Rikostaustaisten naisten elämäntarinoita käsiteltävä julkisuudessa eettisesti
Sarja keskittyy kuvaamaan muutaman naisen elämää ja kokemuksia vankilassa. Heidän elämänhistoriansa, vankilaan päätymiseen johtaneet syyt ja vapautumista tukevat palvelut, jäävät kuvaamatta. Sarjan tarkoituksena on todennäköisesti ollut keskittyä kuvaamaan vankilan arkea ja tietoisesti jättää rikokset ja elämänhistoria ulkopuolelle. Tämän osuudet ovatkin hoitaneet iltapäivälehdet. Sarjassa esitetään moninaista väkivaltaa kokeneiden naisten elämää, mutta tämä osa todellisuudesta jää käsittelemättä.
Sarja kuvasi kapeasti naisvankien heterogeenistä joukkoa, joiden taustalla on tarinoita vanhempien päihderiippuvuuksista, parisuhdeväkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mielenterveyshaasteista sekä apua väille jäämisestä. Laajan tilasto- ja tutkimustiedon ansiosta tiedämme, minkälainen suomalainen naisvanki on. Eettisesti toteutetussa dokumentissa tämä tarkoittaa sen huomioimista, ettei ohjelma hankaloita heidän koko loppuelämää. Kyse ei siis ole siitä, etteikö naisvangeista voisi kertoa tv-sarjassa, vaan siitä millä tavoin heistä kerrotaan ja miten heidät esitetään.
Sarjan toisella tuotantokaudella sivuttiin naiserityisyyttä ja, sitä miten Vanajalta Hämeenlinnan vankilaan siirtyvä rikosseuraamustyöntekijä veisi mukanaan hankkimaansa naiserityisosaamista. Tässä kohtaa sarjassa olisi ollut tilaisuus avata naiserityisyyttä rikosseuraamusalalla ja miten se edesauttaa vapautumisen jälkeistä yhteiskuntaan integroitumista. Myös lomalta palaamatta jättäminen olisi ollut tilaisuus avata päihderiippuvuutta ja siitä toipumisen prosessimaisuutta ja desistanssia. Tai kun valvottuun koevapauteen pääsy lykkääntyi asumisen haasteisiin, olisi voitu kertoa miten haastavaa ylipäätään vankilasta vapautuvien ylipäätään on saada asuntoa. Ensimmäisellä kaudella turvallisuusuhista kertova vartija saatiin näyttämään turhankin turvallisuusorientoituneelta. Vanajan vankila näytettiin lepokotina ja naisten suorittama vankeusaika oleskeluna, kun syyt ja seuraukset jätettiin sarjasta pois.
Katsojana pohdimme, kuinka paljon sarjan eri vaiheissa on ymmärretty ja huomioitu niitä melko yleisiä mielenterveyden haasteita, joita esimerkiksi edellisessä vankiterveystutkimuksessa ja sen pohjalta tehdyissä tutkimuksissa on käsitelty hyvinkin laajasti. Naisvankien elämänhistoriaan voi liittyä esimerkiksi traumaattisia kokemuksia ja päihderiippuvuutta. Vaikka fokus oli vankilan arjessa ja työskentelyssä, kaipasimme sarjaan tietoa naisten tarvitsemista palveluista sekä haasteista niiden saamisessa. Rikoksille altistavat syyt eivät ole katkolla vankeuden ajan, vaan niihin puuttuminen on keino välttää niitä jatkossa.
Kokemusasiantuntijoiden arvio sarjan todellisuuskuvasta
Kokemusasiantuntijuuden perustana on aiempien elämänkokemuksien rakentuminen henkilökohtaisiksi tarinoiksi, jotka toimivat keskeisenä resurssina erilaisissa sote-alan tehtävissä. Rikos- ja päihdetaustaisten kokemusasiantuntijoiden asiantuntijuus rakentuu toipumisen ja rikollisuudesta irrottautumisen kokemuksiin. Heillä on siten kompetenssia tarkastella Linna-sarjaa oman elämänhistoriansa, kokemusasiantuntijakoulutuksen sekä yhteiskunnallisissa tehtävissä rakentuneen asiantuntijuutensa kautta.
”Kun itse astuin vankilaan, hämmästyin eniten siitä, kuinka suurin osa tuntui olevan aivan tavallisia naisia, jotka olivat kokeneet kovia. Tavallisia työssä käyviä perheenäitejä, parisuhdeväkivaltatilanteessa veitseen tarttuneita ja henkeään puolustaneita. Heitä oli monia. Sitten oli niitä naisia, joilla oli iso traumakasauma ja paha olla. Heitä, jotka eivät saaneet apua ajoissa. Miksi sarja ei tarjonnut mahdollisuutta päästä näkemään, kuinka tavallisia naisia vankilassa on.”
Tiedämme, mitä vankila-arki on, ja ketkä sinne päätyvät. Tiedämme, millaista on elää rajoitetussa ympäristössä, jossa ajatusmaailma vääristyy. Suljettu vankila on oma muurien ympäröimä minimaailmansa ja avovankila nilkkapantakantaman rajaama elinympäristö. Vankeuden outo ”linnakupla” aiheuttaa todellisuusharhan, jonka myötä käsitys tulevaisuudesta olla naiivi ja lapsellinen.
Myös me olisimme saattaneet haluta osallistua sarjaan. Olisimme ajatelleet tekevämme hyvää kertomalla vankilasta ja yrittäneet vaikuttaa asioihin positiivisella tavalla. Kuitenkin sarjaa seuratessamme ymmärsimme, että olisimme tulleet esitetyksi tavalla, joka olisi myöhemmässä vaiheessa saattanut vaarantaa mahdollisuutemme tavoitella elämää täysipainoisena yhteiskunnan jäsenenä. Mediassa luotu kuva kestää.
Pohdimme sarjaan osallistuneiden naisten tulevaisuutta ja esitettyä materiaalia, joka on pintaraapaisu heidän todellisuudestaan. Yhteiskunnallisen keskustelun sijaan sarja vastaa lähinnä ihmisten uteliaisuuteen ja tirkistelyntarpeeseen. Rikollisuudesta ja vankilasta rakentuva julkisuus tuo herkästi naiset näkyviin kielteisesti yhteiskunnassa. Julkisuus voi vaikuttaa naisten psyykkiseen hyvinvointiin sosiaalisen median kanavien kautta tulevan negatiivisen palautteen ja häirinnän myötä, jonka tiedämme vihapuheen tutkijoiden mukaan aiheuttavan pitkäaikaista stressiä. Reality-vankilasarjassa esiintyminen todennäköisesti sulkee enemmän ovia kuin avaa niitä.
Perheosaston arkea kuvatessa lapsien kasvot eivät näkyneet, mutta he ja heidän äitinsä ovat silti täysin tunnistettavissa. Ovatko he käsittäneet, kuinka vahvasti vankeusaika ja sen julkisuus vaikuttavat heidän elämäänsä ohjelman jälkeen? Me olemme vapautumisen jälkeen kokeneet palvelujärjestelmässä vainoamista ja ennakkoasenteita, jolloin meidät ja perheemme on nähty ainoastaan vankeuden kautta. Nyt meillä on itse mahdollisuus määrittää miten ja milloin kerromme lapsillemme taustastamme. Onko sarjan suunnitteluvaiheessa huomioitu alaikäiset ja arjen julkisuus vankilassa? Miten lastensuojeluviranomaiset näkevät näiden lapsien edun toteutuvan? Sarja tekee äitien kasvot tutuiksi päiväkodissa vuosiksi eteenpäin.
”Minä toivoisin, että jokaisella olisi vapautumisen rauha. Kun tuomio on takana ja uusi elämä edessä, tarvitaan myös uusi alku. Nyt näillä naisilla saattaa olla hyvinkin vaikeaa edetä kohti tavallista elämää, sitä suurta unelmaa, joka melkein jokaisella naisella talossa istuessaan on. Harva tahtoo takaisin. Suuri osa muuttaa elämäänsä, havahtuu vankilassa, että ei tahdo sellaista elämää enää ikinä.”
Kohti eettisesti kestävämpiä keinoja tuottaa kuvausta rikostaustaisista naisista?
Sarjaan osallistuvia naisia tulisi paitsi tukea tiedostamaan julkisuuden seurauksia, myös tukea heitä vapautumisen jälkeen.
Osallistuminen voi parhaassa tapauksessa herättää yhteiskunnallista keskustelua vankilajärjestelmästä, naisten asemasta sekä rikollisuuden syistä ja seurauksista. Toisaalta osallistuminen tällaiseen sarjaan voi stigmatisoida, vaikeuttaa entisestään työllistymistä ja sopeutumista yhteiskuntaan vankilasta vapautumisen jälkeen. Lisäksi osallistuminen voi vaikuttaa vuosienkin päästä ja tuoda negatiivisesti esille naisten vankilamenneisyyttä. Siksi sarjaan osallistuvia naisia tulisi paitsi tukea tiedostamaan julkisuuden seurauksia, myös tukea heitä vapautumisen jälkeen.
Sarjaan osallistumisen motivaationa on saattanut olla halu vaikuttaa yleisellä tasolla median naisvangeista esittämään kuvaan, joka vääjäämättä jää torsoksi. Tuolloin naiset ovat vailla historiaa vankilaan tulleita ja sinne kuuluvia. Naisten toimijuus ja vaikutusmahdollisuudet jäävät syrjään ja he ovat ensisijaisesti ja vain naisvankeja. Naisvankien kokonaisvaltainen elämä taustoineen, haaveineen ja pettymyksineen mahdollistaisi laajemman kokonaiskuvan ja ymmärryksen siitä miksi naiset päätyvät vankilaan ja millaisin keinoin he ovat autettavissa.
Kun vankilaan menevät tutkijat joutuvat tekemään eettisen ennakkoarvion, selvittämään tutkimuksen eettisyyttä Rikosseuraamuslaitokselle ja salaamaan tutkittavien identiteetin. Siksi tuntuu ristiriitaiselta, ettei Rikosseuraamuslaitos ole suojannut naisia tässä kohtaa.
Naisvankien passiivista roolia korostava mediatuotanto vahvistaa negatiivisia stereotypioita ja haittaa naisvankien integraatiota yhteiskuntaan vapautumisen jälkeen. Nykyisillä ja entisillä naisvangeilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa miten heidät julkisuudessa kuvataan ja millaisia tarinoita heidän elämästään mediassa esitetään.
Eettisesti kestävä lähestymistapa naisvankien esittämiseen mediassa ja yhteiskunnassa yleensä edellyttää heidän toimijuutensa ja ihmisarvonsa kunnioittamista kuvaamalla monimuotoisesti ja kunnioittavasti haavoittavassa elämäntilanteessa olevia naisvankeja. Tähän tarvitaan mukaan myös rikostaustaisten kokemusasiantuntijanaisten ääniä sekä tutkimustietoa.
Hanna Pirttilahti, Tii Judén, Ulla Salovaara & Janika Lindström
Hanna Pirttilahti työskentelee HUS:ssa kokemusasiantuntijana. Hän on koulutukseltaan päihde- ja rikosseuraamusalan kokemusasiantuntija, ja on työssään sekä puheenvuoroissaan keskittynyt naiserityisyyteen rikosseuraamusalalla.
Tii Judén työskentelee kokemusmentorina VVA ry:lla. Hän on suorittanut Keijo-kokemusasiantuntijakoulutuksen ja mielenterveys- ja päihdetyöntekijä.
Ulla Salovaara (YTT) työskentelee yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston RITA-hankkeessa ja tutkijana Rikoksettoman elämän tukisäätiössä.
Janika Lindström työskentelee lehtorina ja tutkintovastaavana Laurea-ammattikorkeakoulun rikosseuraamusalan sosionomikoulutuksessa. Lisäksi hän tekee kokemusasiantuntijoihin liittyvää tutkimusta VoimaProfi -hankkeessa ja Vapaa-hankkeessa.
Kuva: Riikka Kostiainen
