Sakko- ja lyhytaikaisvankien sijoitus päihdehoitoon yhdistää rangaistuksen ja kuntoutuksen
Ajatusta päihdehoidosta sakon muuntorangaistuksen vaihtoehtona pyöriteltiin jo 1960-luvun kriminaalipolitiikan murroksessa, jolloin juopumussakoista muuntorangaistukseen tuomituille kaavailtiin alkoholistihoitoa. Tämänkin jälkeen asiaa on pohdittu ja useaan otteeseen päädytty siihen, ettei muuntorangaistuksen suorittaminen päihdehuollon palveluissa ole toteuttamiskelpoinen mm. tuomioiden lyhyyden vuoksi. Näkemystä ovat tukeneet myös muuntorangaistusjärjestelmän suuret perimis-, oikeus- ja täytäntöönpanokustannukset ja sakkovankien vankiloiden terveydenhuollolle tuottama merkittävä rasitus. Näiden näkökulmien lisäksi päihdehuollon ja rangaistuksen yhdistämisen problematiikka on aina kietoutunut palveluun valikoitumiseen, yhdenvertaisuuteen sekä pakon ja palvelun eli rangaistuksen ja hoidon yhdistämisen oikeudellisiin kysymyksiin.
Ajatus sakkovankien sijoittamisesta päihdekuntoutukseen realisoitui ensin kokeilunomaisesti Rikosseuraamuslaitoksen sakkovankipilotissa vuonna 2016. Muuntorangaistusta koskevan sääntelyn muutoksen seurauksena Rikosseuraamuslaitos käynnisti sakko- ja lyhytaikaisvankihankkeen vuoden 2021 alussa. Hankkeen tavoitteena on sijoittaa sakko- ja lyhytaikaisvankeja rangaistuksenaikaiseen päihdekuntoutukseen, varmistaa päihde-, sosiaali- ja terveyspalvelujen jatkohoito sekä kehittää vankeudenaikaisia kuntouttavia toimia ja vapautumisen valmistelua.
Vankien sijoittelusta on vastannut yhdeksän projektityöntekijää ja hankkeen vetäjä, mutta sijoitteluprosessia on pyritty juurruttamaan vankiloiden ja yhdyskuntaseuraamustoimistojen itsenäiseksi toiminnaksi. Tarkoitus on, että hankeajan jälkeen sijoittelu vakiintuu osaksi Rikosseuraamuslaitoksen normaalia toimintaa.
Päihdekuntoutukseen sijoitettujen määrä ja profiili
Huhtikuuhun 2023 mennessä hankkeen puitteissa oli toteutettu 587 sijoitusta, joiden aikana toteutui 21 225 sijoitusvuorokautta. Sijoitettujen keski-ikä oli 38 vuotta ja miehiä oli 87 %. Keskimääräinen sijoitusvuorokauden hinta oli 205 euroa ja kustannukset jakaantuivat sijoitussopimusten mukaisesti hankeen ja vangin kotikunnan rahoittamiin osuuksiin. Sijoitetuista vankeusvankeja oli 48 %, sakkovankeja 38 % ja sekä sakon muuntorangaistusta että vankeusvankeutta suorittavia 15 %. Jakaumaan vaikuttivat mm. rajoitettu muuntorangaistusten täytäntöönpano koronaepidemian aikana vuonna 2021 ja Rikosseuraamuslaitoksen asiakastietojärjestelmän muutoksesta johtuneet sijoitteluongelmat alkukesästä 2022.
Sijoitettujen merkittävin päärikos oli liikennejuopumus (36 %). Seuraavaksi yleisimpiä olivat varkausrikokset (21 %), huumausainerikos (15 %), pahoinpitelyrikokset (12 %) ja muut omaisuusrikokset (9 %). Sijoitettujen sakon muuntorangaistuksen keskipituus oli 46 päivää ja vankeusvankeuden 130 päivää. Vankeusvangeille oli mahdollista suunnitella keskimäärin 13 vuorokautta pidempiä sijoituksia kuin sakkovangeille. Kaikkien sijoitusten suunniteltu keskipituus oli 40 vuorokautta ja toteuman keskipituus 36 vuorokautta.
Sijoitus keskeytyi vain harvoin vangin omasta tahdosta
Kaikkiaan toteutetuista sijoituksista keskeytyi noin viidennes. Keskeytymisten taustalla oli tyypillisesti sijoitetun kyvyttömyys sopeutua sijoittelusopimuksen ehtoihin mm. päihteiden käytön (29 %), luvattoman poistumisen (27 %), muun ulkopuolisen laitossijoittelun ehtojen rikkomuksen (15 %), järjestysrikkomuksen (6 %) tai päihteiden hallussapidon (4 %) vuoksi. Keskeytymissyy oli 5 %:ssa liittynyt sijoitetun sopeutumattomuuteen sijoituspaikkaan. Toisaalta ehtojen rikkomusten juurisyyt saattoivat liittyä itsekontrolliin ja motivaatioon tai toisaalta johtua eriasteisesta ulkoisesta kontrollista sijoituspaikoissa.
Pieni osa (2 %) osoittautui sijoittelun aikana psyykkiseltä tai fyysiseltä kunnoltaan kyvyttömäksi jatkamaan sijoitusta. Omasta tahdostaan keskeyttäneitä oli myös 2 %, samoin kuin tapauksia joissa sijoitus oli päätetty sijoitusyksikön esityksestä. Lisätuomio oli syynä keskeytymisiin 2 %:ssa tapauksista; vain näissä tapauksissa sijoitus keskeytyi muuttuneen turvallisuusarvion takia. Sijoituksen keskeytyminen tapahtui keskimäärin hieman sijoituksen puolivälin jälkeen.
Ennakollinen valmistelu tuki erityisesti sakkovankien sijoituksen onnistumista
Hieman yli puolet sijoitetuista (53 %) oli saapunut itse vankilaan suorittamaan rangaistusta. Etsintäkuulutuksesta passitettuja eli pääasiassa poliisin vankilaan tuomia oli 42 % ja tuomioistuimen passittamia 3 %. Pelkkien sakkovankien osalta etsintäkuulutuksesta passitettujen osuus oli huomattavasti kokonaisuutta suurempi (64 %), mikä kuvastaa hyvin erityisesti sakkovankien ongelmien laajuutta, kiinnittymättömyyttä palvelujärjestelmään ja vaikeuksia vaikuttaa asiansa edistämiseen ennakollisesti. Vain kolmannes sijoitetuista sakkovangeista oli aktivoitunut asiassaan, reagoinut ulosottolaitoksen passituskeskustelukutsuun, kiinnostunut ulkopuolisen päihdekuntoutuksen mahdollisuudesta, saanut siviiliarvioinnista sijoittelua puoltavan lausunnon ja lopulta ilmoittautunut vankilaan itse.
Itse vankilaan ilmoittautuneiden sakkovankien rangaistusaika pystyttiin käyttämään tehokkaammin kuntoutukseen ennakollisen suunnittelun ansiosta. Keskimäärin 41 päivän rangaistuksiin liittyi keskimäärin 31 päivän kuntoutus, joten itse ilmoittautuneet sakkovangit suorittivat rangaistustaan vankilassa keskimäärin vain 10 päivää (etsintäkuulutetuilla sakkovangeilla keskim. 53 päivän rangaistuksesta käytettiin sijoitukseen keskim. 26 päivää). Myös keskeyttämisprosentti oli itse ilmoittautuneilla sakkovangeilla (15 %) oli selvästi alhaisempi kuin etsintäkuulutetuilla (26 %).
Vankeusvangeilla passitusperuste ei vaikuttanut sijoittumisen onnistumiseen yhtä paljon kuin sakkovangeilla. Keskeytymisprosentti oli itse ilmoittautuneilla vankeusvangeilla 15 ja etsintäkuulutetuilla 19. Kuitenkin itse ilmoittautuneiden rangaistusajasta pystyttiin käyttämään suurempi osa ulkopuoliseen sijoitukseen (35 %) kuin etsintäkuulutuksesta passitetuilla (23 %), joiden sijoituksen valmistelu voitiin käynnistää vasta vankilassa.
Etsintäkuulutuksesta saapuvien mahdollisen sijoitteluprosessin käynnistymiseen arvioitiin yksiköissä kuluvan vähintään viisi vuorokautta, mikä osoittautui erityisesti lyhyitä sakkorangaistuksia suorittavien sijoittelun kannalta ongelmalliseksi. Kuntoutumisen prosessiluonnetta kuvaavaan muutosvaihemalliin peilaten vain kahden viikon pituinen sijoitusjakso ei välttämättä onnistunut ylittämään hoitoon kiinnittymisen kynnystä. Tällöin sijoitettu ei kunnolla päässyt irrottautumaan vankiroolistaan ja kuntoutumismotivaation vahvistaminen jäi usein keskeneräiseksi.
Sijoituksella oli rangaistuksen tuntuvuutta, mutta se ei taannut kuntoutuksen jatkumista
Rangaistuksen suorittaminen ulkopuolisessa päihdekuntoutuksessa ei välttämättä ollut vangeille helppo tie vankilaan verrattuna. Erityisesti sisällöiltään intensiivisissä kuntoutuspaikoissa kokemukset rangaistuksen syvyydestä ja leveydestä olivat usein vankilaan verrattavissa. Osa sijoitetuista myös piti ulkopuoliseen sijoitukseen hakeutumista merkkinä vahvasta sisäisestä kuntoutumismotivaatiosta. Pieni osa haastatelluista myönsi ilmaisseensa halukkuutensa kuntoutuksen vain vankilaa miellyttävämpänä vaihtoehtona ja piti päihteistä tai rikollisuudesta irtautumista tulevaisuudessa epätodennäköisenä.
Tulkinnat rangaistuksen moraalisesta kokonaisarvosta liittyivät täysin sijoitettujen tulkintaan oman päihdekäytön ja rikollisen toiminnan välisestä yhteydestä. Lisäksi sijoitustakin koskevat vapauksien rajoitukset puolsivat sijoitettujen mielestä näkemystä, että hoito tai kuntoutus rikosoikeudellisena rangaistuksena tai sen osana pystyivät sellaisenaan välittämään riittävää moraalista paheksuntaa, vaikka toimet koituisivatkin rikoksentekijän eduksi.
Vankihaastatteluiden perusteella kuntoutumisprosessin etenemisen edellytyksenä oli siirtymä vankiroolista kuntoutujarooliin. Muutosvaiheprosessin alussa hoito keskeytettiin herkemmin kuin myöhemmin. Erityisesti lyhyissä sijoitusjaksoissa olisi tärkeää tukea hoito- ja palvelujatkumoiden syntymistä rangaistusajan päättymisen yli. Vaikka rangaistuksenjälkeisiä palveluita oli suunniteltu verkostopalavereissa Rikosseuraamuslaitoksen, Vankiterveydenhuollon, vangin kotikunnan, päihdekuntoutusyksikön ja vangin itsensä kesken, oli sijoitetun vangin saattaen vaihtaminen rangaistuksenjälkeisiin palveluihin ja aktiivisen hoidon vaiheeseen haastavaa. Osa hankkeen sijoittamista menetti motivaationsa ennalta suunniteltuun jatkokuntoutukseen varsin nopeasti rangaistuksen päättymisen jälkeen.
Hankkeen näkökulmasta ongelmallisia ovat juuri nivelvaiheet ja siirtymät, joissa esimerkiksi peruspalveluiden omatyöntekijän rooli katoaa kuntoutusjakson aikana. Erillisyyden sijaan tulisi panostaa peruspalveluiden rinnakkaisuuteen. Vaikuttavuuden näkökulmasta olisi tärkeää tuottaa päihdekuntoutumismotivaatiota herätteleviä tilaisuuksia mahdollisimman varhaisessa rikosoikeusprosessin vaiheessa, mahdollisimman monille päihdeongelmaisille sakko- ja lyhytaikaisvangeille ja kiinnittää asiakas yksilölliset taustatekijät huomioiden sopivimpaan kuntoutukseen mahdollisimman pitkäksi aikaa.
Jukka Leinonen
Kirjoittaja työskentelee erikoistutkijana Rikosseuraamuslaitoksessa.
