Asianomistajan asemaa on parannettava moniasianomistajarikoksissa
Selvitystarve perustui odotettavissa olevaan laajoja asianomistajajoukkoja koskevien rikosten yleistymiseen tulevaisuudessa. Syynä yleistymiseen on muun muassa se, että tällaiset rikokset ovat lähes kaikkien käyttämien tietoverkkojen vuoksi aiempaa helpommin toteutettavissa. Lisäksi tietoverkon välityksellä tehtävässä toiminnassa henkilöpiirit laajenevat helposti erittäin suuriksi, kun varsinaista fyysistä kontaktia ei enää tarvita ja toiminta on vaivattomasti rajat ylittävää.
Suomessa tällaisia oikeudenkäyntejä on tähän mennessä ollut kaksi: toinen liittyi WinCapita-pyramidihuijaukseen ja toinen koski Vastaamon tietomurtoa. Selvityksessä laajasta, suurta määrää asianomistajia koskevasta rikosasiasta käytettiin nimitystä moniasianomistajarikos.
Selvityksessä oli tarkoitus osoittaa keinoja, joiden avulla on mahdollista sekä parantaa asianomistajan asemaa että samalla keventää poliisin ja syyttäjän työtaakkaa moniasianomistajarikoksissa huomioiden perus- ja ihmisoikeudet. Selvitystä varten haastattelimme rikosprosessin toimijoita: poliisin, Syyttäjälaitoksen, tuomioistuimen ja asianajajien sekä Oikeusrekisterikeskuksen edustajia.
Mikä moniasianomistajarikoksissa aiheuttaa haasteita?
Moniasianomistajarikoksiin liittyviä ongelmakohtia on helppo avata Vastaamo-tapauksen avulla. Tapauksessa oli noin 33 000 asianomistaa, joista noin 22 000 teki rikosilmoituksen. Esitutkinnassa kuultiin noin 9 000 asianomistajaa heidän esitettyään rangaistusvaatimuksen törkeän yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Kaiken kaikkiaan syyttäjät tekivät 36 000 asiaratkaisua, joista yksi asia saattoi sisältää sekä syytteen nostamista että esitutkinnan rajoittamista koskevan päätöksen. Tämän lisäksi Syyttäjälaitos tiedotti asianomistajia postitse henkilökohtaisina kirjeinä, ettei syyttäjä tule ajamaan asianomistajien vaatimuksia. Tapauksessa on siis ollut valtava työmäärä jo ennen kuin asian varsinainen käsittely tuomioistuimessa on alkanut.
Jo pelkästään asianomistajien löytäminen, kuuleminen ja heidän yksityisoikeudellisten vaatimustensa selvittäminen on työlästä. Syyttäjän tulee myös jokaisen asianomistajan osalta ratkaista nimenomaisesti, tuleeko hän ajamaan heidän yksityisoikeudellisia vaatimuksiaan syyteasian rinnalla. Sen lisäksi, että suuri asianomistajien lukumäärä luo paineita esitutkinnassa ja syyteharkinnassa, yksityisoikeudellisten vaatimusten käsittely voi viivästyttää rikosasian käsittelyä tuomioistuimessa.
Moniasianomistajarikosten käsittelyssä tulee viranomaisten resurssien lisäksi ottaa huomioon asianomistajien asema ja heidän oikeuksiensa toteutuminen. Yhtäältä on huolehdittava siitä, etteivät minkään osapuolen suojaksi asetetut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja oikeusturvan vaatimukset vaarannu, ja toisaalta siitä, ettei asianomistajia aseteta valtion toimesta eriarvoiseen asemaan suhteessa muihin vastaavassa tilanteessa oleviin rikosten asianomistajiin. Tämän kaiken yhteensovittaminen edellyttää punnintaa yhteiskunnan yhteisten intressien ja yksilön intressien välillä.
Julkisasianhoitajan tehtävä on keino tehostaa moniasianomistajarikosprosessia
Selvityksessä arvioimme erilaisia haastatteluissa ja kansainvälisessä vertailussa esiin nousseita keinoja vastata asianomistajien määrän kasvamisen aiheuttamiin ongelmiin. Parhaimmaksi keinoksi nousi julkisasianhoitajan tehtävän perustaminen. Julkisasiamiehen tehtävä käynnistettäisiin tuomioistuimen syyttäjän hakemuksesta antamalla päätöksellä.
Julkisasiamies keräisi tiedot asianomistajista ja heidän vaatimuksistaan sekä ajaisi asianomistajien vaatimukset tuomioistuimessa.
Julkisasiamies keräisi tiedot asianomistajista ja heidän vaatimuksistaan sekä ajaisi asianomistajien vaatimukset tuomioistuimessa. Mekanismin käyttöönottaminen tarkoittaisi sitä, että poliisin ja syyttäjän ei tarvitsisi enää selvittää asianomistajien yksityisoikeudellisia vaatimuksia muuten kuin siltä osin kuin se on tarpeen rikosasian selvittämiseksi. Syyttäjän ei myöskään enää tarvitsisi arvioida, ajaako hän asianomistajien yksityisoikeudellisia vaatimuksia vai ei, vaan niiden ajaminen voitaisiin siirtää suoraan julkisasianhoitajalle, jos kriteerit täyttyvät.
Mekanismin käyttöönottamiseksi ei tarvittaisi asianomistajien suostumusta. Tämä säästäisi merkittävässä määrin esitutkintaviranomaisten ja syyttäjän resursseja. Lisäksi se nopeuttaisi rikosprosessia, kun poliisi ja syyttäjä voisivat keskittyä päätehtäväänsä eli rikosvastuun toteuttamiseen. Tässäkin mekanismissa tulisi luonnollisesti jossain määrin kuulla asianomistajia todistajina, jotta epäilty rikos voitaisiin näyttää toteen. Kuuleminen voitaisiin kuitenkin poliisin osalta rajoittaa siihen, mikä on tarpeen asian selvittämiseksi ja rikosvastuun toteuttamiseksi.
Mekanismi hyödyttäisi myös asianomistajia. Julkisasianhoitaja osaisi muun muassa vaatia sellaisia korvauksia, joita asianomistajat eivät aina itse osaa vaatia. Mekanismi helpottaisi myös tuomioistuimen työtä, koska julkisasianhoitaja osaisi esittää korvausvaatimukset tuomioistuimessa selkeästi ja yksilöidysti sekä osaisi olla vaatimatta sellaisia korvauksia, jotka eivät perustu rikoksella aiheutettuun vahinkoon. Näin yksityisoikeudellisten vaatimusten käsittely helpottuisi ja samalla olisi odotettavissa koko rikosprosessin nopeutumista.
Julkisasianhoitajan tulisi olla viranomaistaho yksityisen asiamiehen sijaan. Julkisasianhoitajalla tulisi olla laaja lakiin perustuva tietojen saanti- ja käsittelyoikeus sekä laaja työkokemus niin rikos- kuin siviiliprosessista.
Selvityksessä tehtiin muitakin ehdotuksia
Haastateltavat pitivät moniasianomistajarikoksessa asianomistajan oikeutta vaatia rangaistusta vain symbolisena eikä sen säilyttämistä pidetty syyttämisen ja tuomitsemisen kannalta tarpeellisena. Siksi olisi perusteltua poistaa asianomistajan syyteoikeus moniasianomistajarikoksissa. Lisäksi haastatteluissa katsottiin, että syyttäjälle tulisi säätää nykyistä laajempi toimivalta päättää olla ajamatta asianomistajien yksityisoikeudellisia vaatimuksia moniasianomistajarikoksissa.
Selvityksessä havaitsimme, että viranomaisten ohjeistukset eivät kata moniasianomistajarikoksia. Siksi ehdotimme, että poliisiin ja Syyttäjälaitokseen laaditaan selkeät sisäiset prosessiohjeet esitutkinnan ja syyteharkinnan aloittamisesta ja läpiviennistä moniasianomistajarikoksissa. Ohjeistukset olisi syytä tehdä organisaatioiden välisenä yhteistyönä. Viranomaisyhteistyön tehostamiseksi tulisi myös pohtia yhteisen tietovarannon perustamista. Se vähentäisi olennaisesti asiakirjojen siirtämistä ja tietojenvaihtoon liittyviä tarpeita. Ratkaisu olisi myös optimaalinen tietosuojan näkökulmasta.
Ehdotimme myös, että sekä poliisiin että Syyttäjälaitokseen perustettaisiin nimenomaan moniasianomistajarikoksiin erikoistuneet sisäiset yksiköt, jotka aktivoituvat, kun tällaisia rikoksia tulee tutkittaviksi. Yksiköihin kuuluvat henkilöt voisivat toimia muissa tehtävissä silloin, kun käsiteltävänä ei ole moniasianomistajarikoksiin lukeutuvia rikoksia.
Jotta rikosprosessia voitaisiin laajemmin tehostaa, ehdotimme myös, että tuomioistuimelle säädettäisiin rooli jo moniasianomistajarikosten esitutkinnan aikana. Se tarkoittaisi esimerkiksi teknistä aikataulun suunnittelua sekä istunnon järjestämispaikkojen ja -tapojen pohtimista. Tuomioistuimen tietoon saatettaisiin tässä kohden tieto siitä, kuinka suuri määrä asianosaisia tapauksessa vaikuttaisi olevan – ottamatta millään tavalla kantaa rikosasian aineelliseen puoleen.
Muita ehdotettuja tehostamiskeinoja olivat mm. valtakunnansyyttäjän antaman syytemääräyksen käytön mahdollistaminen moniasianomistajarikoksissa ja syyteneuvottelumenettelyn käyttömahdollisuuksien laajentaminen niihin. Sääntelyä tulisi lisäksi muuttaa myös siten, että moniasianomistajarikoksissa syyteneuvottelumenettelyn käyttäminen ei edellyttäisi asianomistajan suostumusta.
Tarja Koskela & Laura Tammenlehto
Kirjoittajat työskentelevät yliopistonlehtoreina Itä-Suomen yliopistossa.
Kirjoitus perustuu selvitykseen: Asianomistajan aseman parantaminen sekä syyttäjän ja poliisin työtaakan keventäminen moniasianomistajarikoksissa
Kuva: oikeusministeriö