Rikoksen uhriksi joutumiseen liittyy monenlaisia myyttejä – siksi uhreja on tutkittava
”Rikoksen uhriksi joutuminen ei ole koskaan uhrin syy” on fraasi, joka toistuu rikollisuutta koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja uhreille suunnatuiden tukipalveluiden tiedotteissa. Ajatus siitä, ettei vastuu rikoksesta kuulu uhrin kannettavaksi, on monissa asianyhteyksissä perustavanlaatuinen ja tärkeä. Toisinaan se kuitenkin laajenee koskemaan keskusteluja ja kenttiä, jotka eivät liity kysymyksiin moraalisesta vastuusta tai syyllisyydestä.
Samoissa yhteyksissä, joissa painotetaan, ettei uhri ole vastuussa rikoksesta, korostetaan usein, miten rikoksen uhriksi voi joutua kuka tahansa. Tällaiset puhetavat ovat tyypillisesti hyvää tarkoittavia: niiden pyrkimyksenä on häivyttää uhriksi joutumiseen liittyvää stigmaa. Väite on kuitenkin altis tulemaan tulkituksi siten, ettei rikoksen uhriksi joutuminen riipu uhrin ominaisuuksista tai toiminnasta. Sen perusteella, mitä tutkimustiedon nojalla tiedämme rikollisuudesta, tällainen ajatus näyttäytyy empiirisesti ongelmallisena ja jopa vahingollisena.
Rikoksen uhriksi joutumiseen liittyy monenlaisia myyttejä: sitkeitä ajatuksia siitä, minkälaisia rikoksen uhrit ovat ja minkälainen ilmiö uhriksi joutuminen on luonteeltaan. Tutkimuksissa nousee kuitenkin säännönmukaisesti esiin tuloksia, jotka ovat vaikeasti yhteensovitettavissa uhreja koskeviin uskomuksiin ja yhteiskunnallisiin diskursseihin. Monet toistuvat tutkimustulokset herättävät vastarintaa myös tutkimusmaailman sisällä. Kielteinen suhtautuminen rikoksen uhriksi joutumista koskeviin tutkimustuloksiin on vaikeuttanut ja alati vaikeuttaa rikollisuutta koskevan tutkimustiedon tehokasta hyödyntämistä niin teoriakehityksessä kuin käytännön rikoksentorjunnassakin.
Riski joutua rikoksen uhriksi ei ole kaikille sama
Kriminologian tieteenalan alkuajoista asti rikoksen tekijät ovat olleet sekä rikollisuutta selittävien teorioiden että empiirisen tutkimuksen keskiössä – siihen pisteeseen asti, että uhrien jäämisen paitsioon on esitetty edustavan merkittävää tiedollista aukkoa kriminologisen tietopohjan kehityksessä. Tietyt rikoksen uhreja koskevat tutkimustulokset ovat kuitenkin nousseet esiin systemaattisesti siitä asti, kun uhreja ylipäänsään on tutkittu.
Kenties oleellisin uhritutkimuksesta nouseva empiirinen lainalaisuus on se, että rikosten uhrit ja tekijät muistuttavat sosiodemografisten taustatekijöiden osalta toisiaan ja ovat usein keskenään samoja henkilöitä. Tämä havainto kertautuu aineistosta, populaatiosta ja rikoslajista toiseen. Toinen uhriksi joutumista koskeva toistuva tulos liittyy uhrikokemusten kasautumiseen: tutkimukset viittaavat säännönmukaisesti siihen, että merkittävällä osuudella uhreja on suhteellisen pysyvästi kohonnut alttius joutua monenlaisten rikoksen kohteeksi. Kolmas erityisesti uhriksi joutumisen syyrakenteen kannalta tärkeä havainto liittyy käyttäytymiskorrelaatteihin: siihen, että ajassa muuttumattomien taustatekijöiden lisäksi monet ihmisen omaan toimintaan ja käyttäytymiseen liittyvät tekijät ovat yhteydessä kohonneeseen rikosuhririskiin.
On selvää, että rikollisuutta ilmiönä ei voi kokonaisvaltaisesti ymmärtää keskittymällä pelkästään rikoksen tekemisen syyrakenteeseen ja sivuuttamalla rikoksen uhriksi joutumista koskevat säännönmukaisesti toistuvat tutkimustulokset. Uraauurtavimmat rikoksen uhriksi joutumista selittävät kriminologisen teoriat, kuten elämäntyyliteoria (1978) ja uhrin myötävaikuttamisen teoria (1958), perustuvatkin pyrkimyksiin selittää näitä havaintoja. Yli puolen vuosisadan takaisten teoriamuotoilujen jälkeen uhritutkimuskentällä on kuitenkin tapahtunut vähänlaisesti merkittäviä edistysaskelia. Myös yritykset integroida uhriksi joutumista koskevia lainalaisuuksia laajempiin rikollisuuden selitysmalleihin ja näiden empiiriseen testaamiseen ovat lähestulkoon loistaneet poissaolollaan. Miksi on näin?
Moraalinen portinvartioiti haittaa uhrien tutkimista
Tutkimustulokset viittaavat siis kautta linjan siihen, että rikoksen uhriksi joutuminen ei ole satunnaista: vaikka periaatteessa kuka tahansa voi joutua rikoksen uhriksi, tosiasiallisesti väestönosien ja yksilöiden väliset erot uhriksi joutumisen todennäköisyydessä ovat huomattavia. Tutkimustulokset antavat myös vahvaa näyttöä siitä, että ihmisen oma toiminta vaikuttaa rikoksen uhriksi joutumisen todennäköisyyteen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa rikosten tekijät ja uhrit halutaan kuitenkin usein mieltää toisistaan erillisiksi ja erilaiksi ihmisryhmiksi ja uhrit nähdä ”ideaaliuhreina”, jotka eivät itse ole syyllistyneet rikoksiin ja jotka joutuvat rikoksen uhriksi jopa täysin sattumalta. Esimerkiksi mediahuomio keskittyy usein eniten sellaisiin rikostapauksiin, jotka vahvistavat tällaisia käsityksiä mutta ovat kokonaiskuvassa poikkeuksellisia.
Pahimmillaan myytit määrittelevät sitä, minkälaisia tutkimuskysymyksiä voidaan kysyä ja minkälaisia tuloksia esittää.
Vaikka tieteen perustavoite on koetella ja korjata vakiintuneita ja mahdollisesti virheellisiä käsityksiä, rikoksen uhriksi joutumista koskevilla yhteiskunnallisilla myyteillä on yllättävän tiukka ote myös tutkimuksesta. Ei ole liioiteltua sanoa, että asiaan liittyy moraalista portinvartiointia: uhritutkimusta ohjaavat normatiiviset perusteet ja se, mitä pidetään yhteiskunnassa hyväksyttävänä ja suotavana – ei se, mikä olisi tieteellisesti perusteltua. Pahimmillaan myytit määrittelevät sitä, minkälaisia tutkimuskysymyksiä voidaan uhriksi joutumiseen liittyen kysyä ja minkälaisia tuloksia esittää. Tällainen ohjaaminen näkyy sekä itsesensuurina, kun tutkijat itse välttelevät tiettyjä kiistanalaisia tutkimusaiheita, että rakenteellisina esteinä, kun moraalinen portinvartiointi ilmenee esimerkiksi tutkimusrahoituksiin ja artikkelien julkaisuihin liittyvissä päätöksissä.
Keskeinen teema, joka nousee esiin uhritutkimusta koskevissa normatiivisissa arvioinneissa, liittyy niin kutsuttuun uhrin syyllistämiseen (eng. victim blaming): tutkimuksia arvioidaan sen perustella, miltä niiden kysymyksenasettelu ja tulokset vaikuttavat rikokseen liittyvän moraalisen vastuun näkökulmasta. Kyse on käsitteellisestä sekaannuksesta: siitä, ettei empiirisiä tosiasioita ja syy-yhteyksiä pystytä tarkoituksenmukaisesti erottamaan moraalisen vastuun analyysista, joka ei lähtökohtaisesti liity rikoksen uhriksi joutumisen syyrakenteen tutkimiseen. On selvää, että tutkijalla on tutkimuseettinen velvollisuus tehdä tutkimusta tavalla, josta ei synny haittaa tutkimuksen kohteena olevalle ihmisryhmälle. Normatiivinen arviointi uhrin syyllistämisestä on kuitenkin irtautunut tästä kontekstista, ja sen yhteys varsinaiseen tutkimusetiikkaan on korkeintaan näennäinen.
Tehokas rikoksentorjunta edellyttää tinkimätöntä uhritutkimusta
Tietynlaisen tutkimuksen leimaaminen uhria syyllistäväksi on haitannut rikollisuutta koskevan tieto- ja teoriaperustan kehittymistä. Esimerkiksi rikoksen tekemisen ja uhriksi joutumisen välinen yhteys (eng. victim–offender overlap) on tiedetty perustavanlaatuiseksi empiiriseksi tosiasiaksi uhritutkimuksen alkuajoista lähtien, mutta ilmiötä koskevaa tutkimusta ja teoriakehitystä on rajoittanut sen sopiminen huonosti normatiiviseen ajatukseen siitä, mistä rikoksen uhriksi joutumisessa tulisi olla kyse.
Tutkimuksen pysyttely moraalisten arviointien näkökulmasta mukavuusalueella heijastuu myös rikoksentorjuntaan. Haluttomuus paikallistaa uhriksi joutumisen tosiasiallisia riskiryhmiä vaikeuttaa sekä ennalta ehkäisevien toimenpiteiden että tukipalveluiden tehokasta kohdentamista. Se, että tutkimuskentällä ei pystytä muodostamaan rikoksentorjunnan kannalta relevantteja ja empiirisesti uskottavia kausaalisia selitysmalleja rikoksen uhriksi joutumiselle, näkyy käytännön rikoksentorjunnassa tiedollisena puutteena keinoista, joilla ylipäätään voi vaikuttaa uhriksi joutumiseen.
Yhteiskunnallisissa keskusteluissa suurin huomio ja huoli vaikuttaa usein keskittyvän rikoksen uhriksi joutumisen oletettuun sattumanvaraisuuteen. Sekä teoriakehityksessä että rikoksentorjunnassa tulisi kuitenkin olla eniten huolissaan siitä, että uhriksi joutuminen ei ole satunnaista ja siitä, miten heikosti tämä fakta on huomioitu monilla eri kentillä. Rikoksen uhriksi joutumista koskevat myytit on aika korvata tutkituilla tosiasioilla.
Maiju Tanskanen
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa ja tekee tutkimusta Ulos epätoivosta -hankkeessa, jota rahoittaa Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvosto (rahoituspäätösnumerot 352600 ja 352601).
Kuva: Riikka Kostiainen