Restoratiivisen oikeuden teorian lähtökohtana tasapaino

24.11.2022 8.13
Restoratiivista oikeutta pidetään hyvänä lähestymistapana oikeuden saatavuuden parantamiseksi. Restoratiivinen oikeus on joustava, osallistava ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa rikollisuusongelmien ratkaisemiseen. Sitä käytetään yleensä perinteistä oikeutta täydentävänä lähestymistapana, mutta se voi myös olla rikosoikeudellisen menettelyn vaihtoehto.

Yhteiskunnat ovat pitkään pyrkineet löytämään rangaistuksille muotoja tai vaihtoehtoja, jotka eivät aiheuta ylimääräistä vahinkoa tai marginalisoi ihmisiä. Perinteistä oikeutta on pitkään kritisoitu siitä, että se ei riittävästi ota huomioon rikoksen uhria, eikä se toimi tulevaa rikollisuutta ehkäisevästi eikä lähiyhteisöä vahvistavasti.

Restoratiivinen oikeus muodostaa erilaisten sovittelumenettelyjen taustateorian länsimaissa. Euroopassa restoratiivinen oikeus nosti päätään 1960- ja -70 luvuilla. Pääasiassa akateemisista keskusteluista alkunsa saanut teoria tai liike pohti sitä, miten oikeuden käyttö saataisiin ihmisläheisemmäksi siten, että rikoksentekijä ja rikoksen uhri keskustelisivat keskenään. Yhdysvalloissa ja Kanadassa käytiin saman tyyppistä keskustelua. Lähtökohtana restoratiivisen oikeuden teoreettisessa ajattelussa on, että tehdyssä rikoksessa tai konfliktissa kaikkein keskeisintä on ihmisten välinen suhde ja tasapaino. Oikeuslaitoksen asettama moite rangaistuksen kautta ei ratkaise peruskysymystä: tasapainon palauttamista ihmisten välille ja yhteisön hyvinvoinnin lisäämistä.

Restoratiiviseen oikeuteen pohjaavassa konfliktinratkaisussa on olennaista, että prosessiin osallistutaan vapaaehtoisesti ja sen pyrkimyksenä on, että tekijä hyvittää ja pyrkii korjaamaan tekemänsä aineellisen ja henkisen vahingon ottaen vastuun teostaan. Restoratiivisen oikeuden prosessi voi myös tarjota mahdollisuuden moraaliseen oppimiseen. Sovittelutoiminnassa on keskeistä vapaaehtoisuus ja luottamuksellisuus. Konfliktin osapuolia ei tule painostaa sovitteluun millään tavoin. Sovittelutoiminta käynnistettiin Euroopassa ensin Norjassa, Suomessa, Saksassa ja Isossa-Britanniassa. Varsinaisesti vauhtiin restoratiivisen oikeuden teoria ja sen käytännön sovellusten kehittäminen pääsivät 1990-luvulla.

Konfliktit luovat mahdollisuuksia oppimisprosessiin ja dialogin kehittämiseen

Restoratiivinen oikeus on ollut suosittu aihe oikeudellisessa tutkimuskirjallisuudessa viimeisinä vuosikymmeninä. Eräs tunnetuimmista restoratiivisen oikeuden teoreetikoista, Howard Zehr, on todennut kirjassaan Changing Lenses (Zehr 1990), että perinteisen rikosoikeuden näkökulmasta rikos on loukkaus valtiota vastaan, kun restoratiivisen oikeuden näkökulmasta rikos on loukkaus ihmisiä ja ihmisten välisiä suhteita kohtaan. ”Restoratiivinen oikeus ei kysy, mitä rikoslain pykäliä on rikottu, vaan kuka on kärsinyt vahingon”.

Restoratiivinen oikeus onkin syntynyt kritiikkiin perinteisen oikeuden tekijäkeskeisyydelle. Rikoksen uhrilla ja lähiyhteisöllä ei yleensä ole kovin isoa roolia perinteisessä oikeuskäsittelyssä, vaikka yleensä juuri nämä tahot kärsivät rikoksesta eniten. Restoratiivisen oikeuden prosesseilla nähdään olevan merkittäviä hyötyjä. Tällaisia ovat uhrien pääsy oikeuksiin, tekijän vastuunotto rikoksesta ja mahdollisuus palvelunohjaukseen ja muihin kuntouttaviin toimiin, lähiyhteisön osallistuminen rikoksen käsittelyyn ja rikosoikeusjärjestelmän ruuhkien helpottaminen.

Ehkä keskeisin restoratiivisen oikeuden taustalla oleva teoreetikko on norjalainen Nils Christie. Tunnetussa artikkelissaan Conflict as Property (Christie 1977) hän argumentoi, että konfliktit ja niiden ratkaiseminen tarjoavat mahdollisuuden dialogille ja oppimisprosessille, jonka soisi osapuolten saavaan käyttää hyödykseen. Oikeusjärjestelmän toimijoiden ei tulisi riistää heiltä tätä mahdollisuutta.

Restoratiivisella oikeudella ei ole yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Yleisesti sillä tarkoitetaan menettelyä, joka pain ottaa rikoksesta aiheutuneen vahingon korvaamista. Rikoksen osapuolet yhdessä käsittelevät tapahtunutta ja sen seurauksia. Pääsääntöisesti sovittelussa saadaan aikaan toteuttamiskelpoisia sopimuksia, joiden täyttämiseen rikoksentekijät tai konfliktin osapuolet ovat motivoituneita. Tavoitteena on, että rikoksentekijä kompensoi aiheuttamansa vahingon rikoksen uhrille tai lähiyhteisölle. Pyrkimyksenä on vastata uhrin tarpeisiin, integroida rikoksentekijä takaisin lähiyhteisöön, tarjota rikoksentekijälle mahdollisuus ottaa vastuu teosta sekä ohjata rikoksen osapuolet kuntouttaviin palveluihin.

Ajatus yhteiskunnan reagoimiseen väärintekoon entistä humaanimmalla tavalla ei ole uusi. Restoratiivisen oikeuden juuret ulottuvat useissa yhteiskunnissa aikaan ennen modernin yhteiskunnan kehittymistä. Restoratiivisen oikeuden kytkeminen modernin länsimaisen rikosoikeuden rinnalle ihmis- ja perusoikeudet huomioon ottaen on kuitenkin suhteellisen viimeaikainen ilmiö.

Restoratiivinen oikeus on lähtökohdiltaan poikkeus länsimaisen oikeusjärjestelmän rankaisukeskeiseen ajatteluun. Ensimmäiset konkreettiset restoratiivisen oikeuden muodot olivat rikoksentekijän ja uhrin välisiä sovitteluprojekteja (Victim-Offender Mediation). Restoratiivisen oikeuden ytimenä on, että asianosiaset kokoontuvat yhteen sovittelijan avulla keskustelemaan, mitä seurauksia rikoksella on ollut ja mitä sen johdosta pitäisi tehdä.

Euroopassa restoratiivisen oikeuden menetelmät ja lainsäädäntö on pisimmälle kehittyneitä Pohjoismaissa. Suomessa sovittelutoiminnan kehittämisen lähtökohdaksi on muodostunut tasapuolinen suhtautuminen uhriin ja tekijään. Eräissä muissa Euroopan maissa sovittelua on lähdetty kehittämään joko rikoksen tekijään keskittyneestä näkökulmasta tai uhrilähtöisesti. Sovittelun järjestämistapaan ovat vaikuttaneet myös organisatoriset ratkaisut. Eräissä maissa, kuten Ranskassa ja Portugalissa, uhrien tukemiseen perustetut järjestöt ovat tarjonneet ja kehittäneet sovittelupalveluita. Itäisemmässä Euroopassa, kuten Itävallassa, Tšekeissä ja Unkarissa, sovittelun järjestäjinä ovat yhdyskuntaseuraamusten valvonnasta (probation) vastaavat organisaatiot. Suomessa on pyritty ottamaan huomioon sekä rikoksen uhrin että tekijän asema ja tarpeet. 

Tekijä ottaa vastuun teoistaan ja korvaa aiheuttamansa vahingot

Restoratiivisen oikeuden prosessissa kiinnitetään yhtä lailla huomiota niin uhrin kuin tekijän tarpeisiin. Kumpaakaan ei aseteta etusijalle. Tärkeää on se, että uhri tuntee saaneensa korvauksen kärsimästään vahingosta ja että hän tuntee tulleensa kuulluksi. Rikoksen tekijä saa tukea sopimuksen täytäntöön panemisessa ja vastuunotossa. Sopimuksen vaatimusten täyttäminen ei tulisi olla uhrille liian vaikeaa. Restoratiivinen oikeuden katsotaan pyrkivän enemmänkin integroimaan rikoksentekijä takaisin yhteisöön, kuin eristämään siitä.

Restoratiivisen oikeuden fokuksena on rikoksen tai konfliktin aiheuttamat aineelliset tai henkiset haitat, eikä niinkään lakien rikkominen. Rikoslainsäädäntö muodostaa kehikon ja käsitteistön asian käsittelemiselle, mutta keskeisin ajatus restoratiivisessa oikeudessa on tapahtuneen vahingon tai vääryyden hyvittäminen (Zehr 2002). Hyvitys on rikoksentekijän tehtävä. Ainakin siinä määrin, kun se on kohtuudella mahdollista, tekijän on korvattava uhrille ja jossain määrin myös lähiyhteisölle vahinko, minkä on aiheuttanut. Aina teko ei ole korvattavissa, mutta silloinkin tekijän tulee ottaa vastuu tapahtuneesta sekä osoittaa katumusta ja anteeksipyyntöä. Usein rikoksentekijä tarvitsee tukea ja apua väärän korjaamisessa oikeaksi. Samalla tapahtuu vastuunottoa ja moraalista dialogia.

Rikoksen uhrin osallistuminen sovitteluprosessiin perustuu usein korvauksen, anteeksipyynnön tai hyvityksen saamiseen tapahtuneesta väärinteosta. Rikoksen uhreja kiinnostaa yleensä tietää, miksi teko tapahtui ja miksi juuri he olivat rikoksen uhreja. Rikoksen taustalla olevat syyt eivät useinkaan ole yksiselitteisiä. Rikoksentekijä on saattanut kasvaa haasteellisissa olosuhteissa tai hän on itse voinut joutua rikoksen kohteeksi jossain elämänvaiheessa. Esimerkiksi väkivallan käytön on sanottu olevan usein hyvitystä varhaisemmin koetuille uhrikokemuksille. Ei ole lainkaan harvinaista, että erityisesti väkivaltarikoksista tuomituilla on uhrikokemuksia kauan ennen ensimmäisiä omia rikoksia.

Tärkeää on myös se, että restoratiivisen dialogin avulla voidaan välttää uhrissa syntyvät ahdistuksen ja katkeruuden tunteet, kun uhri saa sanoituksen tapahtuneelle.

Restoratiivisen oikeuden keskeisiin piirteisiin kuuluu lähiyhteisön mukaan ottaminen prosessiin ja yhteisön hyvinvoinnin lisääminen. Aivan selvää ei aina ole, minkälaisten mekanismien avulla tämä tapahtuu. Rikoksen uhrin ja tekijän välisessä sovittelussa sovittelija on tavallaan yhteisön edustaja. Asianosaiset saavat kertoa tarinansa, ja asioita käsitellään heidän ymmärtämällään tavalla. Dialogi voi tietyissä tapauksia tapahtua epäsuorasti sovittelijoiden välityksellä siten, että osapuolet eivät kohta toisiaan. Tärkeää on kaikkien osapuolten kunnioittaminen. Sovittelussa käytävä dialogi tulee parhaimmillaan yhteisön hyödyksi lisääntyneinä kommunikaatiotaitoina.

Yhteisö vai tarkoittaa perhettä, sukua tai esimerkiksi asuinaluetta. Laajimmillaan puhutaan jopa restoratiivisista kaupungeista. Sovittelulla on myös ajateltu olevan rikoksentorjunnallisia vaikutuksia. Vastuunottamisen ja dialogisuuden avulla rikoksentekijä parhaimmillaan irtautuu rikosurasta. Tämä parantaa lähiyhteisön ja koko yhteiskunnan turvallisuutta.

Keskustelu restoratiivisesta oikeudesta rangaistuksena

Rangaistus nähdään yleisesti valtion langettamana seuraamuksena teosta, joka on lainsäädännössä määritelty rikokseksi. Rangaistuksella nähdään olevan myös utilitaarisia funktioita. Rangaistus voi toimia pelotteena, se voi olla hyvitys yhteiskunnalle, vangitseminen voi suojella yhteiskuntaa uusilta teoilta ja rangaistus voi toimia rehabilitoivasti. Myös restoratiivisessa oikeudessa on samoja elementtejä.

Yleinen käsitys on, että restoratiivinen oikeus on vastakkainen perinteisen rikosoikeuden rankaiseville mekanismeille. Rankaiseva (retributive) oikeus ja restoratiivinen oikeus muodostaisivat dikotomian tai vastapuolet. Christian Gade (2020) on kyseenalaistanut dikotomisen rangaistuskäsityksen ja kysyykin, tulisiko restoratiivinen oikeus sittenkin ymmärtää rangaistuksena, mutta perinteisen retributiivisen oikeuden rangaistuskäsitystä konstruktiivisempana.

Gaden ajatus lähtee siitä, että olemme ehkä turhaan vaalineet restoratiivista oikeutta pehmeänä vaihtoehtona oikeuden saamiselle. Keskustelussa on korostunut rikoksentekijän mahdollisuus onnistuneen sovittelun avulla välttää rikosoikeudellinen rangaistus. Gaden mukaan esimerkiksi rikosasioiden sovittelu, jossa rikoksentekijä ja uhri tapaavat toisensa ja selvittävät kyseessä olevaa konfliktia, voidaan hyvinkin nähdä yhteä rangaistuksen muotona. Hän ehdottaakin, että tuomioistuimen tulisi voida tietyissä rikoksissa tarjota säännönmukaisesti mahdollisuus suorittaa langetettu rangaistus restoratiivisen oikeuden keinoin, samoin kuten jo tehdään esimerkiksi muunnettaessa rangaistus yhdyskuntaseuraamukseksi tai valvontarangaistukseksi.

Gaden ajatuksia on kritisoitu muun muassa siitä, että se palauttaa restoratiivisen oikeuden funktion siihen, mistä se on pyrkinyt eroon, eli rankaisun roolin korostamiseen rikosasian käsittelyssä. (Ks. esimerkiksi keskustelu European Forum for Restorative Justicen nettisivuilla). Restoratiivisen oikeuden ydin on kuitenkin siinä, että sen tarkastelupinta on aiheutunut vahinko eikä aiheutettu oikeussäädösten rikkominen. Perinteisessä oikeudessa vahingon kärsineellä uhrilla ei juurikaan ole roolia. Eikä yhteisöllä. Restoratiivinen oikeus pyrkii ehkäisemään rikoksia tulevaisuudessa mahdollistamalla keskustelun osapuolten välillä.

Restoratiivinen oikeus ei pyri kumoamaan olemassa olevaa perinteistä oikeutta, vaan toimimaan sen rinnalla ja vahvistamaan ihmisten tunnetta oikeuden saatavuudesta.

Sovittelun kriminaalipoliittinen tavoite

Restoratiivisen oikeuden käyttö ja erityisesti rikosasioiden sovittelu ja laajojen riita-asioiden sovittelu tuomioistuimissa ovat Suomessa saaneet kriminaalipoliittista ja oikeuspoliittista merkitystä kansainvälisesti verraten erityisen paljon. Sovittelu on levinnyt kouluihin, asuinyhteisöihin, työpaikoille ja vankiloihin. Suomessa toimii tuhansia vapaaehtoisia sovittelijoita ja työntekijöitä sovittelun eri osa-alueilla.

Suomalainen kriminaalipolitiikka on yhteiskunnallista päätöksentekoa ja toimintaa, jonka tavoitteena on rikosten ehkäiseminen, ennustettavan ja oikeudenmukaisen rikosoikeusjärjestelmän ylläpito, luotettavan rikosseuraamusjärjestelmän toiminnan varmistaminen sekä rikosvahinkojen ja rikollisuuskontrollin aiheuttamien kustannusten minimoiminen ja oikeudenmukainen jakaminen (Hyvinvointivaltion… 2007). Tavoitteena on ollut Suomen vankiluvun pitäminen kohtuullisena.

Restoratiivinen oikeus ja sovittelu sopivat hyvin suomalaisen kriminaalipolitiikan määritelmään. Sovittelun kriminaalipoliittinen tavoite on keventää rikosoikeudellista järjestelmää ohjaamalla lievemmät rikokset sovitteluun mahdollisimman varhaisessa vaiheessa rikosprosessia ja siten pyrkiä välttämään turhia ja raskaita oikeudenkäyntejä. Keskeisimpiä keinoja päästä tähän tavoitteeseen ovat sovittelun aikaansaama syytevaatimuksen peruuttaminen erityisesti asianomistajarikoksissa ja sovittelun huomioiminen toimenpiteistä luopumisen perusteena ovat keinoja päästä tähän tavoitteeseen. Tavoitteeseen liittyy vahvasti myös oikeusjärjestelmän kustannusten vähentäminen. (Valtioneuvoston… 2022.)

Muita rikosoikeudellisia tavoitteita ovat olleet rangaistusten kasaantumisten ja leimaamisen välttäminen sekä erityisesti nuorten kohdalla uusintarikollisuuden torjuminen ja rikoksen uhrille hyvittäminen oikeusjärjestelmän keinoja konkreettisemmin. Suomessa sovittelusta on tullut rikosoikeudellisen järjestelmän täydentäjä ja apuorganisaatio sisältäen vaihtoehtoisen käsittelyn ja seuraamuksen elementtejä. Rikossovittelun asemasta on esitetty useita erilaisia näkökulmia, joissa näkemykset voivat hyvinkin erota lainoppineiden, kansalaisten ja rikosprosessiin osallistuvien viranomaisten välillä.

Restoratiivisen oikeuden ja sovittelun kehittämismahdollisuuksia

Sovittelun ja restoratiivisen oikeuden käyttö on varsin vakiintunutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kirjassa Sovittelu ja sen sovellukset (Ervasti ja Attias 2022) valotetaan hyvin sovittelun taustateorioita ja tämän hetkistä tilannetta Suomessa.

Kehittämistarpeita kuitenkin on. Sosiaali- ja terveysministeriön ja oikeusministeriön yhteistyönä on käynnistetty hanke, jonka tarkoituksena on selvittää mahdollisuuksia valtiollistaa nyt järjestöjen ja kuntien valmisteluvastuulla oleva rikos- ja riita-asioiden sovittelu ja siirtää palvelu sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalta oikeusministeriön hallinnonalalle. Valtiollistaminen vakiinnuttaisi rikossovittelun asemaa edelleen. Sovittelutoiminta on suunniteltu osaksi oikeusapupalvelujen organisaatiota. Asiaa valmisteelleen työryhmän muistioon (Rikosasioiden… 2021: 10) saatiin runsaasti ehdotusta puoltavia lausuntopalautteita (Rikosasioiden… 2021: 19).

Rikossovittelun kehittämismahdollisuuksia on havaittu esitutkinnan rajoittamisen lisääntymisessä, jolloin rikossovitteluun voitaisiin ohjata mahdollisesti oikeudellisen käsittelyn ulkopuolelle jääviä tapauksia. Lisäksi rikossovitteluun ja rikosasian kirjallisen menettelyyn ohjauksessa on havaittu kehityskohteita.

Suomessa useat erilaiset sovittelumenettelyt toimivat itsenäisesti toisistaan suhteellisen irrallisena. Synergiaetuja saavutettaisiin, jos sovittelumenettelyille luotaisiin neuvoa- ja tukea antava sateenvarjo-organisaatio. Tätä ehdotettiin sovittelun kehittämistarpeita tarkastelleessa SUSTIMA-tutkimushankkeessa (Peltonen et al 2022).

Sovittelusta on toteutettu ja käynnistetty muitakin kiinnostavia ja tärkeitä tutkimushankkeita. Jauhiaisen käynnissä olevassa tutkimushankkeessa selvitetään rikossovittelun etenemistä ja merkitystä rikosprosessissa (Jauhiainen 2021). Maria-akatemian ja Kuntoutussäätiön TEAS-hankkeessa selvitetään lähisuhdeväkivallan sovittelun osapuolten kokemuksia sovitteluprosessista. Myös digitaalisen kehityksen hyödyntämismahdollisuuksista on käynnistetty tutkimushanke, jonka Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti toteuttaa.

Uutta vaikuttavuustutkimusta tarvittaisiin rikossovittelun vaikutuksista rikosprosessiin ja uusintarikollisuuteen. Tärkeää olisi tutkia sitä, mikä on ollut sovittelun vaikutus poliisin ratkaisuihin esitutkinnan rajoittamisessa, syyttäjän ratkaisuissa syyttämättä jättämisissä ja sitä, mikä merkitys onnistuneella sovittelulla on ollut tuomioistuimen harkinnassa.

Restoratiivisen oikeuden ja sovittelun kehitystä hidastaa tiedon puute sekä oikeudenhoidon viranomaisissa että väestössä ylipäätään. Sovittelumahdollisuuksista tulisi levittää tietoa oikeus- ja sosiaalialan ammattilaisten keskuudessa esimerkiksi koulutuksen muodossa. Tarpeen olisi myös se, että yliopistot lisäisivät restoratiivisen oikeuden opetusta ja rakentaisivat opintokokonaisuuksia sovittelijan ammatillisen statuksen vahvistamiseksi.

Aarne Kinnunen

Kirjoittaja on kehittämisneuvos oikeusministeriössä.

Lähteet:
Christie, Nils (1977): Conflicts as Property. The British Journal of Criminology, Volume 17, Issue 1. 

Ervasti Kaijus ja Attias Miriam toim. (2022): Sovittelu ja sen sovellukset. Edita. Helsinki.

Gade, Christian (2021): Is restorative justice punishment? Conflict Resolution Quarterly 2021; 38:127–155.

Hyvinvointivaltion kriminaalipolitiikka. Kriminaalipoliittinen toimintaohjelma vuosille 2007–2011. Oikeusministeriö. Helsinki 2007.

Is Restorative Justice Another Form of Punishment? An exchange between Christian Gade & Tim Chapman 

Jauhiainen Aino: Rikossovittelun merkitys rikosprosessissa (2021). Uutta tietoa kohti. Haaste-lehti 4/2021.

Peltonen Lasse, Haavisto Vaula, Heinonen Hilkka & Elonheimo Henrik (2022): Suomalaisen sovittelun tila ja mahdollisuudet. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:30.

Rikosasioiden sovittelupalveluiden siirto oikeusministeriön hallinnonalalle. Ohjausryhmän raportti ja esitys. Oikeusministeriön julkaisuja 2021:10.

Rikosasioiden sovittelupalveluiden siirto oikeusministeriön hallinnonalalle Lausuntoyhteenveto ohjausryhmän esityksestä. Oikeusministeriön julkaisuja 2021:19.

Valtioneuvoston selonteko oikeudenhoidosta (2022). Oikeusministeriö. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:67.

Zehr, Howard (1990): Changes lenses. A New Focus for Crime and Justice. Herald Press. USA.

Zehr, Howard (2002): The Little Book of Restorative Justice. Good Books. USA.

 

Kuva: Pixaby
 

Haaste 4/2022