Henkirikollisuus 2000-luvun Pohjolassa: Ryyppyriitoja ja jengitappoja

Henkirikosten määrän suhteen Suomi on ollut Pohjolassa viimeisten kahdensadan vuoden ajan poikkeustapaus, huomattavasti naapurimaitaan väkivaltaisempi. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ja erityisesti 2000-luvulla tasoero muihin Pohjoismaihin on pienentynyt muttei kadonnut. Suomessa surmataan ihmisiä asukaslukuun suhteutettuna edelleenkin selvästi eniten (Verkko 1931; Vuorela 2021).

Sitä, mitä tuon tasoeron taustalle nykyisin kätkeytyy ja minkälaisia ilmenemismuotoja henkirikollisuus ylipäätään tämän päivän Pohjolassa omaa, on selvitetty vuonna 2019 ilmestyneessä yhteispohjoismaisessa henkirikoskatsauksessa Nordic Homicide Report. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin johtaman tutkijaryhmän julkaisemassa tutkimuksessa kuvataan henkirikollisuuden rakenteita ja kehitystä Suomessa, Islannissa, Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 2007–2016. Ensimmäistä kertaa täysin vertailukelpoisen lähdeaineiston pohjalta. 

Henkirikollisuuden tason suhteen Pohjoismaat jakautuvat tällä hetkellä kolmeen selväpiirteiseen ryhmään. Rikollisuustaso Suomessa on maaryhmän korkein, kolmanneksen Ruotsia ja Tanskaa korkeampi. Islannissa ja Norjassa rikollisuustaso on puolestaan kolmanneksen Ruotsin ja Tanskan tasoa matalampi. (Tosin on hyvä pitää mielessä, että maailman mittakaavassa nämä erot ovat hyvin pieniä ja kaikkien Pohjoismaiden, myös Suomen, henkirikollisuuden taso on erittäin matala.)

Maidenvälisten erojen selittäminen ei ole yksiselitteistä

Voisi olettaa, että Suomen muita korkeamman henkirikollisuustason taustalla olisi erityisiä rakenteellisia tekijöitä, jotka erottavat meidät naapurimaistamme. Näin ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan. Kun tasotiedot yhdistetään tietoihin väkivallan perusrakenteesta kussakin maista, kuva muuttuu varsin monimutkaiseksi. Pohjoismaiden henkirikollisuudessa on sekä rakenteellisia yhtäläisyyksiä että eroja, mutta ne eivät yhdisty tasoeroihin.

Selvimmin kaikkia Pohjoismaita yhdistää henkirikollisuuden miesvaltaisuus ja sosiaalinen syrjäytyneisyys. Kaikissa viidessä maassa työelämän ulkopuolella olevat työikäiset miehet muodostavat huomattavasti väestöosuuttaan suuremman osuuden sekä henkirikosten tekijöistä että uhreista. Vahva on myös rikollisuuden yhteys päihteiden väärinkäyttöön. Kaikki piirteitä, jotka eivät rajoitu ainoastaan Pohjolaan, vaan ovat havaittavissa muuallakin Euroopassa, rikollisuuden miesvaltaisuus itse asiassa myös muissa maanosissa.

Henkirikosten alueellinen jakautuminen

Erojen osalta neljä keskeisintä koskee rikollisuuden jakautumista kuntatyypeittäin, maahanmuuton ja henkirikollisuuden keskinäisiä yhteyksiä, sekä alkoholin ja ampuma-aseiden roolia henkirikoksissa.

Henkirikollisuuden kuntatyyppijakauma poikkeaa Suomessa tällä hetkellä muista Pohjoismaista. Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Islannissa henkirikollisuus keskittyy suurimpiin kaupunkeihin, korkeimmat rikollisuustasot löytyvät suurkaupunkien lähiöistä. Tilanne on sama kuin muualla Länsi-Euroopassa. Suomessa tilanne on toinen. Maamme suurimpien kaupunkien henkirikollisuuden taso on muiden Pohjoismaiden tasoa ja selvästi Suomen keskitasoa matalampi. Väkivaltaisimmat alueet löytyvät Itä- ja Pohjois-Suomen maalaiskunnista ja pikkukaupungeista. 

Kuvio 1. Henkirikollisuuden taso Pohjoismaissa vuosina 2007–2016 maakunnittain (surmattuja 100 000 asukasta kohden vuodessa).

 

Kantaväestön ja maahanmuuttajien osuus henkirikoksissa 

Maahanmuuton ja henkirikollisuuden keskinäisistä yhteyksistä löytyy sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa maahanmuuttajat muodostavat tällä hetkellä 25–40 prosenttia henkirikoksiin syyllistyvistä, Suomessa ja Islannissa osuus on 10 prosenttia. Ero selittyy osin maahanmuuttajien suuremmalla väestöosuudella Skandinavian maissa, ei kuitenkaan kokonaan.

Kaikissa Pohjoismaissa maahanmuuttajien henkirikollisuustaso on kantaväestöä korkeampi, mutta ero on suurempi Skandinavian maissa kuin Suomessa tai Islannissa. Toisaalta Suomessa sekä syntyperäisten kansalaisten että maahanmuuttajien rikollisuustaso on erittäin korkea naapurimaihin verrattuna. Kaikki väestöryhmät huomioiden maahanmuuttajien rikollisuustaso on maassamme Pohjolan korkein ja syntyperäisten suomalaisten kolmanneksi korkein. (Väliin sijoittuu Norjan maahanmuuttajaväestö, jonka henkirikollisuustaso on Pohjolan toiseksi korkein.) Näyttää siten siltä, että maassamme ei ole erityisen hyvin onnistuttu ratkomaan tekijöitä, jotka aiheuttavat maahanmuuttajien korkean henkirikollisuustason naapurimaissamme. Pikemminkin olemme onnistuneet väkivaltaistamaan harvinaisen tehokkaasti myös maahamme muuttaneet.

Henkirikoskuolleisuuden osalta tilanne on Islannissa sama kuin Skandinavian maissa: maahanmuuttajien kuolleisuus henkirikoksiin on kaksin-nelinkertainen syntyperäisiin kansalaisiin nähden. Suomessa tilanne on toinen: syntyperäisten suomalaisten riski kuolla henkirikoksen uhrina on korkeampi kuin maahanmuuttajien, se on itse asiassa myös korkeampi kuin maahanmuuttajien muissa Pohjoismaissa Norjaa lukuun ottamatta.

Alkoholi ja ampuma-aseet

Alkoholilla ja alkoholin nautintatilanteilla on keskeinen asema Suomen, Islannin ja Ruotsin henkirikollisuudessa. Tanskassa merkitys on vähäisempi ja Norjassa täysin olematon. Ero heijastuu rikosten ajalliseen (vuotuiseen, viikoittaiseen ja vuorokautiseen) jakautumiseen. Se näkyy myös siinä, että miesuhrien suhteellinen määrä on Suomessa, Islannissa ja Ruotsissa selvästi suurempi ja vastaavasti lähisuhdeväkivaltaan liittyvien henkirikosten suhteellinen määrä pienempi kuin Norjassa ja Tanskassa.

Alkoholisidonnaisten henkirikosten suurella osuudella voi olla vaikutuksensa myös miesuhrien muita Pohjoismaita korkeampaan keski-ikään Suomessa ja Islannissa. Suomen henkirikollisuuden korkeaa tasoa selitetään usein väkivaltamme alkoholisidonnaisuuksilla, varmaan perustellusti. On kuitenkin kiinnostavaa havaita että Islannissa, jossa henkirikollisuuden taso on maailman matalimpia, väkivalta on vähintään yhtä alkoholisidonnaista kuin Suomessa.

Ampuma-aseilla tehtävien henkirikosten määrä ja piirteet ovat Ruotsissa nykyisin poikkeukselliset muihin Pohjoismaihin verrattuna. Ampuma-asehenkirikollisuuden taso on maassa Pohjoismaiden korkein ja tilanne on huonontunut viime vuosina nopeasti. Rikokset keskittyvät Tukholman, Göteborgin ja Malmön muutamiin lähiöihin ja liittyvät järjestäytyneen rikollisuuden toimintaan. Lähes 70 prosenttia kaikista Ruotsin ampuma-asehenkirikoksista tehdään mainituissa kolmessa kaupungissa, joiden henkirikoksista ne muodostavat 40–50 prosenttia.

Taulukko 1. Ampuma-aseella tehtyjen henkirikosten osuus henkirikoksista sekä taso miljoonaa asukasta kohden ja verrattuna maan ampuma-asehenkirikollisuuden keskitasoon Pohjoismaiden suurkaupunkialueilla vuosina 2007–2016.
 

     

Henkirikosten selvitysaste on korkea ja rangaistuskäytäntö yhdenmukainen

Henkirikosten selvitysaste on Pohjoismaissa erittäin korkea. Suomessa, Islannissa, Norjassa ja Tanskassa henkirikoksista on viime vuosina selvitetty 97–100 prosenttia, Ruotsissa 83 prosenttia. Rikoksiin syyllistyneet saadaan selville ja myös tuomitaan. Rangaistuskäytäntö on varsin yhdenmukainen. Kontrollipolitiikka vaikuttaisi toimivan ja luultavasti myötävaikuttaa Pohjoismaiden henkirikollisuustason mataluuteen.

Martti Lehti

Kirjoittaja työskenteli yliopistotutkijana Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa Helsingin yliopistossa. Valitettavasti hän menehtyi keväällä.

Martti Lehden muistokirjoitus >

 

Lähteet:

Lehti, Martti, Janne Kivivuori, Guðbjörg S. Bergsdóttir, Heidi Engvold, Sven Granath, Jónas O. Jónasson, Marieke Liem, Mikkel M. Okholm, Mona Rautelin, Karoliina Suonpää & Vibeke S. Syversen (2019). Nordic Homicide Report. Homicide in Denmark, Finland, Iceland, Norway and Sweden, 2007–2016. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin katsauksia 37/2019. 

Verkko, Veli (1931). Henki- ja pahoinpitelyrikollisuuden kehityssuunnan ja tason määräämisestä I. Suomi ja sen naapurimaat. Tilastollis-metodologinen tutkimus. Helsinki.

Vuorela, Miikka (2021). Autonomian ajan rikos ja rangaistus oikeustilaston valossa – tutkimus rikollisuuden ja rangaistuskäytännön kehityksestä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa vuosina 1809–1917. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksia 6/2021. 
 

Haaste 2/2021