Tehoa, notkeutta ja nopeutta rikosprosessiin
Valtakunnansyyttäjä Ari-Pekka Koivisto aloitti virassaan noin vuosi sitten. Hän kertoo, että 11 vuoden muualla työskentelyn jälkeen tilannekuvan haltuunottoon on mennyt oma aikansa. Hän on ensimmäiseksi seurannut aktiivisesti Syyttäjälaitoksen tehokkuutta; erityisesti ratkaisutehokkuutta ja rästitilannetta sekä millaista palautetta laitos saa sidosryhmiltä, ennen muuta poliisilta ja tuomioistuimilta.
– Minulle on todella tärkeää, että koko rikosprosessiketju toimii tehokkaasti. Pykälät antaisivat paljon myöten, kun vain nähtäisiin omaa hiekkalaatikkoa pidemmälle. Kansalaiselle on aivan sama, missä vaiheessa prosessi hiertää ja kestää. Meidän pitäisi nähdä rikosprosessiketju ja rikosvastuun toteuttaminen ikään kuin yhteiskunnallisena palvelukokonaisuutena.
Syyttäjälaitoksen suurimmaksi ongelmaksi Koivisto nostaa rikosasioiden isot rästit. Haastattelun aikaan syyskuussa syyteharkinnassa oli yli 18 000 juttua ja käräjäoikeudessa vireillä yli 32 000 rikosasiaa. Kun tähän lisätään vielä poliisilla olevat rikosasiat, prosessin alkuvaiheissa oli yhteensä 175 000 rikosasiaa.
– Syyttäjälaitoksen tulppa aiheutui paljolti koronapandemiasta. Kun korona iski, pääkäsittelyt loppuivat käräjäoikeuksissa. Syntyi lähes 6000 rikosjutun ylimääräinen massa. Kun sitä alettiin sulattaa, syyttäjät olivat paljon käräjillä, mikä puolestaan johti syyteharkinnan viiveisiin ja rästiin. Massan sulattaminen on yhteinen ponnistus, ja pitää muistaa, että juttuja tulee koko ajan lisää.
Toiseksi pääongelmaksi Koivisto nostaa sen, että vaativien juttujen määrä lisääntyy koko ajan. Siihen on syynä etenkin rikosten kansainvälisyys, tietoverkot ja digitalisaatio. Nämä piirteet tekevät ne vaikeiksi selvittää ja syyttää.
Syyttäjien löydettävä myös omasta toiminnastaan tehoja
Vuonna 2022 syyttäjät ratkaisivat melkein tuhat juttua vähemmän kuin niitä saapui, Koivisto kertoo. Ennuste on, että tänä vuonna ratkaistaisiin tuhat juttua enemmän. Syyttäjäkohtainen ratkaisutehokkuus pitäisi vähitellen saada paremmaksi. Syyttäjien pitäisi pystyä ratkaisemaan keskimäärin 210–220 asiaa vuodessa.
– Meidän pitää pystyä parempaan, koska Syyttäjälaitos on saanut paljon uusia syyttäjäresursseja. Tällä hetkellä meillä on noin 440 syyttäjää, enemmän kuin koskaan. Samalla kokeneiden syyttäjien ja syyttäjänsihteerien resurssia sitoutuu merkittävästi uuden kokemattoman väen kouluttamiseen. Toisaalta laitoksemme uusi väki on innokasta ja ammattitaidollisesti nopeasti kehittyvää – joten ”töihin, töihin!” Työ tekijäänsä opettaa, Koivisto sanoo.
– Ratkaisutehokkuus kiertyy jälleen myös siihen, että jutut vaikeutuvat koko ajan. Vastaamon kaltainen juttu voi merkitä, että kolme syyttäjää ratkaisee yhden jutun vuodessa. Tai talousrikoksiin erikoistunut syyttäjä voi pystyä hoitamaan 5–10 juttua vuodessa. Silloin muiden täytyy tehdä määrällisesti paljon enemmän.
Ylipäätään syyttäjien on Koiviston mukaan jo esitutkintayhteistyön aikana rohkeasti suunnattava juttuja ja karsittava pois rönsyt, jotka hidastavat rikosprosessia eivätkä ole merkityksellisiä rikosvastuun toteutumisessa.
Rikosprosessin menettelytapoja uudistettava
Valtakunnansyyttäjä Koiviston mukaan rikosprosessilainsäädännössä on puutteensa, mutta koko rikosketjun on katsottava omaa toimintaansa ja haettava tehoja. Syyttäjälaitoksen pitää jatkuvasti hakea keinoja tehostaa esitutkintayhteistyötä erityisesti poliisin kanssa ja toisaalta puhua käräjäoikeuksien kanssa menettelyjen tehostamisesta.
– Tapaamme säännöllisesti poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaisen kanssa ajankohtaisten asioiden merkeissä. Viimeksi tosin puhuimme vain yhdestä asiasta: epäiltyjen poliisirikosten tutkintajärjestelmästä. Poliisirikokset työllistävät Syyttäjälaitosta paljon, sillä tutkinnanjohtajat tulevat meiltä ja juttuja on noin tuhat vuodessa. Pohdimme niiden tutkinnan keskittämistä enemmän tänne valtakunnansyyttäjän toimistoon. Nythän jutut esikäsitellään täällä, minkä jälkeen pääosa jutuista lähtee kentälle tutkittavaksi 16 syyttäjätutkinnanjohtajalle.
Koiviston mukaan uudistuksista keskusteleminen on tuomareiden kanssa paljon vaikeampaa, koska sopivaa keskustelukumppania ei oikein ole. Tuomioistuinviraston kanssa voi käydä läpi tiettyjä asioita, mutta rikosprosessin tehostamisesta ja yhteisistä menettelytavoista pitäisi puhua kaikkien 20 käräjäoikeuden laamannin kanssa, ja lopulta toimet jäävät paljolti jokaisen tuomarin itse harkittavaksi. Koivisto haluaisi nostaa keskusteluun esimerkiksi käräjäpäivätehokkuuden, kirjalliset prosessit ja etäkuulemiset.
– Olen esittänyt tuomioistuinlaitokselle, mukaan lukien korkein oikeus ja hovioikeudet, poliisille ja Asianajajaliitolle, että perustaisimme yhteisen pysyvän rikosprosessin menettelytapoja käsittelevän työryhmän tai jonkinlaisen pysyvän yhteistyöelimen. Ei ole kyse siitä, että annettaisiin sitovia ohjeita vaan siitä, että yhdessä tunnistettaisiin rikosprosessiin liittyviä käytännön ongelmia ja haettaisiin niihin ratkaisuvaihtoehtoja. Kukin taho saisi valita sopivan toteuttamiskeinon, esimerkiksi ohjeet, suositukset tai koulutuksen, Koivisto pohtii.
– Paljon voitaisiin tehdä rikosprosessin tehostamiseksi. Esimerkiksi kirjallisia prosesseja rikosasioissa pitäisi lisätä. Monissa käräjäoikeuksissa kirjallisten prosessien määrä on noin 30 prosenttia, mutta Helsingissä selkeästi alle 20 prosenttia. Syitä tähän löytyy, mutta silti parantamisen varaa on. Lisäksi käräjäpäivätehokkuus on monissa käräjäoikeuksissa huonohko. Mikäli käräjäoikeus käsittelee keskimääräisesti vain 2–3 juttua päivässä, ei rästipino paljoakaan sula. Etelä-Suomen syyttäjäalueella on linjattu, että syyttäjät käyvät käräjillä kuusi päivää kuukaudessa. Käräjillä olemista rajoitettiin, jotta syyttäjät ehtivät tehdä syyteharkintaa. Se pakottaa myös käräjäoikeudet miettimään käräjäpäivien tehokkuutta.
Koivisto vetää yhteen, että kaikki rikosprosessin tällä hetkellä antamat mahdollisuudet pitää käyttää. Pandemian aikana tuomioistuimet oppivat todella hyvin käyttämään videolaitteita ja etäkuulemisia, mutta koronan jälkeen on palattu paljon vanhaan. Tässäkin on eroja, sillä joissain tuomioistuimissa etäkäsittelyä käytetään säännönmukaisesti ja joissain ei lainkaan. Perustuslaki sanoo, että kansalaisia pitää kohdella lain edessä yhdenmukaisesti – ja Koiviston näkemyksen mukaan tämä velvoite pitää sisällään myös rikosprosessin menettelytavat.
Vastaamon tapaus kärjistää rikosprosessisääntöjen kankeuden
Tällä hetkellä Valtakunnansyyttäjän toimistoa työllistää poikkeuksellinen rikosasia, terapiakeskus Vastaamon tietomurto. Uhriluku on ennennäkemätön, tiedossa on 33 000 uhria. Koivisto kertoo, että Vastaamon syyteharkintaa varten on rakennettu oma tiimi: kolme syyttäjää hoitaa pääjuttujen syyteharkinnan ja pääkäsittelyt ja 15 syyttäjää tekee ns. jutun käräjäsalikuntoon saattamista, lisäksi avustavia tehtäviä hoitaa kolme apulaissyyttäjää ja 11 syyttäjänsihteeriä. Tämä tarkoittaa, että yli 30 virkamiestä on muista töistä pois, sillä yksittäisiin juttuihin ei nykyään saa lisämäärärahoja.
– Vastaamon tapauksella on myös erityinen viesti lainsäätäjälle. Nykyiset rikosprosessisäännöt on mietitty aivan toisenlaisia juttuja varten. Murhan ja varkauden tapauksessa ne toimivat hyvin, mutta tällaisessa jutussa sääntöjen kankeus ja pelkästään muotomääräykset tekevät työstä vaikeaa, puhumattakaan uhrien oikeusturvan toteutumisesta. Pikaisesti pitäisi miettiä rikosprosessisääntöjä, jotka olisivat notkeampia esimerkiksi Wincapita-huijauksen ja Vastaamo-tietomurron kaltaisiin juttuihin, Koivisto painottaa.
– Kymmenien tuhansien asianomistajien juttuja varten tarvittaisiin jonkinlainen valtion asiamiesjärjestelmä. Heti rikosprosessin alussa pitäisi voida todeta, että jokin julkinen asiamies tai asiamiesryhmä edustaa kaikkia uhreja. Ja jos rikoksentekijältä saadaan takaisin rikoshyötyä, Oikeusrekisterikeskus tai Valtiokonttori hoitaisi jollain järjestelmällä sen jakamisen. On myös vakavasti mietittävä, voiko valtio osallistua jollain tavalla vahinkojen korvaamiseen.
Koivisto arvioi, ettei Vastaamo tule olemaan ainoa lajissaan. Sen takaavat nykyinen tietoverkkoympäristö, sosiaalinen media, pimeät verkot sekä harppauksin etenevä kehitys. Tällaisen rikoksen monistaminen ”kotisohvalta kalsarit jalassa” on todella helppoa taitavalle rikolliselle ja tulevaisuudessa tulee vielä tekoäly mukaan. Hän pelkää, että Vastaamoonkin joudutaan vielä palaamaan monta kertaa, sillä uhrien henkilötietoja mitä ilmeisimmin liikkuu edelleen pimeässä verkossa.
– Tällaiset jutut voivat kaatua siihen, että niitä on mahdotonta tutkia, selvittää ja syyttää. Entistä vaikeampaa se on, jos rikokset ylittävät rajat. Vastaamo oli suomalainen juttu, mutta vastaava rikos olisi voinut tapahtua isossa kansainvälisessä yrityksessä, jolla olisi ollut potilastietoja kymmenissä maissa. Silloin olisi ensin ratkaistava, mikä maa ottaa tutkinnasta vetovastuun. Tällaisia tämän päivän isoja ongelmia varten meillä on onneksi Eurojust.
EU:n välineet ovat tehokkaita rajat ylittävissä rikoksissa
EU:n rikosoikeudellisen yhteistyön viraston Eurojustin päivittäistä työtä on miettiä, kuka tutkii, tutkitaanko yhdessä vai perustetaanko eri maiden yhteinen tutkintaryhmä eli jitti (JIT, joint investigation team). Sen puitteissa voidaan antaa helpommin tietoa eikä tarvitse pyytää oikeusapua yksittäisen tiedon saamiseksi. Esimerkiksi Ukrainassa tapahtuneiden sotarikosten tutkimista varten joukko valtioita ja ICC eli kansainvälinen rikosoikeustuomioistuin on perustanut yhteisen tutkintaryhmän. Suomi ei ole ryhmässä mukana eikä Ukrainan tilanne vielä juuri näy rikosoikeusjärjestelmässämme.
– Kun ukrainalaisia tulee Suomeen, rajaviranomaiset kertovat, että he voivat halutessaan kertoa paikallispoliisille sotarikoksista Ukrainassa ja luovuttaa vaikkapa valokuvia tai videoita. Näin on tapahtunut, ja Keskusrikospoliisi on kerännyt aineistoa yhteen. Yhtään varsinaista rikostutkintaa ei ole aloitettu Suomessa. Olemme asian päällä ja olen ilmoittanut, ettei yhtään rikostutkintaa myöskään aloiteta niin, ettemme valtakunnansyyttäjän toimistossa siitä tiedä, Koivisto kertoo.
– Suomessa olemme perinteisesti nähneet, että kansainvälisissä rikoksissa esitutkinta alkaa, kun meillä on mahdollisuus saada epäilty kiinni. Emme aloita resursseja vaativaa tutkintaa, jos meillä ei ole näkymää siitä, että epäilty voitaisiin saada prosessiin. Ymmärrämme hyvin, että ukrainalaiset ovat puhuneet kipeistä asioista, mutta jutut voivat olla tutkinnallisesti hyvin vaikeita. Luonnollisesti pyrimme auttamaan muualla maissa vireille pantuja tutkintoja. Sotarikokset ovat kuitenkin vanhentumattomia vakavia rikoksia, joten pidän itsestään selvänä, että Suomessakin n näitä sotarikoksia vielä tutkitaan ja syytetään.
Koiviston mukaan kansainvälisissä rikosasioissa on ongelmana myös se, että jutut ovat yleensä ainutlaatuisia, joten jatkuvaan kouluttautumiseen täytyy kiinnittää huomiota. EU:n instrumentit ovat nykyään tehokkaita ja tarkoitettu nimenomaan syyttäjille.
– Meillä täytyy olla osaamista ja myös rohkeutta käyttää niitä. Esimerkiksi jos Suomessa käynyt varasliiga jää kiinni Tallinnassa pakettiautolastillinen tavaraa mukanaan, pitää välittömästi käyttää eurooppalaista pidätysmääräystä ja tutkintamääräyksiä, jotta varastettu omaisuus saadaan pois ja tekijät kiinni.
Syyttäjälaitoksen organisaatio ei ole vielä hioutunut valtakunnalliseksi
Ari-Pekka Koivisto on ensitöinään tarttunut myös oman esikuntansa organisaatiomallin uudistamiseen. Valtakunnansyyttäjän toimisto voisi toimia vielä tehokkaammin sekä palvella ja ohjata muuta laitosta paremmin, jos yksiköt olisivat pienempiä.
Vuonna 2019 tuli voimaan uusi Syyttäjälaitoksen organisaatio. Nykyään on neljä syyttäjäaluetta: Etelä-Suomen alueella on noin 170 syyttäjää, Länsi-Suomessa noin 140, itä ja pohjoinen ovat pienempiä; lisäksi Ahvenanmaalla on kolme syyttäjää.
– Meillä on edelleen ongelmana, ettei Syyttäjälaitos operoi riittävän tehokkaasti valtakunnallisesti, vaan yhä tahtoo olla pääsääntönä alueellinen näkemys ja alueiden ja toimipaikkojen jutut. Erityisesti 50 erikoissyyttäjäämme voisivat liikkua enemmän. Lisäksi erikoistuvia aluesyyttäjiä on sata ja valtakunnansyyttäjän toimistossa on 12 valtionsyyttäjää. Yksi syy yhteen virastoon menemiseen oli, että huippuasiantuntijoitamme voitaisiin liikutella juttujen mukaan. Siinä on ehdottomasti petraamisen paikka, Koivisto pohtii.
– Näen myös ongelmaksi, että nuoret syyttäjät alkavat nykyään erikoistua liian aikaisin, ennen kuin syntyy monipuolista syyttäjäosaamista ja myös varmuus omasta erikoisalasta. Hyvä olisi tehdä ensin 5–10 vuotta kaikenlaisia syyttäjän töitä.
Koivisto kertoo, että Syyttäjälaitos kiinnostaa työpaikkana, eikä merkittäviä rekrytointiongelmia ole ollut Etelä-Suomessa tai Länsi-Suomessa. Etenkin Itä-Suomen syyttäjäalueella hakijoita voi kuitenkin olla vähän. Vakiviran voi kyllä saada nopeastikin, mutta jos asuu pysyvästi pääkaupunkiseudulla, niin itäinen virkaura voi jäädä lyhyeksi.
– Minulla on ollut toimintapolitiikkana, että rohkeasti vakinaistetaan virkoja ja käytetään pitkiä määräaikaisuuksia. Laskemme tietenkin tarkkaan, että rahat riittävät. Äskettäin samana päivänä nimitin 28 syyttäjää vakivirkoihin, mikä oli kaikkien aikojen suurin virkanimityskokonaisuus. Määräaikaisketjuista irtipääsy keventää hallintoa ja ennen muuta se on viesti ihmisille, että haluamme heidän pysyvän.
Teksti ja kuva: Riikka Kostiainen
