Vanhempana nuorelle vangille
Lapsenhuoltolain mukaan lapsen huoltajan on turvattava lapsen kehitys ja hyvinvointi. Tätä velvollisuutta toteuttaakseen hänellä on oikeus päättää mm. lapsen hoidosta, kasvatuksesta ja koulutuksesta.
Jos lapsi ja perhe ovat lastensuojelun asiakkaana, on lastensuojelun tehtävänä tukea vanhempia ja huoltajia lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa. Sijaishuollossa olevan lapsen huoltaja saa päättää uskonnosta, kansalaisuudesta ja nimestä, mutta hyvinvointialueella on oikeus päättää mm. lapsen hoidosta, kasvatuksesta, opetuksesta ja olinpaikasta. Hyvinvointialueen tulee kuitenkin toimia yhteistyössä huoltajan kanssa päätettäessä esimerkiksi lapsen koulutuksesta.
Vankeuslaissa ei säädetä vangin huoltajan asemasta mitään. Alaikäiset vangit mainitaan niiltä osin, että heidät on pidettävä pääsääntöisesti erillään aikuisista vangeista. Nuorten, alle 21-vuotiaina rikoksen tehneiden kohdalla laki kuitenkin velvoittaa kiinnittämään ”erityistä huomiota vangin iästä ja kehitysvaiheesta johtuviin tarpeisiin”.
Rikosseuraamuslaitoksella on alaikäisiä vankeja koskeva ohje, jossa huomioidaan huoltajan rooli ja puheoikeus. Vanhemman tai muun laillisen huoltajan ”ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä, mitä viranomaisten tulee tukea” on ohjeessa mainittu yhteydenpidon varmistamisen sekä poistumislupien myöntämisen kohdalla.
Vanhemman velvollisuudet ja oikeudet säilyvät nuoren mennessä vankilaan, mutta niiden toteuttaminen voi jäädä muodolliseksi. Kuinka kasvatusvastuu jakautuu?
Vanhemmuus katoaa
Lainsäädännössä, ohjeistuksissa ja tutkimuksessakin pääroolissa on alaikäisen rikoksesta epäillyn tai tuomitun itsensä asema, oikeudet ja velvollisuudet. Vanhemmat ja huoltajat yleensä mainitaan, kun kyse on heidän laillisista velvollisuuksistaan. Vanhemmilla on myös toisenlainen merkitys lapsen elämässä: olla tukena ja turvana läpi ilojen ja surujen, auttaa aikuistumisessa, kasvattaa, olla pysyvä ihmissuhde.
Maaritin perheessä oli eletty tavallista elämää teini-ikäisten lasten kanssa, kun perheen 16-vuotias odottamatta vangittiin rikoksesta epäiltynä.
– Meidän kokemus on, että meiltä vietiin vanhemmuus sinä päivänä, kun hänet vangittiin. Yhteiskunta otti hänestä ehkä vastuun tietyllä lailla, mutta myös pitkäksi aikaa oikeudet käsiin sen suhteen, mitä hänelle puhutaan, miten hänen kanssaan ollaan, Maarit kertoo.
Maarit ei ole nuoren syntymävanhempi, mutta he ovat olleet perhe jo vuosien ajan. Tutkintavankeuden aikana hänen vanhemmuutensa ja suhteensa nuoreen äkkiä kyseenalaistettiin. Hänellä ei ollut oikeutta saada tietoa ja hänen piti alkuun taistella päästäkseen mukaan perhetapaamiseen vankilaan.
– Nuori on minulle lapsi, jonka kanssa olin elänyt monta vuotta ja joka on minulle tosi tärkeä. Koen hänet samalla lailla perheenjäseneksi kuin biologiset lapseni. Minua on koskettanut tosi paljon, että yhtäkkiä minusta tuli aivan ei mitään.
Läheiset osaksi prosessia
Nuoren joutuessa vankilaan, ei vanhemmilla ole välttämättä mitään tietoa siitä, millaista vankilassa oikeasti on ja mitä siellä tapahtuu.
– Vankilassa työskenteleville aika moni asia on varmasti ihan itsestäänselvyys, mutta sitä se ei ole vangin läheisille tai edes aina sille vangille. Vangilla on aikaa käytäntöihin oppia, mutta läheiset ovat tosi ulkokehällä, Maarit selittää.
– Siksi olisi tärkeää Risessä miettiä, että miten me täällä toimitaan, mitä me toivottaisiin niiltä läheisiltä ja miten erilaiset asiat olisivat sujuvampia ja mutkattomampia?
Jos nuoren vangin kohdalla ajateltaisiin vankeutta prosessina, voitaisiin vanhempien kanssa tehdä suunnitelmallista yhteistyötä, joka auttaisi kaikkia osapuolia.
Maarit korostaa, että he eivät vanhempina halua syyllistää vankilan henkilökuntaa. He ymmärtävät myös resurssien vähäisyyden. Hän uskoo kuitenkin, että jos nuoren vangin kohdalla ajateltaisiin vankeutta prosessina, voitaisiin vanhempien kanssa tehdä suunnitelmallista yhteistyötä, joka auttaisi kaikkia osapuolia.
– Vankeudessa on alku tutkintoinen, lusimisvaihe ja vapautuminen, Maarit kuvaa.
– Näissä eri vaiheissa voidaan käydä läpi, mitä tässä kohtaa nuoren arjessa tapahtuu, asettaa tavoitteet ja suunnitelmat, joita seurataan – vaikka edes joka toinen kuukausi eräänlainen ”vanhempainvartti”. Osa nuoren tavoitteista voisi olla yhteisiä vanhempien kanssa, ääneen sanottuja ja seurattavia, jotta mennään edes osittain samaan suuntaan.
Nuori joutuu vankilassa ottamaan erilaista vastuuta itsestään ja tulevaisuuden suunnittelusta kuin esimerkiksi asuessaan kotona tai olosuhteissa, jossa voi itse hankkia tietoa eikä yhteydenpidolle perheeseen ole rajoitteita. Alaikäinen on kehittyvä nuori, joka ei kaikesta tiedä tai osaa kysyä. Nuoren aivoissa ja kehityksessä tapahtuu vielä monenlaista, mutta vanhempien mahdollisuudet tukea häntä suljetussa vankilassa ovat rajalliset.
– Vankeusaikana ei ollut oikein mahdollisuutta sellaiseen normaaliin perheessä tapahtuvaan tukeen, että mietitään opintoja ja tällaisia yhdessä, vähän nuorta autetaan siihen päätöksentekoon, vaikka ne on hänen päätöksiä, Maarit pohtii.
– Hänen piti hyvin paljon yksin niitä pystyä miettimään. Me koitettiin jotenkin puheluissa ja kaikissa vähän neuvoa, mutta emme tienneet, mitä keskusteluja hän on käynyt siellä emmekä saaneet olla niissä mukana. Paljon oltiin yhteydessä erityisohjaajiin ja muihin.
Vanhemmilla on kasvatusvastuu, mutta enemmän aikaa nuori viettää muiden vankien kanssa tai yksin. Yhteydenpito on rajallista. Tulevaisuuden suunnittelun, erilaisten vaihtoehtojen pohtimisen, sekä ajatuksista ja tunteista puhumisen näkökulmasta se on haastavaa.
– Onhan se nuori tehnyt rikoksen eli onko vanhemmat sitten epäonnistuneet kasvatuksessa, kun näin on päässyt käymään? Vai onko se nuori tehnyt ihan itse aika ison virheen, jolloin perheen kasvatusvastuu yhtäkkiä muuttuukin yhteiskunnan ja Risen kasvatusvastuuksi? Vanhempia kannattaisi ottaa mukaan jakamaan sitä vastuuta ja mahdollistaa osallistuminen nykyistä paremmin. Siinä voisi olla vaikka ihan tutkimuksen paikka, Maarit ehdottaa.
Anastasia Lapintie
Kirjoittaja työskentelee Rikoksettoman elämän tukisäätiössä Lapsi- ja läheistyössä.
Maaritin nimi on muutettu hänen perheensä henkilöllisyyden suojaamiseksi.
Kuva: Jouko Lapintie
Lähteet:
Lastensuojelun käsikirja
