Lapset ja nuoret tarvitsevat tietoa väkivallan eri muodoista
Ennen väitöskirjatutkimukseni aloittamista, työskennellessäni psykologina haastattelin paljon lapsia, joihin epäiltiin kohdistuneen seksuaaliväkivaltaa tai muuta väkivaltaa. Edelleen muistan hyvin ne lapset, jotka eivät syystä tai toisesta kertoneet haastattelussa rikosepäilystä mitään tai kertomus jäi hyvin niukaksi. Näissä tilanteissa jäin usein pohtimaan mitä taustalla mahtoi olla ja mitä olisin voinut tehdä toisin.
Kokemukset haastatteluista varmasti vaikuttivat siihen, millaisiin kysymyksiin mielenkiintoni lopulta kohdistui väitöskirjatutkimuksessani. Väitöskirjani koostuu kolmesta osatutkimuksesta, joista kahteen ensimmäisen keskityn tässä artikkelissa. Huomioni keskittyi näissä osastutkimuksissa pääasiassa kysymykseen: mitkä kaikki tekijät vaikuttavat siihen, että lapsi kertoo tai ei kerro väkivaltakokemuksistaan aikuisille. Väitöstutkimukseni pyrki vastaamaan myös kysymykseen: Kuinka paljon lasten kokemuksista ylipäätään tulee aikuisten tietoon? Näitä kysymyksiä on tieteellisen tutkimuksen keinoin pyritty selvittämään jo muutaman vuosikymmenen ajan, joskin huomio on kohdistunut enimmäkseen seksuaaliväkivallasta kertomiseen. Muista väkivallan muodoista kertomista on tutkittu hyvin vähän ja varsinkin lasten ja nuorten muualla kuin kotona kokema fyysinen väkivalta on jäänyt vaille huomiota.
Väkivallasta kertomiseen ja kertomatta jättämiseen liittyviä syitä on kuitenkin tärkeä selvittää väkivallan muodosta riippumatta, jotta lapsiin kohdistuva väkivalta ei jäisi piiloon, vaan siihen voitaisiin puuttua ajoissa ja lapset saisivat tilanteeseen apua. Jos lapsi ei kerro kokemastaan väkivallasta aikuiselle, se voi jatkua vuosia ja aiheuttaa vakavia seurauksia lapsen kehitykselle ja terveydelle. Myös riski joutua uudelleen väkivallan kohteeksi myöhemmin elämässä kasvaa.
Haastava aihe tutkia
Tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta aihe on vaikeasti lähestyttävä. Usein tutkimuksissa on kysytty aikuisilta heidän omassa lapsuudessaan kokemasta väkivallasta ja siitä kertomisesta. Näin saadun tiedon luotettavuuteen liittyy kuitenkin paljon ongelmia. Muistaisitko enää, vaikka olisit kertonut asiasta jollekin lapsena? Muistaisitko, milloin kerroit siitä, ja kenelle? Aikuisina myös tulkitsemme kertomatta jättämisen syitä aikuisen näkökulmasta. Ajan myötä tulkinta saattaa muuttua, eikä välttämättä enää kovin hyvin peilaa lapsen kokemusta. Ja vaikka saisimmekin luotettavaa tietoa aikuisilta, tutkimus kertoisi siitä, miten asiat olivat ennen, heidän lapsuudessaan. Nykytilanteeseen vaikuttamisen kannalta on oleellista tietää, millaisia kokemuksia on tämän päivän lapsilla ja nuorilla. Mikä estää heitä kertomasta niistä? Miten poistaa kertomisen esteitä?
Rikosepäilyn vuoksi haastatteluun tulleita lapsia tutkimalla on selvinnyt, että asianmukaisesti haastateltaessa lapset usein kertovat kokemuksistaan. Ja tiedämme myös jonkin verran syistä, miksi he eivät olleet aiemmin kertoneet kenellekään. Ongelmana kuitenkin näissä tutkimusotoksissa on, että ne ovat hyvin valikoituneita. Tutkinta alkaa useimmiten vasta, kun lapsi on jo kertonut jollekin. Avoimeksi jää edelleen kysymys: kuinka paljon meiltä jää näkemättä ja tunnistamatta lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa?
Kansainvälisesti ainutlaatuinen aineisto
Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa on Suomessa viime vuosina raportoitu kasvavassa määrin viranomaisille ja siitä on uutisoitu näkyvästi. Aiheeseen liittyvä tutkimus, joka kuvaa myös myönteistä kehitystä, on saanut vähemmän huomiota.
Suomessa on kerätty mittava aineisto lasten kokemuksista Lapsiuhritutkimuksen avulla vuosina 1988, 2008 ja 2013. Tämä Poliisiammattikorkeakoulun keräämä aineisto osoittaa, että lapsiin kohdistuva väkivalta on vähentynyt viime vuosikymmeninä. Aineisto on kansainvälisestikin katsottuna ainutlaatuista. Aineiston keruussa on nimittäin lähdetty siitä, että ensisijaista on lapsen oikeuksien keskeinen periaate: oikeus osallistua. Pääsääntöisesti siis lapsi on itse päättänyt osallistumisestaan tutkimukseen, eivät hänen vanhempansa. Monissa länsimaissa vastaavan tutkimuksen toteuttaminen ei kuitenkaan ole mahdollista lainsäädännön rajoitusten vuoksi. Jos vanhempien lupa edellytetään, voivat tutkimuksesta jäädä pois juuri ne lapset, joilla on kokemuksia väkivallasta.
Lapsiuhritutkimuksen vuoden 2013 aineisto, kansallisesti edustavana väestöotoksena 6. ja 9. luokkalaisista, tarjosi hienon mahdollisuuden tarkastella lasten kokemaa väkivaltaa ja siitä kertomista. Yli 11 000 lasta vastasi kyselyyn. Heistä 2,4 prosenttia oli kokenut seksuaaliväkivaltaa ja 4,1 prosenttia fyysistä väkivaltaa. Osoittautui, että suurin osa lapsista kertoo kyllä niin seksuaalisen kuin fyysisenkin väkivallan kokemuksistaan jollekin. Kuitenkin vain pieni osa heistä oli kertonut kokemuksistaan viranomaisille. Näemme siis vain jäävuoren huipun. Hieman enemmän lapset paljastavat kokemuksistaan läheisille aikuisille, kuten vanhemmilleen. Seksuaaliväkivallasta kerrottiin useimmiten kaverille ja se jäi fyysistä väkivaltaa enemmän aikuisilta piiloon.
Koska kaverit usein saavat tiedon ensimmäisinä erityisesti nuorten kohdalla, olisi heillä tärkeä olla tietoa siitä, miksi asia tulisi saattaa aikuisten tietoon. Esimerkiksi, että sillä tavoin kenenkään muun lapsen ei tarvitsisi kokea samaa. Rikostutkinnan kannalta tulos tarkoittaa sitä, että on syytä kysyä aina, ketkä kaikki epäillystä rikoksesta tietävät ja kuulla ensikädessä tiedon saaneita todistajina. Tämä on erityisen merkityksellistä silloin, kun näyttö on pitkälti kertomusten varassa.
Lapset tarvitsevat tietoa tunnistaakseen väkivallan eri muotoja
Kahdessa ensimmäisessä osatutkimuksessa ilmeni, että joka viides seksuaaliväkivaltaa kokenut lapsi ei ollut kertonut kokemuksesta kenellekään. Vastaavasti joka neljäs lapsi jätti kertomatta kokemastaan fyysisestä väkivallasta. Väkivallan muodosta riippumatta tavallisin yksittäinen syy kertomatta jättämiseen oli se, että kokemusta ei pidetty niin vakavana, että siitä pitäisi kertoa. Osa lapsista myös ajatteli, ettei kukaan olisi kiinnostunut tai ettei kertomisesta ole apua. Kaikki nämä vastaukset kertovat siitä, etteivät lapset ja nuoret usein tunnista väkivaltaa, eivätkä he välttämättä tiedä minkä vuoksi siitä olisi tärkeä kertoa aikuiselle.
Tähän me aikuiset voimme vaikuttaa. Peruskouluissa Suomessa tavoitetaan kattavasti koko lapsiväestö ja voidaan jo varhain aloittaa turvataitokasvatus. Kouluille on myös nykyisin tarjolla laadukasta kolmannen sektorin tuottamaa materiaalia ja tukea tähän tärkeään työhön. Esimerkiksi Suojellaan lapsia ry, Rikosuhripäivystys ja Pelastakaa lapset ry ovat tehneet tässä hyvää työtä. THL:n koordinoima Barnahus-hanke puolestaan kouluttaa valtakunnallisesti lasten parissa työskenteleviä ammattilaisia. Lapsia haastattelevia ammattilaisia tutkimukseni muistuttaa siitä, että aina puhumattomuuden taustalla ei olekaan pelko tai häpeä. Myös tiedon puute, omien kokemusten määrittelyn vaikeus tai epäluottamus aikuisia kohtaan voi estää lasta kertomasta kokemuksistaan.
On tärkeää olla kiinnostunut lapsen kokemuksista
Tutkimuksellani on tärkeä viesti myös kaikille vanhemmille: ne lapset, joiden vanhemmat tiesivät kenen kanssa lapsi viettää vapaa-aikaansa, kertoivat todennäköisemmin kokemastaan fyysisestä väkivallasta aikuiselle. Seksuaaliväkiväkivalta puolestaan tuli todennäköisemmin aikuisten tietoon, jos lapsi ei ollut kokenut äidin taholta henkistä väkivaltaa. Nämä tulokset viestivät meille siitä, kuinka tärkeää on olla kiinnostunut lapsen ja nuoren arjesta ja olla saatavilla, kun kuuntelijaa tarvitaan. Lapsen kokemuksia on myös tärkeä pyrkiä ymmärtämään sen sijaan, että moittii, vähättelee, rankaisee tai kauhistelee.
Väitöskirjani lisää ymmärrystä lapsiin kohdistuvan väkivallan paljastumiseen liittyvistä tekijöistä ja siitä, kuinka usein kokemukset ylipäätään tulevat aikuisten tietoon. Näyttää siltä, että lisääntyneet ilmoitukset viranomaisille ovat osa hyvää kehitystä: jäävuoresta alkaa paljastua yhä enemmän. Toivon, että tutkimukseni tulokset auttavat kaikkia lasten parissa työskenteleviä ymmärtämään lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmiönä, josta tulee puhua lasten ja nuorten kanssa avoimesti kuunnellen heidän ajatuksiaan. Näin entistä useamman lapsen kokemus voi tulla esille sellaisena kuin lapsi on sen kokenut, ilman että aikuisten asenteet tai ennakkoluulot vaikuttavat siihen.
Hanna Lahtinen
Kirjoittaja on väitellyt oikeuspsykologiasta ja työskentelee yliopisto-opettajana Itä-Suomen yliopistolla.
Lisätietoja: Lahtinen, HM (2022). Child abuse disclosure: from the perspectives of children to influencing attitudes and beliefs held by interviewers. Väitöskirja, Itä-Suomen yliopisto.
Kuva: Riikka Kostiainen
