Vankeusaikaisen rikollisuuden torjunnassa on haasteita
Laitosturvallisuusindeksi on kokonaisuutena arvioiden heikentynyt vuosina 2019–2020 suhteessa edellisvuosiin. Keskeisenä syynä on tunnistettu erityisesti järjestäytyneisiin rikollisryhmiin kuuluvien vankien (JR-vankien) lukumäärän kasvu ja heidän harjoittama huumausainekauppa vankiloissa (Paasonen, 2021; Holopainen, 2021), jotka ovat nousseet esille myös eri tarkastuksissa (esim. CPT 2020; EOAK/5291/2019; EOAK/2449/2019).
Vankiloiden huumausainekauppaan liittyviä tapauksia on käsitelty viime aikoina tuomioistuimissa. Esimerkiksi Turun hovioikeuden 12.2.2021 antama tuomio (R 20/512) kuvaa hyvin, kuinka järjestäytyneet rikollisryhmät käyttävät vankeusaikaa ja vankiloita systemaattisesti huumausainekaupan harjoittamiseen.
Tässä artikkelissa tarkastellaan vankeusaikaisen rikollisuuden, erityisesti vankiloista organisoidun ja vankiloihin suuntautuvan huumausainerikollisuuden torjuntaa lainsäädännön näkökulmasta.
Rikosseuraamuslaitoksella velvollisuus torjua vankeusaikaista rikollisuutta
Vankeuslain (767/2005) 2 §:n mukaan vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana. Rikosten estämistä koskeva tavoite haluttiin sisällyttää vankeuslakiin, koska sen nähtiin tukevan rikoksettoman elämäntavan tavoitetta (HE 263/2004 vp).
Vankeuslain 3 §:n 2 momentin mukaan vankeus on pantava täytäntöön siten, että täytäntöönpano on turvallista yhteiskunnalle, henkilökunnalle ja vangeille. Vankeuden täytäntöönpanosta vastaavien viranomaisten on huolehdittava siitä, ettei vankeuden aikana kukaan oikeudettomasti puutu vangin henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Lisäksi kansainväliset suositukset sisältävät ohjeita ja sääntöjä rikosten estämisestä ja turvallisuuden edistämistä.
Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen kidutuksen kieltoa koskevaa 3 artiklaa rikotaan, mikäli vankilaviranomainen ei tee kaikkea sitä, jota siltä voidaan kohtuudella edellyttää estääkseen vangin fyysisille koskemattomuudelle aiheutuneen tietyn ja välittömän vaaran toteutumisen, vaikka se on tiennyt tai olisi pitänyt tietää vaarasta. (esim. Stasi v. Ranska, 20.10.2011.)
Lakiuudistuksissa huomioitu vankeusaikaisen rikollisuuden torjunta
Lainsäädäntö on ollut uudistamisen kohteena viime aikoina vankeusaikaisen rikollisuuden torjunnan näkökulmasta, kun hallitus antoi viime vuonna esityksen eduskunnalle vankeusaikaisen rikollisuuden estämisen ja laitosturvallisuuden ylläpitämisen tehostamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 6/2020 vp) sekä esityksen laeiksi henkilötietojen käsittelystä Rikosseuraamuslaitoksessa sekä vankeuslain ja eräiden muiden seuraamusten täytäntöönpanosta annettujen lakien muuttamisesta (HE 246/2020 vp).
Tavoitteena on ollut muuan muassa täsmentää Rikosseuraamuslaitoksen toimivaltuuksia ja muuttaa Rikosseuraamuslaitoksen tiedon luovuttamista koskevia säännöksiä joustavammaksi. Suurin osa uudistuksista tuli voimaan 1.5.2021, mutta tietojen luovuttamista koskevat muutokset ovat vielä vireillä.
Rikostorjunnan näkökulmasta uusia toimivaltuuksia ovat esimerkiksi vangin maksukortin käytön valvonta ja Rikosseuraamuslaitoksen virkamiehen mahdollisuus osallistua PTR-rikostiedusteluyksikön toimintaan. Vankeuslakiin on odotettavissa myös lähitulevaisuudessa muutoksia, sillä oikeusministeriössä arvioidaan parhaillaan vankeuslain muutostarpeita.
Tiedonhankinta vankeusaikaisen rikollisuuden torjunnan kulmakivenä
Tiedonhankinnalla on merkittävä rooli vankeusaikaisen rikollisuuden torjunnassa. Rikosseuraamuslaitoksella ei kuitenkaan ole käytössään salaisia tiedonhankintakeinoja, kuten esitutkintaviranomaisilla. Rikosseuraamuslaitoksen toimivalta ja toiminta on lähtökohtaisesti vankien havaittavissa.
Vankeuslaki antaa Rikosseuraamuslaitokselle mahdollisuuden seurata vankien yhteydenpitoa ja rahaliikennettä. On myös selvää, että Rikosseuraamuslaitoksen henkilökunta tekee näkö- ja kuulohavaintoja vangeista, heidän sosiaalisista suhteistaan ja käytöksestään vankilassa. Muun muassa näistä tiedoista ja havainnoista voidaan tehdä vankilaturvallisuuteen liittyviä johtopäätöksiä, mikä lienee selvää myös vangeille. (HE 6/2020 vp, s. 7.)
Tiedonhankinnan näkökulmasta keskeisimmät keinot ovat vankien yhteydenpitoon kohdistuvat toimenpiteet, kuten vankien kirjeiden lukeminen ja puheluiden kuunteleminen. Kyseisille toimivaltuuksille on muutospaineita, sillä kirjeen lukemisen ja puhelun kuuntelun käyttökynnykseksi on tällä hetkellä asetettu tarpeellisuus.
Vankeuslain muutostarpeiden arviointia koskevassa muistiossa on viitattu hallituksen esityksen (6/2020 vp) käsittelyssä esiin nousseisiin huomioihin, joiden mukaan edellä mainitut toimivaltasäännökset eivät täytä perustuslain 10 §:n 4 momentin välttämättömyysedellytystä. Lisäksi muistiossa on pidetty ongelmallisena sitä, että varmuusosastolla olevan vangin puhelu voidaan kuunnella ja tallentaa ilman yksittäistapauksellista harkintaa. Tällä hetkellä ehtona on, että vanki suostuu puhelun kuunteluun ja tallennukseen.
Tiedon jakaminen viranomaisten kesken
Tärkeä osa rikollisuuden torjuntaa on viranomaisten yhteistyö ja erityisesti tiedon jakaminen, jotta sitä voidaan hyödyntää oikeassa paikassa tarkoituksenmukaisella tavalla. Ongelmallista on ollut se, että laki henkilötietojen käsittelystä Rikosseuraamuslaitoksessa (1069/2015) on oikeuttanut luovuttamaan tietoja muille viranomaisille vain pyynnöstä, mutta ei oma-aloitteisesti.
Esimerkkinä voidaan mainita kanteluratkaisu (EOAK/4189/2018), jossa vangin hallusta oli löydetty 18 000 euron arvoiset korut. Rikosseuraamusesimies oli sähköpostitse tiedustelut ulosotosta, että onko kantelijalla ulosottovelkaa. Apulaisoikeusasiamiehen näkemyksen mukaan kyseinen yhteydenotto ulosottoviranomaiseen rinnastui siihen, että ulosottoon olisi ilmoitettu oma-aloitteisesti vangilla olevasta ulosottokelpoisesta omaisuudesta.
Voimassa olevan lainsäädännön mukaan Rikosseuraamuslaitoksella ei ole oikeutta toimia kuvatulla tavalla, vaan tiedot vangin hallussa olevasta omaisuudesta voidaan luovuttaa vain ulosottoviranomaisen pyynnöstä. Käytäntö on luonnollisesti vaikea ja tehoton, mikäli tiedon omaava vankilaviranomainen joutuu passiivisesti odottamaan, että ulosottoviranomainen osaa pyytää tietoa juuri kyseisen vangin omaisuudesta. Edellä mainittuihin tietojen luovuttamista koskeviin säännöksiin ollaan lisäämässä mahdollisuus ilmoittaa oma-aloitteisesti tiedoista eri viranomaisille (HE 246/2020 vp).
Vankien sijoittelu ratkaisevassa roolissa
Varsinkin järjestäytyneen rikollisuuden toimintamahdollisuuksia on katsottu voitavan puuttua parhaiten sijoittamalla JR-vangit suljettuihin vankiloihin, joissa heitä voidaan valvoa tarpeen mukaisesti. Samoin on todettu myös rikollisvaikuttajien ja väkivaltaista radikalismia levittävien vankien osalta. Rikosseuraamuslaitoksen pitäisikin selkeästi luokitella vankilat ja vangit, kuten kansainväliset vankeinhoidon vähimmäissäännöt edellyttävät ja useissa muissa valtioissa on tehty. Tämä helpottaisi vankien sijoittelua, kun vankiloilla olisi selkeämmät roolit, jolloin voitaisiin paremmin arvioida sijoittelussa riskitekijöitä ja vangin tarpeita osana rangaistusajan suunnitelmaa.
Vankien sijoittelu ja osastointi on oleellisen tärkeässä asemassa rikosten estämisen, vankilan järjestyksen ja turvallisuuden sekä vankien että henkilökunnan turvallisuuden kannalta. Oikeanlaisella osastoinnilla voidaan vaikeuttaa muihin vankeihin kohdistuvaa uhkailua ja painostusta esimerkiksi huumeiden salakuljetuksen osalta.
Rikosseuraamuslaitoksen toimivaltuuksissa on ollut erinäisiä puutteita vankeusaikaisen rikollisuuden torjunnan näkökulmasta, eikä lainsäädäntö ole täysin pysynyt mukana järjestäytyneen rikollisuuden kasvaessa ja kehittyessä. Lainsäädännön kokonaistilannetta rikostorjunnan näkökulmasta voidaan pitää tarkoituksenmukaisena jo tehtyjen sekä tulevien uudistusten myötä. Yhtenä haasteena tulee olemaan muutostarpeet erityisesti vankien yhteydenpidon valvontaa koskevien säännösten käyttökynnysten osalta. Toisena haasteena on, että miten järjestäytyneisiin rikollisryhmiin kuuluviin vankeihin suhtaudutaan lainsäädännössä. Nyt on ollut vireillä tuomioistuimessa lakkautuskanteita järjestäytyneiksi rikollisryhmiksi määrittelyistä ryhmistä.
Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kyseistä seikkaa ei ole riittävästi huomioitu vankeuslainsäädännössä, eikä tunnisteta järjestäytyneen rikollisuuden ideologiaa ja toimintaperiaatteita. Esimerkiksi varmuusosastoille sijoittamista koskevia säännöksiä pitäisi uudistaa siten, että jo tutkintavankeuden aikana rikollisryhmien johtohahmoja voitaisiin sijoittaa varmuusosastolle. Heitä koskevat rikosprosessit ovat pääsääntöisesti laajoja ja monimutkaisia rikostapauksia, joita käsitellään vielä eri oikeusasteissa. Näin lainvoimaisen tuomion saamiseen voi mennä hyvin pitkä aika, eikä heitä voida sitä ennen sijoittaa varmuusosastolle. He pystyvät jatkamaan rikollista toimintaa vankilasta käsin ja vaikuttamaan merkittävästi vankiyhteisöön.
Myös laillisuusvalvonnassa esitetyt kannanotot (EOAK/1123/2019, EOAK/2474/2016, Dnro 4640/4/14) ovat sen suuntaisia, että JR-vankeihin ei voida kategorisesti kohdistaa tiettyjä toimenpiteitä. Tällöin ongelmia aiheuttaa esimerkiksi se, että miten rikollisryhmien johtohahmoihin voidaan kohdistaa toimenpiteitä, koska he voivat ulkoistaa ns. likaiset työt ja välttää siten tiettyjen valvontatoimenpiteiden kohteeksi joutumisen. Varmuusosastolle sijoittamisen edellytyksiä arvioidaan osana vankeuslain muutosarviointia. Lienee perusteltua ainakin pohtia vangin rikostaustan lisäämistä edellytykseksi.
Torjumalla vankiloissa tapahtuvaa ja sieltä organisoitua rikollisuutta, turvataan samalla vankien perusoikeuksia, edistetään vankeuslain kuntouttavaa tarkoitusta ja viime kädessä suojataan koko yhteiskuntaa erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden aiheuttamilta haitoilta. Tässä onnistuminen edellyttää kuitenkin vankien strategista sijoittelua sekä tehokasta tiedonhankintaa, jotta tietoa voidaan hyödyntää kaikissa vankeuslain mukaisissa päätöksissä.
Jyri Paasonen & Jesse Vainio
Jyri Paasonen on OTT, tutkija ja dosentti Vaasan yliopistossa.
Jesse Vainio on projektitutkija Vaasan yliopistossa.
