Mitä rangaistus kertoo?
Mistä rangaistuksessa siis on kyse? Kaikkein ilmeisin piirre lienee se, että rangaistus muodostaa jonkinlaisen taakan rangaistulle. Sen ei ole ainakaan tarkoitus olla kivaa, vaan siihen kuuluu jonkinlaista kovaa kohtelua. On toki tapauksia, joissa rikollinen hyväksyy rangaistuksen tai jopa toivoo sitä, mutta silloinkin kyse on itsensä kannalta ainakin jossain ikävän asian toivottamisesta tervetulleeksi esimerkiksi katumuksen takia. Toinen yhtä ilmeinen piirre on, että laillinen rangaistus langetetaan rikoksen takia. Tässä yhteydessä rikos voidaan ymmärtää legitiimin auktoriteetin säätämän käyttäytymissäännön rikkomisena, josta tekijä on vastuuvelvollinen ikään kuin koko yhteisölle, eikä vain uhrille.
Kolmanneksi, laillinen rangaistus langetetaan oikeudellisen auktoriteetin toimesta (enemmän tai vähemmän) julkisen oikeusprosessin perusteella. Jos isä pahoinpitelee lapsensa kiusaajan, hänen tekonsa saattaa tarkoituksella aiheuttaa kärsimystä rikolliselle hänen tekonsa takia, mutta se on pikemminkin kosto kuin rangaistus, eivätkä sen herättämät moraaliset kysymykset ole samoja kuin laillisen rangaistuksen. Prosessin julkisuus ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain toteen näytettyihin seikkoihin nojaamiseen on tärkeää monestakin syystä. Yksi on tietysti se, että oikeus tapahtuu ja vain syyllinen tuomitaan. Mutta myös sillä on väliä, että oikeuden koetaan ja nähdään tapahtuvan. Koska rikos on periaatteessa koko yhteisön asia, on olennaista, että kaikki voivat periaatteessa nähdä, kuinka oikeusjärjestelmä siihen vastaa ja minkä takia.
Rangaistus viestinä
Kaikilla mainitsemillani piirteillä on oma roolinsa rangaistuksen ilmaisullisen tehtävän ymmärtämisessä. Ne voi tiivistää sanomalla, että rangaistuksessa tekijälle aiheutetaan tarkoituksella jotain hänen kannaltaan ikävää vastauksena yhteisten pelisääntöjen rikkomiseen koko yhteisön nimissä. Moni oikeusfilosofi näkee, että tästä kuvauksesta jää yksi olennainen asia pois: rangaistus myös ilmaisee yhteisön paheksuntaa ja tuomitsemista. Se viestii sekä tekijälle, uhrille että suurelle yleisölle, että emme hyväksy säännön kieltämää toimintaa. Yhteisö irtisanoutuu siitä. Koska tuomio on perusteltu viitaten lakiin ja oikeudessa hyväksyttyihin todistusaineistoihin, rangaistus myös puhuttelee tekijää rationaalisena toimijana ja suostuttelee häntä katumaan ja muuttumaan, kuten rangaistuksen kommunikatiivista ulottuvuutta korostava Antony Duff painottaa. Palaan pian tämän merkitykseen rangaistuksen oikeutukselle.
Yhteisen paheksunnan ilmaisemisella on monenlaisia oletettavia seurauksia. Sosiaalisen lajin jäseninä olemme yleisesti ottaen vastahakoisia joutumaan varsinkaan julkisen tuomitsemisen kohteeksi. Ovathan sosiaalisessa mediassa ajojahdin kohteeksi joutuneet ihmiset monesti ajautunut mielenterveydellisiin ongelmiin ja jopa tehneet itsemurhia, vaikka paheksunnasta heille ei olisi koitunut heille muita konkreettisia seurauksia. Rangaistuksen viestinnällinen ulottuvuus toimii siis jo sinällään rikoksia ehkäisevänä keinona. Erityisesti pohjoismaisessa oikeusajattelussa on korostettu myös sitä, että jo pelkästään teon julkinen säätäminen rangaistavaksi selkiyttää ja vahvistaa käsitystä sen vääryydestä ja siten johtaa yksilön omaksumaan yhteisössä toivottuja käyttäytymismalleja ilman pelotevaikutustakin.
Ilmaisu ja oikeutus
Yksi syy korostaa rangaistuksen ilmaisullista roolia liittyy sen oikeutukseen. Arkiajattelun näkökulmasta voi vaikuttaa jopa oudolta vaatia oikeutusta rangaistukselle – pitäähän pahan saada palkkansa! Mutta varsinkin seurauseettisen perinteen näkökulmasta tämä ei suinkaan ole ilmeistä. Onhan tarkoituksellinen haitan aiheuttaminen toiselle lähtökohtaisesti huono asia ja keskeinen syy sille, miksi luokittelemme haittaa tai sen riskiä aiheuttavat teot rikoksiksi. Mutta se on kuitenkin tärkeä osa rankaisemista. Kuten Jeremy Bentham asian ilmaisi: ”kaikki rankaiseminen on itsessään paha asia … Jos se ylipäänsä hyväksytään, se on hyväksyttävä vain siinä määrin kuin se lupaa estää vielä suuremman pahan.” Bentham, kuten muutkin seurauseetikot, ajattelee että rangaistus on oikeutettu silloin ja vain silloin, kun sen hyvät seuraukset, kuten haittaa tuottavien tekojen ehkäiseminen esimerkiksi pelotevaikutuksen kautta, ylittävät siihen kuuluvan taakan asettamisen tuomitulle.
Seurauseettiseen oikeutukseen liittyy kuitenkin monia tuttuja ongelmia. Sen periaatteen mukaan myös viattomia tulee ’rangaista’ aina kun siitä sattuu olemaan enemmän hyötyä kuin haittaa. Vaikka näin käytännössä tapahtuisi hyvin harvoin, on periaatteellisella tasolla kyse vakavasta ongelmasta. Ja vaihtoehtoisen retributivistisen perinteen mukaan jo sekin on ongelmallista, että syyllisiä rangaistaan sen takia, että niin tuotetaan parhaat seuraukset. Yksi valistusfilosofi Immanuel Kantin perusajatuksista on, että on aina väärin kohdella ihmisiä pelkkinä välineinä omien päämääriensä saavuttamiseen, olivatpa ne hyviä tai huonoja. Jos varas laitetaan vankilaan vain sen takia, että toiset ihmiset eivät varastaisi, ja häntä pidetään siellä niin pitkään kuin tehokkain pelotevaikutus vaatii, ei ole ainakaan kaukana ajatus siitä, että häntä käytetään vain välineenä.
Retributivistit itse oikeuttavat rangaistuksen sillä, että rikollinen ansaitsee tietyn määrän kovaa kohtelua rikoksensa takia. Alkukantaisimmissa muodoissa kyseessä on jonkinlaisen kosmisen tasapainon säilyttäminen ottamalla hammas hampaasta. Kriitikoiden kuten H.L.A. Hartin silmissä kyseessä on eräänlainen maaginen ajattelu, joka näkee kahden pahan – alkuperäisen vääryyden ja rangaistuksen aiheuttaman kärsimyksen – muuttuvan hyväksi. Hienostuneemmat retributivismin muotoilut vetoavat esimerkiksi siihen, että rikollinen on teollaan ikään kuin esittänyt väitteen siitä, että hänen tahtonsa on tärkeämpi kuin uhrin. Rankaisemalla häntä yhteiskunta osoittaa tämän väitteen vääräksi. Tämä mm. Jean Hamptonin esittämä oikeutus lähestyy jo ajatusta siitä, että rangaistuksessa on kyse eräänlaisesta kommunikaatiosta tekijälle ja uhrille.
Paheksunnan osoittamisen merkitys
Millä tavalla rangaistuksen ilmaisullinen tehtävä voisi sitten oikeuttaa sen? Ekspressiivisten rangaistusteorioiden lähtökohta on yksinkertainen: rangaistus on oikeutettu silloin, kun se on paras tapa ilmaista oikeutettua yhteisöllistä paheksuntaa. Tämä herättää luonnollisesti useita jatkokysymyksiä. Mikä ensinnäkin oikeuttaa paheksunnan? Paheksunta ja suuttumus kuuluvat asenteisiin, jotka Peter Strawson nimesi kuuluisassa artikkelissaan ”Freedom and Resentment” (1962) reaktiivisiksi, koska ne kohdistuvat toimijan tekojen ilmaisemaan suhtautumiseen toisia kohtaan. Strawson korosti, että reaktiivisten asenteiden oikeutus ei perustu kohteen meille aiheuttamaan haittaan: vaikka varpailleni astumisen aiheuttama kipu olisi täsmälleen yhtä suuri, on ratkaisevan tärkeää asenteideni kannalta, teitkö niin vahingossa, varomattomuuttasi vai tahallasi. Arkitilanteissa suuttumus on paikallaan, jos esimerkiksi itsekkyyttäsi valehtelet minulle ja siten suhtaudut minuun Kantin kieltämään tapaan pelkkänä välineenä. Samaan tapaan ekspressivisti voi sanoa, että rikosta on oikein paheksua, koska se ilmaisee pahaa tahtoa tai piittaamattomuutta uhrin arvosta.
Vaikka jotain tekoa olisi oikeutettua paheksua, on kuitenkin edelleen vastattava kysymykseen siitä, miksi paras tapa ilmaista paheksuntaa olisi oikeudellinen rankaiseminen. Tässä on ensinnäkin hyvä muistaa, että rikos itsessään on kaikkien kansalaisten nimissä laadittujen yhteisten sääntöjen vastainen teko, joka siten koskettaa ainakin epäsuorasti jokaista ja jota jokaisella on syytä paheksua, vaikkei itse olisi joutunut sen uhriksi. Kun pidämme tämän mielessä, on suhteellisen helppo perustella se, miksi relevantti paheksunta on ilmaistava ikään kuin koko yhteiskunnan nimissä puhuvan lakisääteisen oikeusprosessin kautta eikä vain yksityisesti. Mutta miksei se riittäisi, että tekijä julkisesti julistetaan rikokseen syylliseksi oikeudenkäynnin jälkeen? Jos kyse on oikeutetun paheksunnan ilmaisemisesta, mitä tekijän sulkeminen telkien taakse lisää sanalliseen tuomitsemiseen?
Tässä kohtaa on olennaista erottaa kaksi tapaa, jolla voimme yleisesti ottaen ilmaista asenteita. Yksi on symbolinen: voimme käyttää kieltä tai muuta merkkejä, jotka paljastavat mitä ajattelemme. Toinen on toiminnallinen: voimme toimia tavalla, joka on asiayhteydessään parhaiten ymmärrettävissä sillä ehdolla, että meille luetaan ilmaistava asenne. Esimerkiksi rakkautta voi ilmaista sanomalla ”rakastan sinua”, antamalla kukkia tai tekemällä ostokset toisen puolesta silloin kun hän on sairas tai kiireinen. Näistä viimeisessä on selvästi kyse toiminnallisesta ilmaisusta. Jo rakkauden tapauksessa on helppo nähdä, että jos asennetta ilmaisee vain symbolisesti, siitä jää jotain puuttumaan. Millaisesta rakkaudesta ylipäänsä on kyse, jos ei koskaan näe mitään ylimääräistä vaivaa toisen vuoksi tai hakeudu hänen seuraansa nauttimaan elämän parhaista hetkistä?
Sama soveltuu myös paheksuntaan. Jos työnantaja sanoo tuomitsevansa ankarasti lähentelyn pikkujouluissa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta lähentelijän uralla etenemiseen, on hyvä syy epäillä sitä, otetaanko uhreille koitunut haitta vakavasti. Ei myöskään vaikuta siltä, että uhreilla voisi sanoa olevan tasavertainen asema lähentelijän kanssa, koska tämä voi tehdä heille mitä haluaa työnantajan puuttumatta konkreettisesti asiaan. Vain toiminnallinen asenteen ilmaiseminen todella tekee kaikille selväksi, että lähentelyä ei suvaita.
Nähdäkseni sama pätee myös rikosoikeudellisen rangaistuksen oikeutukseen. Sanoin, että ekspressiivisen teorian mukaan rangaistus on paras tapa ilmaista yhteisön oikeutettua paheksuntaa. Näin on siksi, että se on nimenomaan yhteisön (eikä vain joidenkin yksilöiden) oikeutetun paheksunnan toiminnallista ilmaisemista. Vain toiminnallinen ilmaiseminen johon sisältyy tekijän oikeasuhtainen kova kohtelu osoittaa aidosti, että uhri nähdään tasavertaisena yhteisön jäsenenä, jonka kaltoin kohtelua ei suvaita.
Antti Kauppinen
Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian professori Helsingin yliopistossa.
Kuva: Pixaby
