Korruptio ja virkarikokset eivät nouse keskusteluun
Turun yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori emeritus Pekka Viljanen teki vuonna 1984 väitöskirjansa virkarikoksista. Vuosien varrella Viljanen on silloin tällöin kirjoittanut virkarikoksista, mutteivat ne hänen uransa keskiössä ole olleet – kunnes hän ensimmäistä kertaa otti haastattelussa kantaa Kittilän kunnan päätöksenteon epäkohtiin. Ja uskomatonta kyllä, kymmenen vuotta myöhemmin hän on yhä saman asian ääressä.
Kittilän kunnan luottamushenkilöitä vastaan nostetuista syytteistä on kehkeytynyt Suomen laajin virkarikosoikeudenkäyntien vyyhti. Joitakin kunnan luottamushenkilöiden päätöksiä on käsitelty rikosasioina eri oikeusasteissa vuodesta 2018 alkaen. Korkein oikeus antoi ensimmäisen ennakkopäätöksen vuosi sitten maaliskuussa (KKO:2023:17) ja on myöntänyt yhden valitusluvan, toinen hakemus on vielä ratkaistavana. Lisäksi syyttäjät ovat hakeneet kunnanjohtajan irtisanomisasiassa annetun tuomion purkua, mutta korkein oikeus hylkäsi hakemuksen aivan äskettäin (27.5.).
Kunnallisalan kehittämissäätiö julkaisi tammikuussa Pekka Viljasen yhdessä toimittaja Eeva-Liisa Hynysen kanssa kirjoittaman kirjan Kittilän opetukset – Kirja oikeusvaltiosta ja virkavastuusta. Kirjassa arvioidaan Lapin käräjäoikeuden ja Rovaniemen hovioikeuden tuomioiden perusteluja ottamatta kantaa tuomioiden lopputuloksiin. Heidän edellinen kirjansa Kittilän laki ilmestyi vuonna 2020. Kittilän vyyhti tarjoaa oivan näkymän tarkastella suomalaisia virkarikoksia ja oikeusprosessin ongelmia.
– En ole perehtynyt minkään muun kunnan asioihin yhtä syvällisesti, mutten usko Kittilän jutun olevan täysin poikkeuksellinen paitsi kestoltaan ja laajuudeltaan. Meille tuli vuosina 2017–2020 paljon sähköpostiviestejä eri kunnista ja pyydettiin tutkimaan tapauksia, muttei siihen ollut resursseja. Vallan väärinkäyttöä tapahtuu Suomessa valitettavan paljon, Viljanen arvioi.
Hyvää hallintoa loukattiin Kittilässä monin tavoin
Pekka Viljasen mukaan korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä 2023:17 on ensimmäistä kertaa tuomittu rangaistuksia hallintolain 6 §:ssä säädettyjen hallinnon yleisten oikeusperiaatteiden loukkaamisesta. Kyse oli tarkoitussidonnaisuuden ja objektiivisuuden periaatteiden loukkaamisesta. Tarkoitussidonnaisuus on kirjattu lakiin niin, että toimivaltaa saa käyttää vain laissa hyväksyttyyn tarkoitukseen. Objektiivisuus ilmaistaan niin, että toimien on oltava puolueettomia.
– Vastaajat väittivät, että periaatteet ovat liian yleisluontoisia, jotta niiden pohjalta voitaisiin toteuttaa rikosvastuuta. Lapin käräjäoikeus oli tuomiossaan jopa sitä mieltä, että niiden loukkaaminen ei toteennäytettykään voisi johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Sehän tarkoittaisi, että rangaistusuhkaa ei olisi, vaikka avoimesti myöntäisi, että tarkoituksena oli suosia jotain henkilöä tai kostaa jollekin henkilölle. Rovaniemen hovioikeus oli kyllä sitä mieltä, että periaatteiden loukkaus voisi johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen, mutta ei nähnyt tässä tapauksessa niiden loukkausta. Korkein oikeus päätyi sitten päinvastaiselle kannalle, Viljanen kertoo.
Ennakkopäätöksen merkitys ei rajoitu kunnalliseen hallintoon vaan koskee kaikkea virkavastuulla tapahtuvaa toimintaa, Viljanen muistuttaa. Eli kaikkia niitä, joita ylipäätään hallintolaki koskee, uhkaa periaatteessa rangaistus, jos toiminta on esimerkiksi puolueettomuusperiaatteen vastaista tai valtaa käytetään muuhun kuin hyväksyttyyn tarkoitukseen.
– Lapin käräjäoikeus ja Rovaniemen hovioikeus totesivat monessa asiassa, että on toimittu toisin kuin laissa on säädetty. Esimerkiksi eräässä jutussa päätökset oli kumottu hallintotuomioistuimissa sen takia, ettei henkilöä, jota ne koskivat, ollut kuultu asianmukaisesti eikä päätöksiä perusteltu. Lapin tuomioistuimet totesivat, että kuulemis- ja perustelemisvelvollisuutta on arvioitava korkeimman hallinto-oikeuden tavoin, mutta rikosoikeudellisessa arvioinnissa kysymys on kuitenkin toisin. Tämä on ongelmallinen signaali hyvän hallinnon kannalta, Viljanen painottaa.
Hyvää hallintoa Kittilässä oli loukattu siinäkin mielessä, että kunnallishallinnossa periaate on, että viranhaltijat hoitavat valmistelu- ja esittelytehtävät ja luottamushenkilöt päättävät joko esityksen mukaisesti tai siitä poiketen. Kittilässä luottamushenkilöt osallistuivat valmisteluun ja hankkivat itse asiantuntijalausuntoja salassa viranhaltijoilta ja osalta luottamushenkilöistäkin ja tarkoituksin maksattaa laskut kunnan varoista.
Hallintoprosessilakia ei tunneta riittävästi
Vuoden 2020 alussa tuli voimaan hallintoprosessilaki. Sen mukaan asianosaisen ja päätöksen tehneen viranomaisen on esitettävä selvitystä vaatimustensa perusteluista totuudenmukaisesti. Viranomaisen on oikeudenkäynnissä otettava huomioon tasapuolisesti yleiset ja yksityiset edut.
Hallintoprosessilakia sovelletaan etenkin oikeudenkäynneissä hallintotuomioistuimissa, siis esimerkiksi, kun on haettu muutosta kunnan viranomaisen päätökseen hallinto-oikeudelta. Viljasen mukaan laki tarkoittaa mm. sitä, että viranomainen ei saa esittää yksipuolisesti omaa kantaansa tukevia näkökohtia. Sen on tapauksesta riippuen myönnettävä, että muutoksenhakija on oikeassa.
– Viranomaisen valehtelu lain soveltamisalalla on nyt siis kiellettyä ja rangaistavaakin, esimerkiksi virka-aseman väärinkäyttämisenä. Pahoin pelkään, että hallintoprosessilakia ei tunneta tai sitä ei ainakaan ole riittävästi sisäistetty kunnissa, Viljanen arvioi.
– Sitä vaihetta, jossa viranomainen tekee päätöksen, josta sitten haetaan muutosta, hallintoprosessilaki ei koske, mutta on tietysti fiksua pysyä totuudessa jo silloin, ettei tarvitse myöhemmin muuttaa kantaa. Ja erittäin tärkeää on se, että päätökset perustellaan rehellisesti.
Korruptio pitäisi todeta tuomioistuinten päätöksissä
Rakenteellisen korruption mahdollisuus nousee oikeusprosessissa harvoin esille. Kittilän pääjutussa, joka koski mm. kunnanjohtajan irtisanomista, syyttäjä esitti, että oli kyse korruptiosta, koska tiettyjen henkilöiden etu oli laitettu kunnan edun edelle. Käräjäoikeus torjui syyttäjän korruptioväitteen perusteluin, että päätökset on tehty kuntalain mukaisesti ja demokraattisesti enemmistöpäätöksin, ne on pöytäkirjattu asianmukaisesti ja pöytäkirjattuina olleet julkisia.
– Mutta korruption määritelmä ei sulje pois, etteikö myös demokraattinen enemmistöpäätös ja avoimesti pöytäkirjattu päätös voi olla korruptiota. Kysymys on siitä, onko esimerkiksi valtaa käytetty väärässä tarkoituksessa. Korkein oikeus sen sijaan totesi, että päätöksissä ei ollut kysymys kunnan edun tavoittelusta. Tosin korkein oikeus ei nimenomaisesti lausunut, että kysymyksessä on korruptio. Olisi toivottavaa, että tuomioistuimet myös kirjoittaisivat korruption näkyviin päätöksiinsä.
Viljasen mukaan on tavallaan ymmärrettävää, koska Suomessa ei ole korruptio-nimistä rikosta, että syyttäjätkään eivät välttämättä esitä korruptioväitteitä kuin korkeintaan teon motivaationa. Jotkut rikokset eittämättä ovat selvästi korruptiota, kuten juuri virka-aseman väärinkäyttö yksityisen tahon hyödyttämiseksi. Usein kuitenkin vain lahjonta mielletään korruptioksi. Viljanen on käyttänyt tästä esimerkkinä kymmeniä vuosia sitten radiosta kuulemaansa keskustelua: Toimittaja kysyi erään kaupungin kaavoitusarkkitehdiltä, ovatko rakennusliikkeet tarjonneet hänelle lahjuksia. Arkkitehti vastasi, etteivät ole eikä se ole tarpeenkaan, koska tällaiset asiat hoidetaan vanhan ystävyyden merkeissä.
Viljanen kertoo todenneensa oikeusministeriön seminaarissa joulukuussa -22, että eräät tuomioistuimet ovat valitettavasti korruptiontorjunnan heikoin lenkki. Hän ei yksilöinyt tuomioita, mutta siitä nousi kohu. Sattumalta pari päivää seminaarin jälkeen OECD moitti raportissaan Suomea ulkomaisen virkamiehen lahjomista koskevista jutuista. OECD totesi, että kaikki syytteet on hylätty viimeistään hovioikeudessa – jopa niin, että kun vieraassa maassa on joku tuomittu lahjuksen ottamisesta, suomalaisia osapuolia ei ole tuomittu lahjuksen antamisesta Suomessa.
– OECD kiinnitti huomiota siihen, että vuoden 2017 jälkeen Suomessa ei ole yhtään ulkomaista virkamiestä koskevaa lahjusjuttua tutkittu, syytetty eikä tuomittu. Onko sitten niin, että poliisi ja syyttäjät eivät edes puutu mahdollisiin epäilyttäviin tapauksiin, koska he tietävät, etteivät ne tuomioistuimissa menesty? Sama vaikutus saattoi olla Kittilän jutuilla, kun ne eivät ensin menestyneet. Voi toivoa, että korkeimman oikeuden ennakkopäätös vaikuttaisi toiseen suuntaan.
Viljasen mielestä tuomioistuimien arvostelu virkarikostuomioista on Suomessa selvästi tabu. Jos esimerkiksi seksuaalirikoksesta annetaan kummallinen tuomio, sitä kyllä arvostellaan.
Uusia näkökulmia oikeusvaltiokeskusteluun ja tiettyihin periaatteisiin
Viime aikoina on puhuttu paljon oikeusvaltiosta, ja tuomioistuinten riippumattomuutta pidetään sen hyvin keskeisenä osana. Viljanen on ehdottomasti samaa mieltä siitä, että se on erittäin tärkeää. Tausta-ajatuksena kuitenkin näyttää olevan, että kaikki on kunnossa, kunhan tuomioistuinten riippumattomuus hallitusvallasta taataan. Hän kyseenalaistaa, onko tämä suurin ongelma. Hän painottaa Kittilän tuomioiden perustelujen analyysiin nojaten, että jo alemmista tuomioistuimista pitäisi saada uskottavasti perusteltuja tuomioita. Resurssien tuhlausta on, jos kaikki asiat jouduttaisiin käyttämään kolmen oikeusasteen läpi.
– Lainsäädännössä en näe suuria kehittämistarpeita, pääongelma on lain soveltamisessa. Tosin virka-aseman väärinkäyttämistä, virkavelvollisuuden rikkomista ja tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskevissa säännöksissä on toisinaan ongelmaksi muodostunut se, ettei tarvittavia säännöksiä tai määräyksiä löydy, vaikka arkijärjellä ajatellen on menetelty toisin kuin pitäisi. Tämän epäkohdan korjaaminen on tietenkin ongelma rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta, Viljanen sanoo.
– Esimerkiksi Ruotsin vastaavien säännösten mukaan itsestään selvissä tapauksissa voidaan tuomita, vaikka tiettyä menettelyä ei ole säännöksissä kirjoitettu kielletyksi. Korkeimman oikeuden mainitussa ennakkopäätöksessä on katsottu riittäväksi säännökseksi se, että toimivaltaa on käytettävä laissa hyväksyttyyn tarkoitukseen. Ei se aina selvää ole, mikä tarkoitus laissa on hyväksytty. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut, että kunnalliselle luottamushenkilölle oli riittävästi ennakoitavaa, että suosimistarkoituksessa ei saa toimia.
Viljanen sanoo olevansa tunnettu siitä, että on yleensä eri mieltä kuin muut – eikä vähemmistöön jääminen yleensä tuota tulosta. Virkarikoksia ajatellen hän arvioi saaneensa kannatusta erityisesti poliisi- ja syyttäjäkunnan piirissä, mutta on vähän epäselvempää, missä määrin tuomioistuimissa. Viljanen onkin ollut tyytyväinen korkeimman oikeuden Kittilää koskevaan viimekeväiseen ennakkopäätökseen, vaikka asia ei häneen liitykään.
Muutamia rikosprosessin eettisyyteen liittyviä ongelmia hän haluaa toisinajattelijan roolissa nostaa esiin.
– Toivoisin, että jokainen kiinnittäisi Kittilän tapauksen pohjalta huomiota oikeusavustajien epäasialliseen toimintaan. Joskus kielenkäyttö menee sopimattomuuden puolelle ja hyvät käytöstavatkin unohtuvat. Oikeusavustajat esittävät usein myös aivan päättömiä tulkintoja niin laista kuin tosiasioistakin. Minusta tuomioistuimen puheenjohtajan pitäisi tuollaiseen puuttua, Viljanen sanoo.
– Silloin kun olin vielä yliopistolla, sanoin usein opiskelijoille, että minusta ei olisi asianajajaksi, koska ajaisin vain ”oikeaa” asiaa, ja sillä ei elä. Tarkoitin, että ajaisin vain sellaisia rikosasioita, joiden oikeellisuudesta ja päämiehen syyttömyydestä olen itse vakuuttunut. Yleensä sanotaan, että avustajan ei pidä ryhtyä päämiehensä tuomariksi. En muuta väitä, mutta minä kyllä ryhtyisin, Viljanen nauraa.
Viljanen kiinnittäisi lainsäädännön ja oikeuskäytännön kannalta huomiota itsekriminointisuojaan. Se tarkoittaa, ettei syytetty ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuojaan sisältyy se, että saa vaieta, mutta jossain määrin kiistanalaista on, sisältyykö siihen myös valehteluoikeus, kuten nykyään yleensä pidetään selvänä. Sehän tarkoittaa sitä, että ihmiselle annetaan mahdollisuus välttyä vastaamasta siitä, mitä hän on todellisuudessa tehnyt.
– En haluaisi laajentaa itsekriminointisuojaa, kuten suuntaus on, koska se samalla loukkaa asianomistajan oikeuksia eikä hän saa oikeutta. Tähän liittyy yleinen sanonta, että on parempi vapauttaa kymmenen syyllistä kuin tuomita yksi syytön. En ole eri mieltä, mutta olen monessa yhteydessä kiinnittänyt huomiota siihen, että pitäisi olla huolissaan myös noiden kymmenen syyllisen vapauttamisesta. Mielestäni oikeuslaitos on epäonnistunut myös silloin, kun se vapauttaa syyllisen, ei pelkästään silloin, kun se tuomitsee syyttömän.
Teksti ja kuva: Riikka Kostiainen
