuduilla yleisin viljelystapa oli kaskiviljely suurperheen voimin ilman ulkoista työvoimaa. Alueiden eroavuuksista huolimatta kuolleisuus muodostui kuolonvuosien aikana melko saman tasoiseksi. Seppo Muroman mukaan Hämeen väestö supistui tuolloin 29 prosenttia ja Pohjanmaan väestö 31 prosenttia. Molemmilla alueilla ihmisiä kuoli kaikista yhteiskunnallisista kerroksista, mutta Hämeessä pahiten kärsivät itselliset sekä Hämeenlinnan ja Helsingin maantien varrella asuneet talonpoikaisperheet. Kuolleisuutta lisäsivät myös aliravitut pohjoisen ja itäisen Suomen kerjäläiset, jotka levittivät etenkin lavantautia matkallaan etelän paremmille ruoka- ja työapajille. Pohjanmaan läänissä väestökato oli suurin Kainuussa.
Alueiden henkirikollisuus erosi enemmän kuin lähteet suoraan kertovat
Vastaavanlaista yhtäläisyyttä kuin kuolleisuudessa ei voida todeta henkirikollisuuden vaihteluissa. Päinvastoin, erot olivat suuret määrällisesti, ajallisesti ja laadullisesti.
Varkaudet lisääntyivät molemmilla alueilla ruoan hinnan kallistuessa räjähdysmäisesti, sen sijaan Pohjanmaan läänin henkirikostaso (14,4) oli nälänhädän pahimpana vuonna 1697 miltei nelinkertainen Hämeen rikostasoon verrattuna (3,9). Lisäksi henkirikostaso nousi Hämeessä jo ennen varsinaisia nälkävuosia toisin kuin Pohjanmaan maaseudulla. Itse asiassa Hämeessä ei rekisteröity yhtäkään henkirikosta vuosina 1692 ja 1693. Alueiden välinen henkirikoskehityksen taitekohta ajoittui vuoteen 1694, jolloin henkirikollisuus lähti hurjaan nousuun Pohjanmaalla.
Erot alueiden välillä ovat vain viitteellisiä Hämeen aukollisten lähteiden johdosta. Kuvio 1 perustuu Historical Homicide Monitor -nimiseen historialliseen henkirikosseurantatietokantaan, jota ylläpitää Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti. Tietokantaan on kerätty alioikeuksien pöytäkirjoista yksityiskohtaista tietoa henkirikosten teonpiirteistä, uhreista ja tekijöistä sekä rikosten aikasykleistä. Pohjanmaan läänin osalta alkuperäislähteenä ovat olleet Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaan tuomiokuntien aukottomat tuomiokirjat vuosilta 1690–1699. Hämeen osalta lähteinä ovat olleet Hattulan kihlakunnan oikeudenkäyntipöytäkirjat Raaseporin ja Hattulan tuomiokunnasta vuosilta 1690–1692, ja Porvoon ja Hollolan tuomiokunnan tuomiokirjat vuosilta 1690–1698. Kuitenkin noin kolmasosa Hämeen henkirikoksista puuttuu tietokannasta, sillä Sääksmäen tuomiokunnan tuomiokirjat tuhoutuivat Turun palossa vuonna 1827.
Hämeen henkirikostaso oli siis todellisuudessa korkeampi kuin aineistot antavat ymmärtää. Sääksmäen tuomiokuntaan kuului paitsi kantahämäläinen Hattula myös rikollisemmat syrjäseutupitäjät Jämsä, Rautalampi, Pälkäne ja Sahalahti. Varhaismodernina aikana rikollisuus oli yleisempää syrjäseuduilla, jossa kruunun virallinen kontrolli oli leväperäisempää kuin sydänmailla. Myös piilorikollisuus ja omankäden oikeus olivat suurempi ongelma syrjäseuduilla. Riippumatta puuttuvista hämäläislähteistä Hämeen henkirikollisuuden taso nälkävuosina tuskin ylsi lähellekään Pohjanmaan läänin tasoa.
Kriisiaikana rikollisuuserot vahvistuivat entisestään
Tarkasteltaessa henkirikostyypeissä tapahtuneita muutoksia nälänhädän ja kulkutautien huipentuessa 1696–1697 johtopäätös alueiden sosiaalistaloudellisista eroavaisuuksista ja kriisiajan erilaisesta vaikutuksesta henkirikollisuuteen vain vahvistuu. Pohjanmaan läänissä tehtiin nälänhädän pahimpina vuosina 20 henkirikosta, Hämeessä vain kolme ja nekin aivan Uudenmaan rajalla.
Hämeen henkirikollisuus alkoi lisääntyä vasta kriisin taittuessa vuonna 1698 ja palautui silloin vuosisadan normaaliin eli miesten iltaryypiskelyyn liittyneisiin nujakkoihin (Kuvio 2a). Tilanne oli päinvastainen Pohjanmaan läänissä, missä ryöstömurhat lisääntyivät tasaisesti kriisiaikana ja huipentuivat vuonna 1698 (Kuvio 2b). Väestön ruoan puute ja yleinen köyhyys saivat aikaiseksi kuolemaan johtaneita varkauksia pohjoisessa – pitäjässä kuin pitäjässä. Kerjuulle lähteneet itäsuomalaiset olivat myös huomattava varkauksien riskiryhmä läänissä, etenkin Keski-Pohjanmaalla, missä ulkopaikkakuntalaisia haudattiin sankoin joukoin nälänhädän aikana. Tosin läänissä liikkui myöskin omaa väkeä, etenkin Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevia kerjäläisiä.
Pohjanmaan läänissä tapahtui vuosina 1695–1698 myös useampia puolisonsurmia ja perheen lapsiin sekä sukulaisiin kohdistuneita tappoja. Ne puuttuivat tuolloin tyystin Hämeestä. Perheen sisäiset henkirikokset näyttävät yleistyneen syrjäseuduilla kriisin syvetessä, samanaikaisesti kuolemaan johtaneet omistusriidat vähenivät selvästi kuten myös maahan, talouteen ja ryypiskelyyn liittyneet konfliktit. Järkevin hypoteettinen selitys näille muutoksille on suurperheen suuri merkitys Pohjanmaan läänissä sekä työvoimana että seurustelukumppaneina. Ruoan puute, pettuleivästä ja lavantaudista johtunut kipuilu kiristivät perheiden sisäiset suhteet jopa henkirikoksiin asti.
Hämeen osalta aineisto viittaa taas siihen, että alueen perusvauraus esti henkirikollisuuden kasvua nälänhädän aikana. Sikäläisen väestön taloudellinen eriarvoisuus mahdollisti perintö- ja vuokratalonpojille viljan ja muiden ruoka-aineiden hankinnan lainarahalla paremmin pärjääviltä talonpojilta tai säätyläisiltä. Samanlainen mahdollisuus ei ollut tarjolla pohjoisen suhteellisen homogeeniselle väestölle köyhissä pikkukylissä tai syrjäisillä suurperhetiloilla. Kun ruoka oli vähissä ja mahdollisuudet maksaa verot ja kymmenykset heikot, turhautuminen purkaantui omaan perheeseen, sukuun tai puolisoon.
Hypoteettinen tulkintani pohjautuu siihen, että Hämeen käräjillä käsiteltiin vuosina 1695–1698 erityisen paljon vuokra- ja verorästeihin sekä lainoihin liittyneitä oikeusjuttuja. Palkollisväki käräjöi puolestaan vuosipalkoistaan. Tilattoman väen kurjuus paheni pahenemistaan, mutta siitä ei ole muuta näyttöä tuomiokirjoissa kuin muutama yksittäisen isännän valitus kirkolle ja kruunulle sairaalloisen liikaväestön elättämisen pakosta kriisiaikoina.
Ruotsin valtio, joka pitkään suhtautui nuivasti avunantoon suomalaisille, suostui lopulta tukemaan eteläsuomalaisia talonpoikia veropoistoilla ja lainalla, joka kuitenkin piti ensi tilassa maksaa takaisin korkoineen viljassa. Laina erääntyi nälänhädän huippuvuotena 1697, mikä lisäsi kuolleisuutta entisestään myös talonpoikaisperheissä. Niiden henkireikänä toimi niskoittelu kirkon kymmenyksiä ja kruununveroja vastaan, kun taas lampuodit neuvottelivat sankoin joukoin oikeudessa maanomistajansa kanssa vuokrien maksamatta jättämisestä talon autioitumisen estämiseksi.
Vastaavanlaiset sovittelut puuttuvat miltei kokonaan Pohjanmaan läänin käräjiltä, paitsi Etelä-Pohjanmaalta, missä hämäläisten tavoin niskoiteltiin kirkkoa ja kruunua vastaan. Oletettavaa on myös, että Hämeessä hankittiin herkemmin lainarahalla kallista viljaa ja muuta ruokatavaraa kuin Pohjanmaalla siitäkin syystä, että hallan vaara ja lainarahalla viljeleminen oli Hämeessä riskittömämpää kuin pohjoisessa pienen jääkauden aikana. Pohjanmaata paremmat mahdollisuudet selvitä kriisistä kasvattivat hämäläisisäntien ja -emäntien luottamusta tulevaisuuteen ja alensivat samalla riskiä päätyä osapuoleksi henkirikoksissa.
Rikosoikeusjärjestelmä toimi kriisin aikanakin
Aikakauden kriminaalipolitiikka perustui raamatulliseen ”silmä silmästä” -periaatteeseen ja kuolemantuomion oletettuun rikollisuutta ehkäisevään pelotevaikutukseen. Epäilyttävissä kuolemantapauksissa kuolinsyitä tutkittiin siksi tarkoin käräjillä myöskin nälänhädän aikana. Kuolinsyytutkinta perustui vielä 1690-luvulla harvemmin koulutettujen lääkäreiden arvioihin, vaan useimmiten lautakunnan ja kunniallisten naisten ja miesten mielipiteeseen haavojen vakavuudesta. Ruotsin valtakunnan oikeusjärjestelmä ei siis horjunut 1690-luvun yhteiskunnallisessa kriisissä vaan päin vastoin se toimi erinomaisesti jopa kriisiaikana.
Mona Rautelin
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.
