Viharikosten käsittely uhrilähtöisesti ja yhteisöllisesti – paluu restoratiivisen oikeuden juurille
Oulun rasistiset puukotukset järkyttivät ja pysäyttivät vuonna 2024. Minua ehkä siksi, että ne olivat lähihistorian räikeimmät tunnetut viharikokset ja tapahtuivat kotikaupungissani, jossa myös eräs ystäväni joutui 1990-luvulla samanlaisen teon uhriksi. Silloin tosin tekoa ei laajasti tunnistettu eikä tunnustettu viharikokseksi.
Kun luin lehtijuttuja tapahtumista, huomasin, että niissä toteutuu keskeinen asia, jota Nils Christie kritisoi vuonna 1977 julkaistussa artikkelissaan (Conflicts as Property). Huomio on vahvasti tekijässä. Julkisuudessa käsitellään asioiden kulkua hänen osaltaan, hänen elämäänsä ja hänen motiivejansa – ja uhri ja teon vaikutukset uhriin jää vähemmälle huomiolla. Ainoa tieto, jonka sain lehtijutuista koskien uhrien kokemuksia, oli se, että teot olivat jättäneet pysyviä pelkoja, jotka jäivät vaikuttamaan elämään ja rajoittamaan sitä.
Uhri tarvitsee korjaavaa ja parantavaa oikeutta
Christie on norjalainen kriminologi, joka tunnetaan restoratiivisen oikeuden isänä. Hän kritisoi oikeusjärjestelmää siitä, että siitä on tullut juristien pelikenttä, ja että rikosten uhrit ovat jääneet sivuosaan, kun heidän asiaansa käsitellään. Vaikka he ovat oikeudenkäynnissä asianomistajia, tuo omistajuus asiaan on heiltä tosiasiassa viety ja heidän roolinsa oikeudessa on lähinnä todistaa, kuinka pahasti syytetty on lakia rikkonut.
Christie visioi artikkelissaan sitä, miltä näyttäisi uhrilähtöinen ja yhteisöllinen rikosoikeus. Sellainen oikeus, joka olisi korjaavaa ja parantavaa. Hän perusteli tällaisen tarvetta muun muassa sillä, että uhri jää oikeudenkäynnissä vaille oikeutta, kun hänen tarpeidensa sijasta oikeudenkäynnissä keskitytään rangaistukseen. Christie ehdotti uhrikeskeistä ja yhteisölähtöistä tuomioistuinmallia, jossa uhri ja tekijä turvatusti kohtaavat ja keskustelevat teon seurauksista ja vaikutuksista; jossa tekijä ottaa vastuuta ja pyrkii hyvittämään teon (uhrin tarpeiden pohjalta); ja jossa yhteisökin voisi osallistua konfliktinratkaisuun. Restoratiivisen oikeuden käsite ja moderni sovitteluliike kehittyivät tämän ajattelun pohjalta.
Viharikokset eivät ole pelkästään suoraa väkivaltaa; ne ovat myös yksi rakenteellisen epätasa-arvon ja ylivallan ilmentymä. Tyypillistä tuntuu olevan, että ne ovat jollain tavalla hankala tunnistaa ja tunnustaa. Nekin, jotka eivät aktiivisesti tekisi väkivaltaa, tulevat helposti vahvistaneeksi rakenteellista syrjintää, vähättelemällä tai kyseenalaistamalla vihamotiivia tai jopa nopeasti kieltämällä sen. Siksi viharikoksista ja erityisesti niiden vaikutuksista olisi tärkeä keskustella. Mutta kenen kesken?
Restoratiivisen oikeuden ajatus ei ole vain jakaa oikeutta, jotta ”päästään tasoihin”, vaan jotta ”päästään paranemaan”, kuten yhdysvaltalainen juristi Fania Davis kirjoittaa (”The little book on race and restorative justice”, 2019). Joskus tämä tarkoittaa sitä, että erityistä huomiota täytyy kiinnittää haavoittuvassa asemassa olevaan – teon suoraan uhriin, mutta myös laajemmin siihen joukkoon, joka olisi voinut valikoitua uhriksi, kun teon motiivi on liittynyt heidän taustaansa. Tämän lisäksi, huomiota on hyvä kiinnittää hiljaisiin sivustakatsojiin, sillä performanssissa sivustakatsojilla on rooli. Vihatekojen tarkoitus on julistaa poliittista tai ideologista motiivia, aiheuttaa pelkoa ja rajoittaa uhriin samaistuvan ryhmän elämää ja osallistumista.
Viharikosten käsittely rakentaa turvallisempaa yhteiskuntaa
Keskustelua voi uhrilähtöisessä ja yhteisöllisessä oikeudessa käydä laajemmin kuin tekijän ja uhrin välillä.
Christie näki, että joka kerta kun tuomioistuin määrää rangaistuksen, eikä keskustelua käydä, yhteiskunta menettää mahdollisuuden kirkastaa normeja ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä tapoja tehdä ja olla. Keskustelua voi uhrilähtöisessä ja yhteisöllisessä oikeudessa käydä laajemmin kuin tekijän ja uhrin välillä. Viharikosten yhteydessä käymättömän keskustelun myötä menetämme mahdollisuuden miettiä sitä, millainen yhteisö haluamme olla, kun ja jos joku tuntee olonsa turvattomaksi. Kuinka otamme pelon tunteen vastaan ja rakennamme jaettua turvallisuuden tunnetta? Esimerkiksi nyt; olisimmeko voineet ja voisimmeko tehdä jotain enemmän ja räätälöidymmin uhrien puolesta?
Restoratiivisuus ei tarkoita aina sitä, että uhri ja tekijä kohtaavat, mikä saattaisi olla liian rankkaa. Ytimessä on kolmen elementin toteutuminen: tarinoiden kuuleminen ja suhteiden rakentaminen, totuuden esiintuominen ja vastuullisuus sekä korjaavat toimet.
Uhrilähtöisyys tarkoittaisi sitä, että uhrin tarina kuullaan ja otetaan vastaan, häntä autetaan ajattelemaan, mitä ja ketä hän tarvitsee palautuakseen tai parantuakseen tapahtuneen vaikutuksista.
Yhteisön mukaanotto voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kysyisimme myös, keihin kaikkiin tilanne vaikutta ja ketkä sitä havainnoivat, ja keillä voisi olla rooli turvallisuudentunteen palauttamisessa.
Viharikosten uhrilähtöinen ja restoratiivinen käsittely voi siis merkittävällä tavalla rakentaa sosiaalisesti kestävää, oikeudenmukaista ja turvallisen tuntuista yhteiskuntaa.
Mikäli haluat miettiä näitä asioita, pyydän Sinua ottamaan yhteyttä (miriam.attias(at)communitymediation.fi) ja vaikka ilmoittautumaan VicToRy-projektin postituslistalle. Tarjolla on koulutuksia ja tapahtumia, joihin haaveilen saavani keskeiset toimijat keksimään yhdessä sitä, mihin Suomessa pitäisi viharikosten käsittelyn kannalta keskittyä.
Miriam Attias
Kirjoittaja työskentelee yhteisösovittelijana ja työnohjaajana sekä hankeasiantuntijana MAP Finland ry:n VicToRy-projektissa, jossa EU-rahoituksella kehitetään uhrilähtöistä ja restoratiivistä tapaa vastata viharikoksiin.
Kuva: Pixabay