Seksuaalirikoslaki suojeluntarpeen ja itsemääräämisoikeuden puristuksessa
Huhti-toukokuun vaihteessa mediassa puhutti niin kutsuttu Malmin tapaus:
Alle 18-vuotias tyttö oli tuotu sairaalaan hyvin vahvassa humalassa. Hoidon jälkeen tyttö kohtasi sairaalan odotusaulassa kaksi miestä ja jutteli heidän kanssaan lähes tunnin. He kysyivät tytöltä, haluaako hän seksiä, ja hän vastasi ’kyllä’. Tyttö lähti miesten kanssa ulos, missä seuraan liittyi kolmas mies. Kolmas mies kysyi tytöltä uudelleen, haluaako hän seksiä. Myöntävän vastauksen jälkeen miehet olivat eri tavoin sukupuoliyhteydessä tyttöön. Tyttö osallistui tekoihin jossain määrin aktiivisesti. Seksuaalisten tekojen tarkemmasta toteuttamistavasta ei keskusteltu. Tapahtumat keskeytyivät ja alkoivat uudelleen kahdesti. Paikalle tulleet vartijat eivät kauempaa katsoen havainneet tytöllä hätää, mutta eivät puhuttaneet osapuolia. Yksi miehistä kuvasi sukupuoliyhteyttä. Tähän ei erikseen pyydetty suostumusta. Lopulta miehet jättivät tytön pusikkoon, mistä hän heräsi jonkin ajan kuluttua. Herättyään tytöllä ei ollut muistikuvia tapahtuneesta, ja hän pyysi apua sairaalan henkilökunnalta ja sanoi tulleensa raiskatuksi.
Helsingin käräjäoikeus hylkäsi raiskaussyytteen, koska tyttö oli ilmaissut vapaaehtoisuutta sukupuoliyhteyteen, miehet eivät käyttäneet fyysistä voimaa ja tytöllä oli havaittavan keskustelu- ja toimintakykynsä perusteella ollut mahdollisuus muodostaa ja ilmaista tahtonsa. Tytölle palautuneiden muistikuvien oikeellisuutta oli mahdoton varmistaa, ja siksi käräjäoikeuden ratkaisu, kuten tämä kuvaus, on perustettu pitkälti miesten varsin yhdenmukaisten kertomusten varaan. Tuomio ei ole lainvoimainen.
Malmin tapaus on osoittanut seksuaalirikoslainsäädännön kipukohtia
Ensinnäkin herää kysymys, mihin henkilö suostuu ilmaistessaan vapaaehtoisuutta sukupuoliyhteyteen. Saako sen jälkeen vain ”ryhtyä hommiin”, kuvata sukupuoliyhteyttä ja esimerkiksi saada siemensyöksyn toisen hiuksiin erikseen kysymättä?
Toiseksi kysymys on yksiköinnistä: sisältyykö sukupuoliyhteyden kuvaaminen ylipäätään raiskaukseen vai pitäisikö tätä arvioida erikseen seksuaalisena kajoamisena?
Käräjäoikeus ei käsitellyt näitä kysymyksiä. Myös nykyisen lain puitteissa tapauksessa on siis kohtia, joita voitaisiin arvioida toisinkin.
Suurinta huomiota on kuitenkin saanut kolmas, käräjäoikeuden käsittelemä, kysymys eli se, olisiko vastaajien pitänyt olla ylipäätään ryhtymättä seksuaaliseen kanssakäymiseen, asianomistajan suostumuksen ilmaisuista huolimatta. Onko selvää, ettei humalassa olevan nuoren suostumusta voi pitää pätevänä tällaisessa tilanteessa?
Näkemykseni on, että vapaaehtoisuuden käsitteeseen ankkuroituneen lainsäädännön nojalla tällaista kategorista arviota koko tapahtuman rangaistavuudesta on vaikea tehdä. Taustalla on jännite haavoittuvuuden huomioimisen ja seksuaalisen vahingollisuuden sekä itsemääräämisoikeuden ja vastuunalaisuuden välillä.
Suojeluntarpeen ja itsemääräämisoikeuden puristus
Ihmisoikeussopimuksiin on vakiintunut vaatimus, että ilman suostumusta tehdyt seksuaaliset teot on kriminalisoitava. Suostumuksen arvioinnissa on huomioitava uhrin haavoittuvuus ja kunkin tapauksen olosuhteet. Moitittavan haavoittuvuuden hyväksikäytön rajat ovat kuitenkin jääneet epäselviksi. Keskusteluissa vältellään selkeiden rajojen vetämistä, jolloin tämä jää tuomareiden tehtäväksi, tapauskohtaisesti ja vastaajaa suosien.
Haavoittuvuuden teoreettinen konstruktio oikeustieteessä ei ole selvä. Sitä voidaan käsitellä osana itsemääräämisoikeuden paradigmaa: haavoittuvuustekijät lisäävät riskiä siitä, ettei henkilö pääse vaikuttamaan tapahtumien kulkuun yhtäläisellä painolla kuin muut osallistujat. Tällaisen arvion tekeminen lienee kuitenkin rikosoikeudelle liian hienovaraista. Rikosoikeus elää konkreettisista teoista ja selkeästi ennakoitavasta rangaistavuudesta.
Haavoittuvuuden merkitystä voidaan käsitteellistää myös seksuaalisen vahingon riskin kautta. Esimerkiksi lapseen kohdistuvat seksuaaliset teot ovat kategorisesti rangaistavia, koska niihin liittyy riski lapsen (kehityksen) vahingoittamisesta. Vahingon aiheuttamista yksittäistapauksessa ei edellytetä. Myös muiden haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden kohdalla jonkinlainen kategorinen suoja voisi olla toimivampi ratkaisu kuin arvioinnin ripustaminen itsemääräämisoikeuden käsitteisiin.
Haavoittuvien ryhmien tehokas suojaaminen voi siis vaatia itsemääräämisoikeuden rajoittamista, holhoamista.
Kenties tätä ei kuitenkaan tulisi pelätä. Itsemääräämisoikeuden rajoittaminen ei välttämättä johtaisi seksuaaliseen moralismiin. Moralismin välttämiseksi tarvitsisimme kuitenkin yksittäisiä tapauksia ja teoreettisia pohdintoja enemmän laajaa, monisyistä empiiristä tutkimusta ja siihen perustuvaa näkemystä siitä, millaisiin seksuaalisiin kohtaamisiin liittyy riskejä, joita emme yhteiskuntana hyväksy ¬– silloinkaan kun osapuolet eivät teon (alkamisen) hetkellä näkisi siinä ongelmaa ja riippumatta siitä, miten suostumusta yritetään varmistaa.
Empiiristä tietoa tarvitsemme, koska yksittäisten tapausten pohjalta tehtäviin päätelmiin liittyy ilmeinen jälkiviisausharhan riski: arvioimme seksuaalisen vahingon syntymisen todennäköisemmäksi silloin, kun tiedämme lopputuloksen. Esimerkiksi Malmin tapauksessa tiedämme nyt, että asianomistaja menetti muistinsa, haki hädissään apua tapahtuman jälkeen ja sai tapahtumasta psyykkisiä oireita. Vastaajat kuitenkin joutuivat arvioimaan tilannetta ilman näitä tietoja.
Haavoittuvuus- ja riskitekijöitä
Kun lainsäädäntö ei ole riittävän konkreettista, kiellon vaikea ennakoitavuus lankeaa vastaajan hyväksi.
Ehdotin Helsingin Sanomien Vieraskynässä kaavamaista ratkaisua: haavoittuvuustekijät määriteltäisiin ja kun tietty määrä on läsnä, seksuaalisessa kanssakäymisessä olisi kyse seksuaalirikoksesta. Näin kaavamaisesti sääntely ei tietenkään toimisi. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että ilman lainsäädännön tasolla olevaa suurempaa konkretiaa – kasuistisuutta, joku voisi sanoa – rangaistavuus on liian tulkinnanvaraista. Kun lainsäädäntö ei ole riittävän konkreettista, kiellon vaikea ennakoitavuus lankeaa vastaajan hyväksi.
Henkilöön liittyviä haavoittuvuustekijöitä voitaisiin yhdistää seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviin riskitekijöihin, jottei syntyisi ryhmiä, jonka jäsenet eivät voi koskaan pätevästi suostua seksiin. Sen sijaan tiettyjen ryhmien jäsenten suostumus olisi tietyissä tilanteissa tietynlaiseen seksiin lähtökohtaisesti pätemätön. Tavoitteena ei tarvitsisi olla täysi luopuminen tapauskohtaisesta harkinnasta, vaan ennemmin kyse olisi harkinnan ohjaamisesta ja sen rajojen selkeämmästä määrittelystä.
Haavoittuvuustekijöitä voisivat olla esimerkiksi alle 25 vuoden ikä, päihtymys, sairaus, vammaisuus, naissukupuoli tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen, osapuolten yli 10 vuoden ikäero ja osapuolten välinen muu valtaero. Riskitekijöitä voisivat olla esimerkiksi sukupuoliyhteyden suojaamattomuus, tapahtuminen ulkotilassa, osapuolten oleminen toisilleen entuudestaan tuntemattomia, sekä ryhmäseksi, jolloin riski liittyy siihen osapuoleen, johon useat muut ovat sukupuoliyhteydessä.
Humalatila on haavoittuvuutta aiheuttavana tekijänä erityinen, sillä siihen liittyy eräs rikosoikeuden paradoksi: päihtymys lisää haavoittuvuutta ja suojantarvetta, mutta itse aiheutettu päihtymys ei vähennä vastuuta omista toimista. Tämä periaate on yleisesti hyväksytty rikoksentekijän kohdalla: rikosvastuusta ei voi vapautua vetoamalla itseaiheutettuun humalatilaan. Missä määrin siis humalassa oleva voi sysätä muille vastuun arvioida, onko hänen sanallinen suostumuksensa seksiin pätevä? Tällaisia toisilleen vastakkaisia näkökohtia ei ole yksinkertaista sovittaa yhteen. Täysin ongelmaton ei olisi myöskään sukupuoleen perustuva haavoittuvuus, sillä se nojaa seksuaalisiin sukupuolirooleihin – ja samalla empiirisiin uhritutkimuksiin.
Ideaalitilanteessa seksuaalirikoslainsäädännön kehittäminen perustuisi siis rohkeaan keskusteluun konkreettisista rajatapauksista, laajaan empiiriseen tutkimukseen ja myös vankkaan teoreettiseen kehikkoon. Haavoittuviin ryhmiin kuuluvien kuulemista ei pitäisi myöskään unohtaa, paitsi tutkimuksessa myöskään oikeudellisessa ja poliittisessa valmistelussa.
Otava Piha
Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.
Lähteet:
Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta [Istanbulin sopimus] SopS 53/2015.
Minni Leskinen: Uusi pohjoismainen seksuaalirikosoikeus? – Ruotsin lainsäädännöllisten valintojen hyödynnettävyydestä Suomessa. Lakimies 3–4/2020
Otava Piha: Miten uuden seksuaalirikoslain vapaaehtoisuuskriteeriä tulisi tulkita? Lakimies 3–4/2023.
Kuva: Pixabay