Tutkinta-aresti: käytännössä soveltamaton vai soveltumaton pakkokeino?
Tutkinta-aresti on säädetty tutkintavankeuden vaihtoehdoksi. Siihen voidaan määrätä rikoksesta tuomittu pakkokeinolain 2 luvun 12a §:stä lähemmin ilmenevin perustein. Tutkinta-aresti voidaan määrätä vain silloin, kun tuomio on pituudeltaan vähemmän kuin kaksi vuotta. Tutkinta-aresti vastaa ennen tuomitsemisvaihetta määrättävää tehostettua matkustuskieltoa. Tehostettu matkustuskielto voidaan määrätä myös silloin, kun tutkittavana on rikos, josta voidaan vangita ilman vangitsemisen erityisiä edellytyksiä.
Miksi tutkinta-arestia ei määrätä?
Ensinnäkin tutkinta-arestin määräämistä rajoittaa se, ettei tutkinta-arestia voida määrätä, jos tuomittu rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Jos tuomio on vähintään kaksi vuotta vankeutta, tuomioistuin saa vangita tuomitun ilman vangitsemisen erityisiä edellytyksiä (rikollisen toiminnan jatkamisen vaaraa, paon vaaraa ja sotkemisvaaraa). Vankeusrangaistuksen ollessa vähintään kaksi vuotta vangitsemista ja vangittuna pitämistä rajoittaa lähinnä kohtuuttoman vangitsemisen kielto. Säännönmukaista vangitseminen ei pitkissäkään tuomioissa ole. Todennäköisyys vangitsemiseen ja vangittuna pitämiseen kasvaa kuitenkin sitä enemmän mitä enemmän tuomion pituus ylittää kaksi vuotta. Jos tuomio on esimerkiksi neljän vuoden luokkaa, vangitseminen ja vangittuna pitäminen on hyvin todennäköistä.
Toiseksi tutkinta-arestin käytön vähäisyyttä voisi selittää se, että kahta vuotta lyhyempiin vankeusrangaistuksiin tuomittuja ei pääsääntöisesti vangita, tuomitut odottavat tuomion täytäntöönpanoa vapaudessa.
Kolmas syy tutkinta-arestin määräämättä jättämiseen voi olla se, ettei tutkinta-arestia koeta tehokkaaksi pakkokeinoksi silloin, kun vangitsemisen edellytykset ovat olemassa. Toisin sanoen tutkinta-arestin ei uskota estävän rikosten uusimista. Tämä onkin painava syy siihen, miksi tutkinta-arestia ei määrätä. Rangaistuksen täytäntöönpanon välttämisen estämiseksi tutkinta-arestia kuitenkin voisi olettaa käytettävän, koska esimerkiksi passin myöntämiskielto ja tiukka valvonta ovat omiaan estämään tuomitun pakoilua. Todisteiden sotkemisvaara puolestaan ei ole kovin relevantti sen jälkeen, kun käräjäoikeus on tuomiolla asian ratkaissut.
Olisiko olemassa keinoja tutkinta-arestin käytön lisäämiseksi?
Joissain puheenvuoroissa on esitetty tutkinta-arestin soveltamisalan laajentamista koskemaan myös kahden vuoden mittaisia ja sitä pidempiä vankeusrangaistuksia. Vallitsevassa kriminaalipoliittisessa ilmapiirissä tutkinta-arestin soveltamisalan laajentamisen voi olettaa tuottavan vaikeuksia. On olemassa viitteitä siitä, ettei kriminaalipoliittinen linja ole ainakaan lievenemässä. Päinvastoin esimerkiksi käynnissä olevissa hallitusneuvotteluissa on tullut esiin lukuisia hankkeita rikosvastuun edellytysten laajentamiseksi ja rangaistusten tiukentamiseksi. Vankeuden korvaamista tutkinta-arestilla nykyistä laajemmin voisi olla vaikea saada poliittisesti perustelluksi. Näin siitä huolimatta, että kysymys on nimenomaan tutkintavankeudesta. Sen korvaaminen tutkinta-arestilla ei tarkoita tinkimistä rangaistuksen viivytyksettömän täytäntöönpanon periaatteesta, koska täytäntöönpano alkaa käsitteellisesti vasta siitä, kun tuomio on tullut lainvoimaiseksi tai vangittuna oleva tuomittu on suostunut täytäntöönpanoon valituksesta huolimatta.
On toki mahdollista mieltää tutkinta-aresti myös muuksi kuin tutkintavankeuden vaihtoehdoksi. Sitä käytettäisiin siis, vaikka vangitsemisen edellytykset eivät täyttyisi. Kyseessä olisi ajattelutavan radikaali muutos. Tähän asti matkustuskielto, erilaisine tehosteineen, on mielletty nimenomaan keinoksi vähentää tutkintavankeutta. Tällaiseen muutokseen ei liene olemassa perusteltua tarvetta. Matkustuskielto ja tutkinta-aresti ovat pakkokeinoja, joita on soveliasta käyttää juuri tutkintavankeuden vähentämiseksi. Näin on asia kansainvälisestikin mielletty.
Tutkinta-aresti jäänyt lain kuolleeksi kirjaimeksi
Lopputulos tutkinta-arestia koskevasta pohdiskelustani on se, että tutkinta-aresti on kiistatta ainakin soveltamaton pakkokeino, sitä ei tuomioistuimissa määrätä. Onko se myös tutkintavankeuden vaihtoehdoksi soveltumaton pakkokeino? Tilaston mukaan siltä todella näyttää.
Syyttäjät ja tuomarit tuntevat varmasti lain sisällön ja pakkokeinoasiat ovat keskeisiä heidän ammatillisessa täydennyskoulutuksessaan. Luontevin selitys tutkinta-arestin jäämiseksi kuolleeksi kirjaimeksi on se, ettei se sovellu tutkintavankeuden vaihtoehdoksi. Lainsäätäjän hyvä tarkoitus ei voi toteutua, jos rikosten jatkamisvaaran vuoksi vangitsemisen edellytykset täyttävien vastaajien ei voida perustellusti päätellä pidättyvän uusista rikoksista vapaudessa ollessaan, edes tiukoin liikkumisrajoituksin ja teknisin välinein valvottuna. Yli kahden vuoden mittaisia vankeusrangaistuksia tuomitaan varsin vakavista rikoksista. Rikosoikeudenhoidon uskottavuuden kannalta voi olla hyvinkin perusteltua olla ulottamatta mahdollisuutta tutkinta-arestin käyttöön silloin, kun tuomio on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Tutkinta-arestin käyttöalan laajentamiseen ei joka tapauksessa tuntuisi olevan poliittista tahtoa.
Mikä selittää eroa tehostetun matkustuskiellon käyttöön?
Ennen tuomiota on käytettävissä tutkintavankeuden vaihtoehtona tehostettu matkustuskielto, jota on määrätty vuosittain sadan tapauksen kahta puolta. Tehostetun matkustuskiellon käyttö on jakautunut alueellisesti epätasaisesti, joissakin käräjäoikeuksissa käyttö on ollut jokseenkin olematonta. Syyt alueellisiin eroihin olisi syytä tutkimuksella selvittää. Selitykseksi ei tilastojen perusteella näyttäisi kelpaavan se, millaisia rikoksia eri alueilla tehdään. Rikosprofiililtaan samankaltaisilla alueilla on havaittavissa merkittäviä, selvittämistä kaipaavia eroja.
Tehostettuja matkustuskieltoja kuitenkin määrätään. Mikä voisi selittää eron suhteessa tutkinta-arestin käyttämättä jättämiseen? Yksi syy voisi olla se, että tehostettu matkustuskielto määrätään siinä vaiheessa, kun syytetyn syyllisyyttä rikokseen ei ole vielä tuomiolla todettu. On olemassa reaalinen mahdollisuus siihen, että syyte hylätään. On ikään kuin henkisesti helpompaa käyttää mahdollisimman lievää pakkokeinoa, jolla prosessin sujuminen on kuitenkin kohtuullisesti turvattavissa. Pakkokeinolta ei toki putoa pohja pois siinäkään tapauksessa, että syyte tulee hylätyksi. Pakkokeinon tarkoituksena on taata rikosprosessin sujuminen, tutkintavankeus ja matkustuskielto eivät ole rangaistuksia. Syytteen hylkääminen ei tarkoita sitä, että pakkokeinoa olisi käytetty ilman siihen oikeuttavaa perustetta.
Jatkan pohdintaani kysymällä, poikkeaako tilanne tuomion jälkeen sittenkään niin merkittävästi tuomiota edeltävästä vaiheesta, ettei vangitsemista lievemmän pakkokeinon käytölle olisi olemassa perusteita. Tuomio voi muuttua hovioikeudessa, eivätkä useimmat rikoksista tuomitut pakoile tuomion täytäntöönpanoa. Jos rikosten uusimisvaara tai täytäntöönpanon karttamisvaara on kohtuullisessa määrin minimoitavissa tutkinta-aresti määräämällä, sitä pitäisi käyttää. Tämä on ollut myös lainsäätäjän tahto. Tuomioistuimia ei voida lainsäätäjän toimin pakottaa soveltamaan lakia tietyllä tavalla. Syyt tutkinta-arestin käyttämättä jättämiselle tulisi selvittää. Kun syyt tunnetaan, voidaan pohtia myös sitä, olisiko soveltamiskäytäntöä mahdollista muuttaa ilman lainsäätäjän toimia, jotka ovat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä hyvin epätodennäköisiä.
Mitä tutkinta-arestia koskevasta sääntelystä on opittavissa?
On ainakin syytä entistä tarkemmin punnita se, millainen sääntely on ylipäätään käytäntöön jalkautettavissa. On otettava huomioon sekin vaihtoehto, ettei kaikkia hyviä aikomuksia voida käytännön soveltamistoiminnassa toteuttaa. Voi olla, ettei uudelle sääntelylle olekaan sille ajateltua käyttöalaa tai sääntelyn soveltaminen koetaan siinä määrin monimutkaiseksi, että se jää soveltamatta. Esimerkkejä siitäkin on. Hyvin aikein käyttöön otettu nuorisorangaistus on jäänyt käytännön oikeuselämässä vähälle käytölle, pääosin siitä syystä, ettei tuohon rangaistusmuotoon soveltuvia tuomittuja ole rikoksiin syyllistyvässä nuorisojoukossa.
Matti Tolvanen
Kirjoittaja on rikos- ja prosessioikeuden professori Itä-Suomen yliopistossa.
Kuva: Pixaby
