Rikosurat samankaltaisia henkirikollisilla ja muilla vakavan väkivallan tekijöillä
Suomalainen henkirikos liittyy vahvasti alkoholiin ja syrjäytymiseen. Useimmilla henkirikoksentekijöillä on myös aikaisempaa rikoshistoriaa, mutta tekoihin liittyy verrattain harvoin suunnitelmallisuutta, taloudellisen hyödyn tavoittelua tai esimerkiksi järjestäytynyttä rikollisuutta. Henkirikostutkimuksessa onkin usein pohdittu sattuman merkitystä: monessa tapauksessa saattaa olla sattumasta kiinni, johtaako väkivalta uhrin kuolemaan vai jääkö teko yritykseksi.
Väitöskirjassani henkirikokseen johtavista kehityspoluista tarkastelin henkirikoksentekijöiden elämänkulkua ennen ja jälkeen rikosteon. Hyödynsin laajoja rekisteriaineistoja, jotka mahdollistivat samojen ihmisten seuraamisen eri elämänvaiheissa.
Vertasin henkirikoksesta epäiltyjä muista väkivaltarikoksista eli henkirikoksen yrityksistä, törkeistä pahoinpitelyistä, perusmuotoisista pahoinpitelyistä ja lievistä pahoinpitelyistä epäiltyihin. Tavoitteeni oli selvittää, eroavatko henkirikoksesta epäillyt muusta väkivallasta epäillyistä jo ennen rikostekoa: onko heillä taustallaan useammin huono-osaisuutta ja aikaisempia rikostekoja? Lisäksi vertasin henkirikoksesta tuomittuja muihin vakavaa väkivaltaa tehneisiin rikosteon ja siitä seuranneen vankilatuomion jälkeen: tekevätkö henkirikoksesta tuomitut muista väkivaltarikoksista tuomittuja useammin uusia rikoksia tai päätyvätkö he useammin työn ja koulutuksen ulkopuolelle?
Henkirikoksesta epäillyt muistuttavat muuta vakavaa väkivaltaa tehneitä
Viiden henkirikosta edeltäneen vuoden aikana yli kolmasosa henkirikoksesta epäillyistä oli tuomittu väkivaltarikoksesta ja vielä suurempi osa omaisuusrikoksesta. Samana ajanjaksona useampi kuin joka neljäs oli ollut vankilassa ja lähes joka viides saanut tuomion huumerikoksesta. Henkirikoksesta epäiltyjen rikoshistoriaa kuvasi siis laaja-alainen rikoskäyttäytyminen, ei pelkästään väkivaltaisiin tekoihin syyllistyminen. Yli puolella ryhmään kuuluvista ei ollut peruskoulun jälkeistä tutkintoa ja useammalla kuin yhdellä kymmenestä oli vankeustuomion suorittanut isä tai äiti. Henkirikoksista epäiltyjen tulot olivat huomattavan matalat jo vuosia ennen tekoa.
Keskivertoväestöön verrattuna henkirikoksesta epäiltyjä luonnehtii siis rikosalttius ja huono-osaisuus. Toisaalta samankaltaiset taustatekijät kuvasivat myös henkirikoksen yrityksestä tai törkeästä pahoinpitelyistä epäiltyjä; heihin verrattuna henkirikoksesta epäillyt eivät näyttäytyneet poikkeuksellisena ryhmänä niin rikoshistorian kuin muidenkaan taustatekijöiden näkökulmasta. Jakauman toisen ääripään muodostivat lievästä väkivallasta eli perusmuotoisesta pahoinpitelystä tai lievästä pahoinpitelystä epäillyt: vakavaa väkivaltaa tehneisiin verrattuna heillä oli harvemmin rikoshistoriaa, vankeudessa olleet vanhemmat tai pelkkä peruskoulututkinto, ja heillä oli myös korkeampi tulotaso.
Vakavasta väkivallasta tuomittujen uusintarikollisuus yleistä
Vankeuden päättymistä seuranneiden kolmen vuoden aikana puolet henkirikoksen tehneistä tuomittiin uudesta rikoksesta ja vielä suurempi osa oli työn ja koulutuksen ulkopuolella. Neljäsosalla uusi tuomio tuli nimenomaan uudesta väkivaltarikoksesta.
Tulosten perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä siitä, millainen vaikutus vankeustuomiolla on uusintarikollisuuteen ja tuomion jälkeiseen syrjäytymiseen: emme tiedä, millaisiksi henkirikoksentekijöiden rikosurat olisivat kehittyneet ilman vankeutta. Kiinnostavaa oli, että henkirikoksentekijöitä selvästi lyhyemmillä tuomiolla selvinneet, henkirikoksen yrityksestä tai törkeästä pahoinpitelystä tuomitut eivät juuri eronneet henkirikoksesta tuomituista: he tekivät uusia rikoksia vähintään yhtä usein ja olivat niin ikään vähintään yhtä usein työn ja opiskelun ulkopuolella kuin henkirikoksista tuomitut. Vankeuden vaikutuksesta uusintarikollisuuteen tarvitaan lisää tutkimusta.
Suuri osa väkivallasta jää piiloon
Suomalainen henkirikoskuolleisuus on jo pitkään ollut muihin EU-maihin verrattuna korkealla tasolla, vaikka henkirikosten määrä on laskenut selvästi 1990-luvulta lähtien. Suhteellinen ero Suomen ja muiden EU-maiden välillä on kuitenkin säilynyt, koska henkirikokset ovat vähentyneet useimmissa muissakin länsimaissa. Vuonna 2020 Suomessa tehtyjen tappojen ja murhien määrä kasvoi edelliseen vuoteen verrattuna. Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan kasvu ei jatkunut enää viime vuonna vaan henkirikosten määrä pysyi samalla tasolla.
Muun kuin uhrin kuolemaan johtaneen väkivallan osalta niin kansainvälinen kuin ajallinenkin vertailu on huomattavasti haastavampaa, koska suurin osa rikoksista ei tule poliisin tietoon. Emme siis tiedä esimerkiksi pahoinpitelyjen määrän todellista kehitystä. Henkirikostilastoja pidetään varsin luotettavina, mutta suurin osa vakavastakaan väkivallasta ei johda uhrin kuolemaan. Viranomaistilastojen rinnalla on hyvä käyttää kyselytutkimuksia, mutta kyselyillä on vaikea tavoittaa kaikkein syrjäytyneimpiä ryhmiä, jotka ovat samalla suurimmassa riskissä sekä syyllistyä väkivaltaan että joutua väkivallan uhriksi.
Myöskään väitöskirjatutkimukseni perusteella ei voi tehdä tulkintoja väkivallan määrän kehityksestä, mutta tulokset antavat tärkeää tietoa väkivallan taustatekijöistä. Tulokset viittaavat siihen, että henkirikoksentekijät eivät ole ainutlaatuinen ryhmä muihin väkivaltarikollisiin verrattuna eivätkä he edusta kaikkein rikosaktiivisimpia tai syrjäytyneimpiä yksilöitä. On luultavaa, että väkivaltaisen konfliktin lopputuloksiin vaikuttavat monet tilannesidonnaiset tekijät – myös sattuma. Kun kuolemaan johtavaa väkivaltaa halutaan vähentää, interventioiden tulee kohdistua toistuvan väkivallan tekijöihin laaja-alaisesti.
Karoliina Suonpää
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa. Kirjoitus pohjaa hänen viime vuonna hyväksyttyyn väitöskirjaansa Pathways to Homicide: Social Disadvantage and Criminal Career of Lethal and Non-Lethal Violent Offenders.
Kirjallisuutta:
Lehti, Martti (2020). Henkirikoskatsaus. Katsauksia 41/2020. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.
Mäkelä, Frida, Carling, Chris & Lappi-Seppälä, Tapio (2022). Rangaistukset ja rangaistuskäytäntö. Teoksessa Seuraamusjärjestelmä 2020. Kontrollijärjestelmä tilastojen ja tutkimusten valossa, toim. F. Mäkelä & C. Carling (s. 49–133). Katsauksia 50/2022. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.
Tilastokeskus (2022). Rikos- ja pakkokeinotilasto 4. Vuosineljännes 2021. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 16.5.2022].
Kuva: Riikka Kostiainen
