Radikalismista rationalismiin – suomalaisen kriminaalipolitiikan murros
”Rikoslakimme […] on osittain yli 80 vuotta vanha, ja sen perusteissa kuvastuvat 1800-luvun sääty-yhteiskunnan arvostukset. […] [A]nkarimmat rangaistukset ovat kohdistuneet ensi sijassa alimpiin sosiaaliryhmiin kuuluviin henkilöihin […]. Ne rikokset taas, joille on varattu lievempi rangaistus, ovat enimmäkseen sellaisia, että vain keski- ja yläluokkaan kuuluvilla on yleensä mahdollisuus tehdä niitä. […]”
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen, Lakimies 6/1970.
Urho Kekkosen vuonna 1970 esittämä näkemys rikoslain luokkaperustaisuudesta saattaa nykyhetkestä käsin tuntua vieraalta. Arvio avaa kuitenkin olennaisen näkökulman siihen, millaisesta lähtökohdasta suomalainen kriminaalipolitiikan murros 1960-luvulla käynnistyi. Hänen kritiikkinsä ei ollut pelkkä yksittäinen poliittinen kannanotto, vaan se tiivisti ne epäilykset ja jännitteet, jotka olivat jo pitkään kyteneet tutkijoiden, virkamiesten ja kansalaisliikkeiden keskuudessa. Tässä artikkelissa tarkastelen, millaiset historialliset ja yhteiskunnalliset tekijät mahdollistivat murroksen ja miksi sen peruslinjat ovat säilyneet nykypäivään asti.
Ankara ja poliittisesti värittynyt järjestelmä
Harva nykyään kriminaalipolitiikkaa liian lieväksi moittiva hahmottaa, kuinka erilaisessa järjestelmässä elettiin ennen reformeja. Rikosoikeudellinen järjestelmä oli yhtä aikaa ankara, epätasapainoinen ja osin mielivaltainen. Se kohdistui eri väestöryhmiin ja rikoslajeihin tavalla, joka oli rakenteellisesti vinoutunut.
Sisällissodan jälkeen syntynyt poliittinen jännite heijastui oikeudenkäyttöön tavoilla, jotka rikkoivat klassisen rikosoikeuden periaatteita. 1920–1930-lukujen poliittisissa oikeudenkäynneissä tuomioita voitiin antaa pelkästä jäsenyydestä työväen urheiluseurassa, ja oikeudellinen harkinta sekoittui poliittisia tarkoitusperiä palveleviin tulkintoihin.
Ankaruus näkyi myös ei-poliittisissa rikoksissa. Kaksilajinen vapausrangaistusjärjestelmä, jossa kuritushuonerangaistukseen liittyi pakkotyö ja ulkomaailmasta eristäminen, sekä progressiivijärjestelmä, jossa vangin olot määräytyivät hänen arvioidun ”parantumisensa” perusteella, korostivat rangaistusten moraalista sävyä ja yhdenvertaisuuden puutetta. Vaarallisiksi katsottujen rikoksenuusijoiden eristäminen pakkolaitokseen teki vapaudenmenetyksen kestosta ennakoimatonta.
Rangaistukset kohdistuivat erityisesti pieniin omaisuusrikoksiin, joita tekivät heikommassa asemassa olevat ihmiset. Samalla taloudellisesti merkittävämmistä rikoksista määrättiin lievempiä seuraamuksia. Kansalaisluottamuksen menetyksen kaltaiset lisäseuraamukset puolestaan rajoittivat tuomittujen mahdollisuuksia toimia täysivaltaisina kansalaisina myös rangaistuksen kärsimisen jälkeen.
Järjestelmän ongelmallisuus ei ollut satunnaista, vaan syvemmällä rakenteissa. Tätä taustaa vasten 1960- ja 1970-lukujen reformit eivät olleet vain pyrkimys ”pehmentää” kriminaalipolitiikkaa. Ne olivat pyrkimys korjata järjestelmän syvälle juurtuneita rakenteellisia epäkohtia.
1960-luvun yhteiskunnallinen avautuminen
1960-luvulla syntyi tilanne, jossa sisällissodan muistin politiikkaa ja sodanjälkeisiä vuosikymmeniä oli mahdollista tarkastella uudella tavalla. Yhteiskunnallista ilmapiiriä muokkasivat kansainväliset liikkeet ja nuorten sukupolvien esiin nostamat teemat: eriarvoisuus, yksilön oikeudet, sananvapaus ja kontrollin kohdentuminen heikommassa asemassa oleviin.
Kriminaalipolitiikassa kritiikki kohdistui erityisesti kahteen kokonaisuuteen. Ensinnäkin julkisessa keskustelussa käsiteltiin maailmansotien välisen ajan poliittista oikeudenkäyttöä ja oikeusjärjestelmän eriarvoisuutta laajemmin. Toiseksi huomio kiinnittyi ns. pakkohoitoon, jossa parantamisen nimissä harjoitetut käytännöt olivat tosiasiassa rangaistusluonteisia ja epäinhimillisiä. Näitä teemoja nostivat esiin muun muassa Pakkoauttajat-teos ja Marraskuun liike.
Kritiikin siirtyminen poliittiseen päätöksentekoon edellytti kuitenkin muutakin kuin julkista keskustelua. Keskeiset uudistajat verkostoituivat poikkeuksellisen tiiviisti: samat henkilöt toimivat tutkijoina, virkamiehinä, työryhmien jäseninä ja kansalaisaktiiveina. Uudistustyölle tarjosivat pohjaa erityisesti rikosoikeuden professori Inkeri Anttilan ympärille muodostunut asiantuntijapiiri ja sosialidemokraattien sisäiset työryhmät. Vasemmiston vaalivoitto sekä presidentti Urho Kekkosen nimityspolitiikka mahdollistivat sen, että uudistusmieliset virkamiehet nousivat tehtäviin, joissa muutosten tekeminen oli mahdollista.
Pikakorjauksista kokonaisvaltaisiin uudistuksiin
1960-luvun lopulla toteutettiin ensin useita nopeita uudistuksia. Julkijuopumuksen dekriminalisointi ja sakon muuntorangaistuksesta luopuminen vähensivät vankeustuomioita välittömästi. 1970-luvulla jatkettiin lieventämällä varkausrikosten rangaistuksia, laajentamalla ehdollista vapauttamista ja poistamalla kansalaisluottamuksen menetyksen kaltaiset lisäseuraamukset. Moraalikriminalisointeja, kuten homoseksuaalisuus ja abortti, purettiin, ja seuraamusjärjestelmässä luovuttiin progressiivijärjestelmästä ja kuritushuonerangaistuksesta.
Uudistusajattelun taustalla oli aikakauden eetos, jossa rationaalisuus, demokratia ja asiantuntijatieto nähtiin välineinä yhteiskunnan kehittämiseen.
Uudistusajattelun taustalla oli aikakauden eetos, jossa rationaalisuus, demokratia ja asiantuntijatieto nähtiin välineinä yhteiskunnan kehittämiseen. Kriminaalipolitiikan kokonaisvaltaista uudistamista varten perustettiin rikosoikeuskomitea. Poliittisesti edustava, uudistusmielinen asiantuntijakomitea tarkasteli rikosoikeutta ennen kaikkea yhteiskunnallisten arvojen määrittelyn välineenä: rikostunnusmerkistöt eivät olleet teknisiä yksityiskohtia, vaan linjauksia siitä, mitä yhteiskunta haluaa suojella ja keihin järjestelmä kohdistuu. Komitean työ johti lopulta sosiaaliliberaaliin kompromissiin, joka hylkäsi osan jäsenistä vaalimat laajemmat ambitiot rikosoikeuden käyttämisestä yhteiskunnan ohjailun välineenä ja vahvisti oikeusturvaa, yhdenvertaisuutta ja ennakoitavuutta.
Radikalismista rationalismiin
Sosiaaliliberaalista kompromissista muodostui 1980-luvun kuluessa suomalaisen kriminaalipolitiikan peruslinja. Rikoslain kokonaisuudistus toteutettiin vaiheittain oikeusministeriön työn pohjalta, ja vankiluku laski 1990-luvulle tultaessa kolmasosaan 1960-luvun tasosta. Vankeuden sijaan alettiin suosia ehdollista vankeutta ja sakkoa. Lähestymistapaa ryhdyttiin kutsumaan uusklassiseksi: rangaistusjärjestelmän tuli olla ennakoitava, oikeudenmukainen ja suhteellinen.
Ministeriötyöskentelyssä loputkin komiteassa esillä olleet radikaalimmat ideat hioutuivat pois, ja järjestelmästä rakentui narratiivi rationaalisesta ja tutkimustietoon perustuvasta suomalaisesta menestystarinasta. Kriminaalipolitiikka epäpolitisoitui, ja sen ympärille rakentui asiantuntijakonsensus. Miten tämä konsensus tarkalleen ottaen rakentui, on edelleen suurelta osin tutkimatta.
Kriminaalipolitiikan uusi murroskausi
Viime vuosien keskusteluissa konsensus on alkanut rakoilla. Kriminaalipolitiikasta on tullut jälleen poliittinen kiistakysymys, ja asiantuntijoiden asemaa haastetaan aktiivisesti. Tilanteessa on kaikuja 1960-luvusta, mutta kriittiset äänet nousevat nyt eri suunnasta.
Tässä tilanteessa kriminaalipolitiikan historiallistaminen on olennaista. Nykyinen järjestelmä rakentuu monien kompromissien varaan, ja sen rakentamisen taustalla olivat perustellut huolet järjestelmään alati sisältyvästä aidosta repression uhasta. Jos kriminaalipolitiikkaa halutaan muuttaa, on syytä pohtia huolellisesti, mitä arvoja uudistuksilla edistetään ja keihin ne käytännössä kohdistuvat. Ilman tällaista harkintaa voidaan huomaamatta päätyä edistämään tavoitteita, jotka ovat ristiriidassa sekä perusoikeuksien että myös puolueiden omien arvojen kanssa.
Nykyisessä keskusteluilmapiirissä nousee esiin kysymys myös asiantuntijoiden roolista. Kun aiemmin vallinnutta yhteiskunnallista konsensusta ei enää ole, kriminaalipolitiikan poliittista luonnetta ei voi eikä tule enää sivuuttaa. Tämä merkitsee samalla sitä, ettei asiantuntijuus voi rakentua ylhäältä annetun varmuuden varaan. Sen sijaan tarvitaan arvojen ja päämäärien näkyväksi tekemistä, vaihtoehtoisten ratkaisujen seurausten analysointia ja perustellun erimielisyyden mahdollistamista.
Tällainen osallistuminen ei vähennä asiantuntijoiden merkitystä vaan muokkaa sitä: demokraattisessa yhteiskunnassa heidän tehtävänsä on auttaa hahmottamaan, millaisia valintoja eri linjaukset sisältävät – ja millaisia seurauksia niillä on.
Aura Kostiainen
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa Koneen Säätiön rahoittamassa Kamppailu ihmisoikeuksista -hankkeessa sekä yliopisto-opettajana Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.
Kirjoitus perustuu hänen väitöskirjaansa Rationaalisuuden vallankumous. Oikeus, asiantuntijuus ja politiikka rikosoikeuskomitean (1972–1977) työskentelyprosessissa. Suomalainen Lakimiesyhdistys 2023.
Kuva: oikeusministeriö