Nuorten seurustelusuhteissa tapahtuva väkivalta: vähän tutkittu, heikosti tunnistettu?

15.9.2021 9.06
Nuorten parisuhdeväkivallasta on Suomessa toistaiseksi vähän tutkimustietoa. Poliisin tietoon tulee kuitenkin vuosittain alaikäisten nuorten ja nuorten aikuisten seurustelusuhteissa tapahtunutta väkivaltaa. Väkivaltaan puuttumisen kannalta on tärkeää, että ammatillisissa käytännöissä tunnistetaan paitsi väkivallan piiloisuus ja haavoittavuus myös nuorten uhrien oikeudellinen asema lähisuhdeväkivallan uhreina.

Kun Suomessa on puhuttu parisuhdeväkivallasta, on useimmiten viitattu aikuisten kokemaan ja tekemään väkivaltaan avo- ja avioliiton kaltaisissa suhteissa. Nuorten seurustelusuhdeväkivalta vielä eri osoitteissa asuvien osapuolten välillä on pitkään jäänyt näiden keskustelujen katvealueille. Angloamerikkalaisessa tutkimusperinteessä nuorten seurustelusuhteiden tutkimus on vakiintunut yhdeksi väkivallan tutkimusalueeksi, mutta eurooppalaisissa tutkimuskeskusteluissa kehitys on ollut selvästi hitaampaa. Viime vuosina tutkimuskiinnostus on merkittävästi lisääntynyt Pohjoismaissa, joissa on toteutettu laajoja nuorille suunnattuja oppilaitoskyselyjä ja nuorten yksilöhaastatteluja väkivaltakokemuksista seurustelusuhteissa. Suomessa on paraikaa ensimmäistä kertaa käynnissä tällainen tutkimus osana Tampereen yliopiston Kiistelty suostumus -tutkimushanketta (2019–23). 

Koska nuorilta itseltään kerättyjä tutkimusaineistoja on Suomessa ollut erittäin vähän ja olemassa olevat aineistot ovat rajallisia, yksi lähestymistapa on ollut tarkastella seurustelusuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa ilmitulon näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa keskityn pahoinpitelyihin. 

Tilastokeskuksen ylläpitämissä poliisitilastoissa parisuhdeväkivallan tilastoinnin päähuomio on ollut avioliiton ja avoliiton kaltaisiin suhteisiin liittyvissä pahoinpitelyissä, joten näistä tilastoista ei saada tarkempaa tietoa nuorten seurustelusuhteissa tapahtuneista ilmoitetuista pahoinpitelyistä. Olenkin aiemmassa tutkimuksessani tarkastellut entiseen tai nykyiseen seurustelukumppaniin kohdistuneita pahoinpitelyepäilyjä vuoden 2013 rikosilmoitusaineistosta ne ilmoitukset poimien, joissa epäilty on ollut 15–20-vuotiaan uhrin entinen tai nykyinen seurustelukumppani ja asunut eri osoitteessa uhrin kanssa. 

Laadullisena tutkimusaineistona nämä pahoinpitelykuvaukset ovat kirjausolosuhteiden ja kirjaajana toimineen poliisin kirjoitusvalintojen suodattuma, mutta sellaisenaan ne antavat käsitystä siitä, minkälaista väkivaltaa ja olosuhteita pahoinpitelyrikosepäilyissä on rikosilmoitusvaiheessa dokumentoitu. Tuon artikkelissa esiin nuorten rikoksen uhrien asemaan liittyvää pohdintaa tutkimushavaintojeni pohjalta.

Rikosilmoituksissa kuvataan pääasiassa tyttöihin ja nuoriin naisiin kohdistuneita pahoinpitelyjä

Kuten aikuisten parisuhdeväkivallassa, myös nuorten parisuhdeväkivallassa on kyse kontrolloivasta ja väkivaltaisesta käyttäytymisestä, hyväksikäytöstä, häirinnästä tai uhkailusta, jonka tekijänä on entinen tai nykyinen kumppani. Väkivalta on vahingoittavaa fyysistä tai psyykkistä voimankäyttöä tai seksuaalisuutta loukkaavaa kohtelua, jota leimaa halu kontrolloida, vaientaa, mitätöidä, alistaa, käyttää valtaa tai satuttaa. Puhelimella ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvat teot ovat osa väkivallan kirjoa. 

Nämä erilaiset väkivallan muodot tulevat esiin myös tarkastelluissa pahoinpitelyrikosilmoituksissa. Lähes 90 prosenttia ilmoituksista kuvaa poikaystävän tekemää nuoreen naiseen kohdistunutta väkivaltaa. Yleisiä tekotapoja ovat liikkumisen estäminen, töniminen, heitteleminen, potkiminen ja lyöminen. Rikosilmoituksissa kuvataan myös vakavaa väkivaltaa kuten nyrkillä tai esineellä lyömistä ja kuristamista. Kuristamista kuvataan kolmasosassa kaikista ilmoituksista, ja osuus on sama, kun tarkastelu rajataan alaikäisiin tyttöuhreihin. Tekotavat ovat varsin yhteneväiset aiemmissa naisuhritutkimuksissa esiintuotujen parisuhdepahoinpitelyjen tekotapojen kanssa.

Väkivalta ei välttämättä pääty eroon 

Myöskään seurustelusuhteissa nuoriin naisiin kohdistuva väkivalta ei välttämättä pääty eroon. Väkivalta voi myös muuntua ja saada vainoamisen piirteitä. Kaikista poimituista ilmoituksista kolmasosassa kyse oli eron jälkeen tapahtuneesta pahoinpitelystä, johon saattoi liittyä muuta väkivaltaa kuten toistuvaa häirintää tai uhkailua.

Nuorten seurustelusuhteen jälkeen tapahtuva väkivalta tuleekin aiempaa paremmin tunnistaa ja huomioida osana parisuhdeväkivallan ilmiökenttää niin poliisin kuin muiden viranomaisten toiminnassa. Myös nuorten suhteissa on toistuvan ja jatkuvan väkivallan riskitekijöitä, jotka voivat jäädä tunnistamatta, jos nuorten seurusteluun suhtaudutaan lyhytkestoisena, ei-niin-vakavana ”parisuhdeleikkinä” tai jonkinlaisena kevyenä aikuisuuden parisuhteiden harjoitteluvaiheena. Mahdolliset vähättelevät asenteet voivat vaikeuttaa myös uhrikokemusten ja niihin liittyvän pahoinvoinnin tunnistamista, mikä estää avun piiriin ohjaamista.

Nuorten parisuhdeväkivallan piiloisuus ja parisuhdeväkivaltaa koskevat puhetavat

Kuten muissakin lähisuhteissa tapahtuvissa väkivaltarikoksissa, jotka ovat tyypillisimmin piilorikollisuutta, myös seurustelusuhteissa ilmoituskynnys on korkea. Ilmoituksissa tämä heijastuu esimerkiksi siinä, että monissa tapauksissa pahoinpitely on ollut toistuvaa ennen ilmoitusta. Seurustelun aikaisia pahoinpitelyjä on selosteiden mukaan ilmoitettu myös vasta seurustelun päätyttyä tai siinä vaiheessa, kun väkivalta ja väkivallan uhka on jatkunut eroamisesta huolimatta. Niissä ilmoituksissa, joissa ilmoituksen tehnyt henkilö mainitaan, kyse on yleensä uhrin yhteydenotosta, osassa tapauksista yhdessä jonkun muun kanssa. Joissakin alaikäisiä asianomistajia koskevissa ilmoituksissa kuvataan uhrin salanneen pahoinpitelyjä vanhemmiltaan. Jotkut vanhemmat ovat ilmoittaneet tytön seurustelukumppania koskevasta huolestaan suoraan poliisille. Alaikäisten tyttöjen kohdalla sosiaalityöntekijöiden, koulun tai terveydenhuollon tekemät ilmoitukset eivät määrällisesti nouse erityisesti esiin, vaikka näitäkin ilmoituksia aineistossa on.

Eurooppalaisten ja amerikkalaisten tutkimusten mukaan piiloon ja käsittelemättä jäävillä väkivaltakokemuksilla ensimmäisissä parisuhteissa voi olla pitkäkestoisia kielteisiä vaikutuksia uhrien hyvinvointiin, ihmissuhteisiin ja koettuun elämänlaatuun. Nuoret uhrit tarvitsevat tukea itseen kohdistuvan parisuhdeväkivallan tunnistamisessa. Tunnistamisen kannalta olennaista on, minkälaisilla sanavalinnoilla parisuhdeväkivallasta yleisissä keskusteluissa puhutaan. Jos parisuhdeväkivalta viittaa puhetavoissa käytännössä vain aikuisten parisuhteisiin, nuorten voi olla vaikea mieltää itseään uhreiksi esimerkiksi siitä syystä, että he eivät ole vielä täysi-ikäisiä, asu yhdessä tekijän kanssa tai ole yhteisen lapsen vanhempia. Nuorten kanssa työskentelevien tulisi sanoittaa väkivaltakokemuksia myös rikoksina, joiksi tekijän ja uhrin voi olla tekoja vaikea tunnistaa. Tämä koskee kaikkia väkivallan muotoja digitaalisesta häirinnästä seksuaaliväkivaltaan. 

Nuorten uhrien asema ja poliisityön käytännöt

Se, miten parisuhde määritellään poliisityössä, vaikuttaa osaltaan nuorten tapausten käsittelyyn. Tulkitaanko nuorten seurustelusuhde parisuhteeksi? Onko kaksi viikkoa kestänyt seurustelu parisuhde? Ymmärretäänkö suhde parisuhteeksi vasta, kun osapuolet asuvat yhdessä? Sen lisäksi, että seurustelusuhteen pituutta tai vakiintuneisuutta voi olla vaikea todentaa, poliisityössä tulee eteen myös tapauksia, joissa osapuolet ovat eri mieltä siitä, onko kyseessä ollut seurustelusuhde vai ei. Toisaalta jo alaikäisillä nuorilla voi olla pitkiä monien kuukausien tai jo alaikäisenä alkaneita muutaman vuoden seurustelusuhteita.

Nuorten uhrien aseman kannalta merkitystä on sillä, miten kattavasti erillään asuvien nuorten seurustelusuhteisiin liittyvät pahoinpitelyt tunnistetaan poliisin eri tehtävillä ja rikosilmoitusten käsittelyvaiheessa parisuhdeväkivallaksi ja sen myötä yleisen syyteoikeuden alaisiksi lähisuhteissa tapahtuneiksi pahoinpitelyiksi. Kysymys on nuorten kohdalla kiinnostava siitäkin syystä, että aiemmassa Lähisuhdeväkivalta poliisin perheväkivaltatehtävillä -tutkimuksessa Monica Fagerlund (2016) havaitsi aukkokohtia erillään asuneiden aikuisten parisuhteiden tunnistamisessa lähisuhteiksi. Alaikäisten nuorten pahoinpitelyt ovat aina virallisen syytteen alaisia, mutta 18 vuotta täyttäneiden uhrien kohdalla mahdolliset seurustelua koskevat ulossulkevat määrittelyt voivat vaikuttaa uhrien oikeudelliseen asemaan tilanteissa, joissa erillään asuneiden osapuolten seurustelusuhdetta ei jostain syystä tulkita lähisuhteeksi, eikä lievää pahoinpitelyä näin ollen myöskään yleisen syyteoikeuden alaiseksi rikokseksi.

Poliisilla voi myös olla yksiköittäin vaihtelevia käytäntöjä sen suhteen, milloin nuorten seurustelusuhteisiin liittyvien pahoinpitelyjen esitutkinta tehdään perustutkintaryhmässä, milloin erikoistuneessa tutkintaryhmässä, tai milloin se ohjataan esimerkiksi Ankkuri-ryhmään. Ohjaamisen perusteena voi olla esimerkiksi se, miten vakavasta rikosepäilystä on kyse, onko uhri asunut yhdessä epäillyn kanssa tai minkä ikäisiä asianosaiset ovat. Erilaisten organisatoristen järjestelyjen vuoksi eroa voi mahdollisesti syntyä myös nuorten uhrien kohtaamisen ja eteenpäin ohjaamisen käytännöissä. Alaikäisten kohdalla lastensuojeluilmoituksella tavoitetaan lastensuojelun tukitoimet lievissäkin pahoinpitelyissä. Jos sen sijaan täysi-ikäisten erillään asuneiden nuorten välistä seurustelusuhdeväkivaltaa ei poliisissa tunnisteta lähisuhteessa tapahtuneeksi pahoinpitelyksi, on mahdollista, että myös palveluohjaukseen voi jäädä aukkoja.

Käynnissä olevassa Kiistelty suostumus -hankkeessa on haastateltu rikostutkinnassa työskenteleviä poliiseja, jotka ovat työssään tutkineet 15–24-vuotiaiden nuorten välisessä seurustelusuhteessa tai suhteen päättymisen jälkeen tapahtuneeksi ilmoitettuja seksuaali- ja väkivaltarikoksia. Tämän aineiston kuten myös alussa mainitun nuorten kyselyaineiston tarkastelu on edelleen käynnissä. Tutkimushankkeen edetessä saadaan uutta tietoa paitsi nuorten uhrikokemuksista ja väkivallanteoista seurustelusuhteissa, myös aiheeseen liittyvää tutkimusta seksuaali- ja väkivaltarikostutkinnassa työskentelevien poliisien näkemyksistä. Edetessään raportointivaiheeseen nämä tutkimukset osallistuvat nuoriin keskittyvillä näkökulmillaan myös seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistusta koskeviin ajankohtaisiin keskusteluihin.

Anu Isotalo

Kirjoittaja on FT ja tutkijatohtori Yhteiskuntatutkimuksen yksikössä Tampereen yliopistossa.
 

(kuva: Rodeo)

 

Haaste 3/2021