Vammaiset henkilöt kokevat muita enemmän väkivaltaa ja heidän on vaikea saada apua
Tutkimuksessa havaittiin, että lähisuhdeväkivalta voi vammaisten ja toimintarajoitteisten henkilöiden kohdalla alkaa jo lapsuudessa, mikä on linjassa myös aiemman tutkimuksen kanssa. Tutkimus vahvisti tietoa myös siitä, että kaiken ikäiset vammaiset henkilöt kohtaavat väkivaltaa. Tutkimuksessa käsiteltiin erilaisten väkivaltamuotojen lisäksi kaltoinkohtelua. Toimintarajoitteiset ja vammaiset henkilöt kokivat kaltoinkohtelua, kuten auttamatta jättämistä ja vähättelyä tai nöyryyttämistä.
Ja minkälaista se väkivalta sit oli, niin se oli nimenomaan... Ei sellasta mitä tehdään, vaan sellasta mitä jätetään tekemättä, eli hän niinkun hyljeksi mua.
…että kun mua nostetaan, mua retuutetaan, ja joskus saattaa jäädä siitä jälkiä kehoon, ja se ei tunnu musta hyvältä, ja mä oon yrittäny sanoo siitä, että se sattuu.
Vammaisten henkilöiden lähipiirissä voi tapahtua vammaisen henkilön perustarpeiden kontrollointia. Kyselyssä ilmeni vastaajilla olleen läheisiä, jotka olivat kieltäytyneet auttamasta heitä yhden tai useamman päivittäisen toiminnon suorittamisessa.
Tutkimuksessa havaittiin, että jo nelivuotiaiden lasten joukossa toimintarajoitteisiin poikiin kohdistuu muita samanikäisiä lapsia useammin kiusaamista kotona, hoidossa tai vapaa-ajalla. Tämä antaa viitteitä siitä, että kaltoinkohteluun ja väkivaltaan liittyvä eriarvoisuus alkaa kehittyä jo hyvin nuorella iällä.
Vuoden 2021 Kouluterveyskyselyn perusteella toimintarajoitteiset nuoret kokevat muita nuoria enemmän väkivaltaa ja eri väkivallan muotoja kasautui useammin toimintarajoitteisille nuorille. Toimintarajoitteisilla nuorilla oli useammin seksuaalisen häirinnän ja seksuaaliväkivallan kokemuksia kaikilla kouluasteilla verrattuna muihin nuoriin. Seksuaalisen häirinnän ja seksuaaliväkivallan kokemukset olivat yleistyneet kaikilla kouluasteilla toimintarajoitteisilla tytöillä ja muilla tytöillä, ja ne ovat olleet kasvussa vuodesta 2017. Toimintarajoitteiset nuoret olivat kokeneet viimeisen vuoden aikana fyysistä uhkaa kaikilla kouluasteilla useammin kuin muut saman kouluasteen nuoret, yleisimmin toimintarajoitteiset pojat. Kaikilla kouluasteilla toimintarajoitteiset nuoret olivat useammin viikoittain koulukiusattuna kuin muut nuoret.
Väkivaltakokemuksiin yhteydessä olevia tekijöitä
Erityisesti seksuaalinen väkivalta oli yleisempää vammaisilla ja toimintarajoitteisilla koululaisilla ja aikuisilla naisilla verrattuna vammaisiin ja toimintarajoitteisiin miehiin. Aikuisia koskevassa väestötutkimuksessa todettiin myös, että miehet raportoivat naisia useammin fyysistä uhkailua tai käsiksi käymistä. Aikuisväestössä naiset kokivat miehiä useammin seksuaalista väkivaltaa ja häirintää, kun taas miehillä väkivalta oli useammin henkistä ja fyysistä. Kouluterveyskyselyssä tyttöjen ja poikien väliset erot olivat havaittavissa seksuaalisen häirinnän ja henkisen väkivallan osalta, jotka olivat tytöillä huomattavasti yleisempiä verrattuna poikiin.
Toimintarajoitteiset nuoret tunsivat itsensä yksinäiseksi muita nuoria useammin sekä väkivaltaa kokeneiden että muiden nuorten ryhmissä kaikilla kouluasteilla. Yleisimmin yksinäisiksi itsensä tunsivat väkivaltaa kokeneet toimintarajoitteiset nuoret ammatillisissa oppilaitoksissa. Myös väkivaltaa kokeneet toimintarajoitteiset aikuiset raportoivat usein yksinäisyyttä ja myös psyykkistä kuormittuneisuutta. He kokivat myös elämänlaatunsa heikommaksi kuin muilla.
Toimintakykyrajoitteisilla aikuisilla väkivaltakokemukset olivat yleisempiä niillä aikuisilla, jotka eivät saaneet tarvitsemaansa apua arkipäivän askareissa kuin niillä, jotka eivät tarvinneet lainkaan apua tai saivat sitä riittävästi. Tämä herättää kysymyksen siitä, voiko tuen ja avun puuttuminen altistaa väkivallalle.
Tarvitsen apulaisen ammattiavussakin käyntiin…muuten se karkaa minulta se asia, minä en pysty kertomaan sitä varsinaista asiaa…
Lapsuudessa ja nuoruudessa alkanut syrjintä, kaltoinkohtelu, väkivalta ja lähisuhdeväkivalta voivat jatkua aikuisuuteen asti tekijöiden vain vaihtuessa. Lisäksi lapsuudessa ja nuoruudessa koettu kaltoinkohtelu, laiminlyönti ja väkivalta voivat lisätä alttiutta kokea aikuisena vastaavaa. Silloin kun on tottunut tietynlaiseen kohteluun ja väkivalta on henkilölle normalisoitunutta, on väkivallan kyseenalaistaminen ja tunnistaminen vaikeampaa.
Haastatteluissa kävi ilmi, että lähisuhdeväkivaltaa tekevät läheiset ihmiset ottivat fyysisen tai henkisen väkivallan kohteeksi henkilön vamman tai henkilöön kohdistettu väkivalta saattoi johtua kyseisestä vammasta. Haastatteluihin osallistuneet vammaiset henkilöt olivat kokeneet väkivallan syvenemisen, pahoinpitelyitä ja raiskauksia. Tyypillisesti moni oli kokenut väkivaltaa elämän eri vaiheissa eri henkilöiden taholta. Kaltoinkohtelijat kohdistavat väkivallan ja kaltoinkohtelun usein henkilön vammaan, jolloin voidaan sanoa, että väkivalta ja kaltoinkohtelu johtuu vammasta.
Hän käytti mun liikuntakyvyttömyyttä hyödyksi, että hän laitto mun pyörätuolin kauas ja hän laitto mun kaikki puhelimet ja muut systeemit sen verran kauas, et mä en päässyt niihin käsiksi…. mulla ei ollut mitään, että mä oisin pystynyt estämään häntä millään tavalla…
Lähisuhde- ja muun väkivallan aiheuttamat psyykkiset ja fyysiset seuraukset voivat olla lyhytaikaisia tai pysyviä. Tämän tutkimuksen mukaan lähisuhdeväkivallalla oli muun muassa sosiaalisia seurauksia, kuten sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvien vaikeuksien ja eristäytyneisyyden lisääntymistä. Tämä vahvistaa aiempaa tutkittua tietoa, jonka mukaan lähisuhdeväkivaltaa kokeneet vammaiset henkilöt rajoittivat elämäänsä, eristäytyivät yhteiskunnasta ja muuttivat muualle väkivallan loppumisen toivossa.
Avun hakemisessa ja saamisessa oli usein haasteita
Kysely- ja haastatteluaineistojen tulokset osoittavat, että vammaisilla henkilöillä on väkivaltatilanteeseen joutuessaan vaikeuksia hakea ja saada apua. Niiden väkivaltaa kokeneiden osuus, jotka kokivat avun saamisen helpoksi, jäi melko pieneksi (37–40 %). Osa kyselyyn vastanneista ja haastatelluista oli saanut kuitenkin onnistuneesti apua. Ensimmäinen palvelukohtaaminen saattoi olla positiivinen kokemus, ja henkilö saatettiin ottaa vakavasti, mutta avun saamisen prosessi saattoi kuitenkin katketa.
Menin sit ekan kerran puhumaan tästä, että mun elämässäni on jotakin todella pahasti pielessä, et saanks mä apua. Hän sit sano, et hänellä rupes niin monta herätyskelloa tässä soimaan, että hän ohjas mut tonne poliisilaitokselle...
Kokemus avunsaannin riittämättömyydestä oli melko yleistä kyselyyn vastanneilla vammaisilla henkilöillä. Avun hakemisen ja sen saamisen onnistuminen koettuun lähisuhdeväkivaltaan voi riippua vammasta, ympärillä olevista ihmisistä ja olosuhteista. Kyselyn ja haastattelujen vastausten perusteella epäonnistuneen avun hakemisen taustalla oli esimerkiksi kokemuksia siitä, että taho, jolta apua pyydetään, ei ota väkivallan kokijaa vakavissaan, ei kuuntele häntä tai auta avun hakemisessa eteenpäin.
Aina uskotaan niitä terveitä ihmisiä, mut ei koskaan vammaista henkilöö. Se on ihan semmoinen systemaattinen, et sen mä oon huomannu, että tietyllä tavalla se sun vamma oikeuttaa sun kokonaisen mitätöinnin asiassa kuin asiassa.
Haastatteluissa nousi esille useita avunhakemisen esteitä. Vammaisten henkilöiden ei ollut helppo lähteä hakemaan apua muun muassa puutteellisten palvelujen, esteellisen ympäristön, väkivallantekijän jatkuvan kontrollin ja käytännön avun tarpeensa vuoksi. Lisäksi oli neuvottomuutta siitä, mistä apua voisi hakea. Jos ensimmäinen kohtaaminen esimerkiksi viranomaisen kanssa ei ole ollut kannustava, kasvatti se kynnystä hakea apua uudestaan.
Sua ei neuvota, miten sun kuuluu tehdä. Kukaan ei kehota tekemään rikosilmoitusta, kukaan ei tue sitä. Kaikki ottaa sen tiedon vaan vastaan, mutta jättää sut yksin…Kukaan ei sua auta.
Epäluottamus viranomaisia kohtaan saattoi johtua myös siitä, että vammaisten henkilöiden elämässä viranomaisten tai sote-ammattilaisten kanssa saattaa muutenkin joutua taistelemaan palveluista. Tämä vaikuttaa uskoon positiivisesta auttajakohtaamisesta. Moni haastateltu oli löytänyt avun järjestön tai seurakunnan kautta, mikä kertoo julkisen sektorin avun saavutettavuuden ongelmista.
Huolestuttava tulos tässä tutkimushankkeessa oli myös se, että toimintarajoitteiset nuoret kaikilla kouluasteilla kokivat saaneensa apua tai keskusteluapua mieltä painaviin asioihin harvemmin kuin muut samanikäiset nuoret. Tämä kielii siitä, että vammaisten ja toimintarajoitteisten henkilöiden avunsaantiin liittyvä eriarvoisuus voi alkaa kehittyä jo nuorena.
Nuorena olisin tarvinnut enemmän apua ja mä luulen, että mun aikuiselämä ois mennyt vähän toisella tavalla, jos oisin saanut sitä apua, kun ois ollut tarpeellista ja jos mä olisin päässyt ammattiavun piiriin jo aikasemmin…
Minna-Liisa Luoma, Anna Väre & Maria Valtokari
Minna-Liisa Luoma työskentelee johtavana asiantuntijana, Anna Väre työskentelee tutkijana ja Maria Valtokari kehittämispäällikkönä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Hyvinvointivaikuttajat-osastolla.
Tämä artikkeli perustuu Valtioneuvoston kanslian julkaisemaan raporttiin: Vammaisten henkilöiden kokema lähisuhdeväkivalta ja palvelujen saatavuus: Määrällinen ja laadullinen tarkastelu
Kuva: Lehtikuva / Emmi Korhonen
