Huumeita käyttävien ihmisten pois siirtämisestä kohti rinnakkaiseloa ja yhteistä keskustelua
Julkiset kaupunkitilat ovat lähtökohtaisesti yhteisiä ja jaettuja, ja kaikilla on yhtäläinen oikeus niiden käyttöön. Tilojen käyttöön liittyy kuitenkin huumeiden käytön näkökulmasta jännitteitä ja rajanvetoja siitä, millainen toiminta niissä on sallittua ja toivottavaa niin moraalisesti kuin lain puitteissa. Usein nämä rajanvedot kytkeytyvät siihen, millaiset tilanteet luovat alueen asukkaille, yhteisöille ja paikallisille toimijoille, kuten yrittäjille, kokemuksia turvattomuudesta ja millaiset ratkaisut puolestaan edistävät eri tahojen turvallisuuden kokemusta.
Turvallisuutta keiden näkökulmasta?
Rajanvetokeskusteluissa on jäänyt vähemmälle huomiolle se, keiden turvallisuudesta lopulta puhutaan, kun kaupunkitilojen turvallisuutta pyritään lisäämään, ja keiden turvallisuuden huomioiminen taas jää taka-alalle. Onkin olennaista tarkastella kriittisesti sitä sosiaalista todellisuutta, jota puhe turvallisuudesta tuottaa, ja ennen kaikkea sitä, ketkä ja millaiset asiat tässä keskustelussa määritellään milloinkin turvallisuusriskiksi. Usein ”riskipuhe” kohdistuu tapahtumien tai tekojen sijaan jo valmiiksi haavoittavissa elämäntilanteissa eläviin ihmisiin itseensä, esimerkiksi huumeita käyttäviin ja asunnottomiin, jolloin heihin kohdistuva yhteiskunnallinen stigma vahvistuu entisestään.
Huumeiden käyttöön liittyvien järjestyshäiriöiden aiheuttamat turvattomuuden kokemukset muille ihmisille ovat tärkeitä kuulla ja tunnistaa. Tämän rinnalla on kuitenkin tärkeä ymmärtää myös huumeita käyttävien ihmisten elämäntilanteita ja kokemuksia.
Tutkimus osoittaa, etteivät nämä muille kansalaisille turvattomuutta aiheuttavat teot synny tyhjiössä. Ne voivat olla seurausta tekijöidensä omaa turvallisuutta edistävistä selviytymisstrategioista. Nämä strategiat taas ovat peräisin heidän elämänsä aikana kerrostuneesta turvattomuudesta, kuten haavoittavista läheissuhteista sekä kriisiytyneistä elämäntilanteista, joihin he eivät ole saaneet tarkoituksenmukaista apua. Näissä tilanteissa ihmisillä on usein myös muuta väestöä suurempi riski joutua itse väkivallan ja hyväksikäytön kohteeksi. Yksilötason kerrostuneen turvattomuuden tunnistaminen ja siihen tuen tarjoaminen on keskeistä, jos kaupunkitilojen turvallisuutta halutaan aidosti edistää.
Valvonta tai ihmisten siirtäminen – mitä tulisi huomioida?
Kun huumeiden käyttö tulee näkyväksi julkisessa tilassa, ratkaisua haetaan usein nopeista ja ilmiön näkyvyyttä rajoittavista toimista, jotka kohdistuvat esimerkiksi järjestyksenvalvontaan, alueiden siistimiseen, penkkien poistamiseen tai valaistuksen ja valvontakameroiden lisäämiseen.
Tämän rinnalla olisi tärkeä puhua enemmän myös päihdepalveluiden tarjonnan ja saavutettavuuden parantamisesta – esimerkiksi avun viemisestä etsivän työn keinoin niihin ympäristöihin, joissa huumeita käyttävät ihmiset viettävät aikaansa. Näiden toimenpiteiden tavoitteena on tehdä julkisista paikoista naapurustoille ja eri toimijoille turvallisempia, viihtyisämpiä ja vetovoimaisempia sekä varmistaa, että huumeita ongelmallisesti käyttävät ihmiset saavat apua.
Huumeita käyttävien ihmisten siirtäminen toisaalle ei sellaisenaan tuo ratkaisuja huumeiden käytön haittojen vähentämiseen tai huumeita käyttävien ihmisten kokemaan turvattomuuteen, vaan mahdollisesti päinvastoin – he saattavat joutua etsivän työn tavoittamattomiin tai kauemmaksi muun tarvitsemansa avun piiristä. Lisäksi ratkaisukeinoissa jää vähemmälle huomiolle se, että alueet, joissa huumeita käyttävät ihmiset viettävät aikaa, ovat heille itselleen merkityksellisiä kohtaamis- ja oleskelupaikkoja. Ne voivat tarjota mahdollisuuden sosiaaliseen kanssakäymiseen, vertaistukeen, hyväksyntään ja yhteisöön kuulumiseen sekä kokemukseen siitä, että heidän elämällään on merkitystä. Näitä sosiaalisia tarpeita ei voi sivuuttaa, jos tavoitteena on löytää kestäviä ratkaisuja ilmiöön.
Jos huumeiden käyttöön kytkeytyvät julkiset tilat ymmärretään pelkästään ongelma-alueina, tämä johtaa helposti ratkaisuihin, joissa ihmisiä siirretään pois ilman että heillä on vaihtoehtoinen, itse turvalliseksi kokemansa paikka, jonne siirtyä. Tällöin ilmiö siirtyy ja hajautuu eri paikkoihin, joissa riskit kasvavat ja avun saaminen vaikeutuu. Samalla kasvaa myös huumeita käyttävien oma turvattomuus: riski vakaville terveyshaitoille sekä riski joutua väkivallan, ryöstöjen ja hyväksikäytön kohteeksi joutumiselle.
Turvallisempi arki yhteistyöllä – kohti rinnakkaiseloa
Yksi varteenotettava keino turvallisuuden lisäämiseksi on pyrkimys rinnakkaiseloon ja keskusteluyhteyteen huumeita käyttävien ihmisten kanssa. Se ei tarkoita huumeiden käytön lieveilmiöiden hyväksymistä, vaan kansalaisten keskinäiseen yhteisymmärrykseen pyrkivää lähestymistapaa ja keinoja, jotka huomioivat myös huumeita käyttävien ihmisten tarpeet, kokemukset ja turvallisuuden.
Rinnakkaiselon onnistuminen edellyttää monitoimijaista yhteistyötä lainvalvonnallisten toimien rinnalle.
Rinnakkaiselon onnistuminen edellyttää monitoimijaista yhteistyötä lainvalvonnallisten toimien rinnalle. Tämä tarkoittaa esimerkiksi lisäresursseja etsivään päihdetyöhön ja huumeiden käytön yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia haittoja vähentäviin matalan kynnyksen palveluihin, jotka ovat aidosti saavutettavissa.
Avainasemassa on luottamuksellisen suhteen rakentaminen huumeita käyttäviin ihmisiin palveluiden lisäksi myös muiden toimijoiden kanssa. Yksi tehokas menetelmä on avointa dialogia eri toimijoiden, kuten asukasyhdistystenyrittäjien ja päihde- ja asumispalveluiden, välillä edistävä naapurustotyö. Naapurustyö on menetelmä, jonka avulla voidaan eri tahojen välistä keskusteluyhteyttä rakentamalla ehkäistä konflikteja, vähentää huumeiden käytöstä aiheutuvia haittoja julkisessa tilassa ja vahvistaa arjen turvallisuutta paikallisella tasolla.
Rinnakkaiselo ei rakennu itsestään. Se syntyy silloin, kun haavoittavissa elämäntilanteissa elävät ihmiset nähdään osana yhteisöä, eikä heitä yksilöinä määritellä ”riskeiksi” tai ”ongelmiksi”.
Inari Viskari & Johanna Ranta
Inari Viskari on erikoisuunnittelija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.
Johanna Ranta on sosiaalityön dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.
Kuva: Unsplash