Vanhempien kasvatustyyleillä yhteys nuorten rikoskäyttäytymiseen
Nuorisorikollisuuden määrä on yleisesti ottaen laskenut Suomessa vuosina 1995–2020, mutta nuoruudessa tehdään silti ikäryhmän kokoon nähden eniten rikoksia. Rikollisuus myös keskittyy aiempaa pienempään joukkoon nuoria.
Nuorten rikoskäyttäytymisellä on negatiivisia vaikutuksia paitsi rikoksen uhreille myös yhteiskunnalle laajemmin siitä aiheutuvien kustannusten kautta. Tämän lisäksi rikollisuudella on pitkäaikaisia negatiivisia vaikutuksia myös rikoksia tekevälle nuorelle itselleen. Nuoren rikoskäyttäytyminen on negatiivisesti yhteydessä esimerkiksi yksilön myöhempään työmenestykseen. Tämän lisäksi rikollisella nuorella on usein muita nuoria suurempi riski joutua itse rikoksen uhriksi.
Nuorten rikoskäyttäytymistä on perinteisesti tutkittu erilaisten riskitekijöiden kautta
Nuorten rikollisuuteen vaikuttavat riskitekijät voidaan yleistäen jakaa sosiaalisiin riskeihin, yksilötason riskeihin ja yhteisötason riskeihin. Yksilötason riskejä ovat esimerkiksi ikä ja sukupuoli. Yhteisötason riskejä taas ovat esimerkiksi kouluun ja naapurustoon liittyvät riskitekijät. Sosiaalisiksi riskeiksi lasketaan nuoren perhe ja ystäväpiiri.
Perheeseen liittyvistä riskitekijöistä erityisesti vanhempien kasvatuskäytäntöjen on havaittu olevan yhteydessä nuoren rikoskäyttäytymiseen. Vanhempien roolia nuorten rikoskäyttäytymisen taustalla on tutkimuksissa perinteisesti tarkasteltu yksittäisten vanhemmuuteen liittyvien muuttujien, kuten vanhempien käyttämien pakkokeinojen kautta. Tällaista tarkastelutapaa kutsutaan vanhemmuuden ulottuvuuksien tarkasteluksi. Niin sanotussa typologisessa tarkastelutavassa monta vanhemmuuden ulottuvuutta yhdistetään yhdeksi ryhmäksi: kasvatustyyliksi.
Vanhempien kasvatustyylit ja nuorten rikoskäyttäytyminen
Kasvatustyylillä viitataan vanhempien lapseensa kohdistamiin asenteisiin ja käytäntöihin sekä yleiseen emotionaaliseen ilmapiiriin, jossa vanhemmat kasvattavat lastaan. Kasvatustyyli on siis eri asia kuin vanhempien kasvatuskäytännöt, joilla viitataan usein ainoastaan yksittäisiin toimiin, joita vanhempi lapseensa kohdistaa. Kasvatustyyleihin keskittymällä pyritään saamaan kokonaisvaltaisempi kuva vanhemmuuden yhteydestä nuoren kehitykseen kuin tarkastelemalla yksittäisten kasvatuskäytäntöjen vaikutuksia.
Yksi tunnetuimmista tavoista luokitella vanhempien kasvatustyylit on psykologi Diana Baumrindin (Baumrind, 1991) kehittämä kasvatustyylitypologia. Typologiassa vanhemmuuden kahden ulottuvuuden, tuen ja kontrollin, ristiintaulukoinnilla määritetään neljä erillistä kasvatustyyliä. Typologiassa lopulliset kasvatustyylit ovat auktoritatiivinen kasvatus, autoritaarinen kasvatus, salliva kasvatus ja hylkäävä kasvatus.
Aiemman tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että vahvaa vanhempien tukea ja kontrollia ilmentävä auktoritatiivinen kasvatustyyli ehkäisee kasvatustyyleistä parhaiten nuorten rikoskäyttäytymistä. Sekä autoritaarinen (korkea kontrolli ja matala tuki) että hylkäävä kasvatustyyli (matala kontrolli ja matala tuki) taas lisäävät nuorten rikoskäyttäytymisen riskiä suhteessa auktoritatiiviseen kasvatustyyliin. Siitä ei ole kuitenkaan selvää näyttöä, kumman kasvatustyylin yhteys rikollisuuteen on vahvempi. Huomionarvoista on kuitenkin se, että molemmissa kasvatustyyleissä nuori kokee saavansa vain vähän tukea vanhemmiltaan.
Sallivan kasvatustyylin (matala kontrolli ja korkea tuki) yhteys nuorten rikoskäyttäytymiseen on kasvatustyyleistä epäselvin. Yleisesti ottaen kuitenkin myös salliva kasvatustyyli on yhteydessä korkeampaan rikoskäyttäytymisen riskiin kuin auktoritatiivinen kasvatustyyli.
Suomessa hylkäävä kasvatustyyli yhteydessä korkeimpaan rikosalttiuteen
Kriminologian pro gradu -tutkielmassani selvitin, miten vanhempien kasvatustyylit ovat yhteydessä nuorten väkivalta- ja omaisuusrikollisuuteen Suomessa. Tutkielman aineistona toimi vuoden 2020 Nuorisorikollisuuskysely (N=5 674). Nuorisorikollisuuskyselyt ovat Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin (KRIMO) seurantajärjestelmä nuorten rikos- ja uhrikokemusten tarkasteluun. Kysely on toteutettu yhdeksän kertaa vuosina 1995–2020. Nuorisorikollisuuskyselyillä saadaan tietoa suomalaisten yhdeksäsluokkalaisten rikoskäyttäytymisen määrästä ja kehityksestä.
Tutkielmassa kasvatustyylit jaettiin Baumrindin typologian mukaisesti neljään tyyliin vanhempien antaman tuen ja kontrollin tasojen perusteella. Tieto tuen ja kontrollin tasoista saatiin Nuorisorikollisuuskyselyn vanhempien tukea ja kontrollia mittaavista kysymyspatteristoista.
Tutkielmassa havaittiin, että kasvatustyylit olivat yhteydessä nuorten rikoskäyttäytymiseen. Ristiintaulukoinnin perusteella sekä väkivalta- että omaisuusrikollisuus oli yleisintä niillä nuorilla, joiden vanhempien kasvatustyyli oli hylkäävä. Seuraavaksi yleisintä rikoskäyttäytyminen oli autoritaarisella ja sen jälkeen sallivalla kasvatustyylillä kasvatetuilla nuorilla. Harvinaisinta rikoskäyttäytyminen oli niillä nuorilla, joiden vanhempien kasvatustyyli oli auktoritatiivinen.
Ristiintaulukoinnin lisäksi kasvatustyylien ja nuorten rikoskäyttäytymisen välistä yhteyttä tarkasteltiin logistisen regressioanalyysin keinoin, jolloin tutkielmaan mukaan otetut muut perhe- ja yksilötason muuttujat vakioitiin. Näitä muuttujia olivat esimerkiksi perheen rakenne ja taloudellinen tilanne sekä nuoren sukupuoli. Myös muuttujien vakioimisen jälkeen auktoritatiivinen kasvatustyyli oli yhteydessä pienimpään rikoskäyttäytymisen riskiin niin väkivalta- kuin omaisuusrikosten osalta.
Tulokset olivat tässä mielessä linjassa sekä ristiintaulukoinnista saatujen tulosten että aiemman tutkimuksen kanssa. Muuttujien vakioimisen jälkeen eniten rikoskäyttäytymisen riskiä nostava kasvatustyyli riippui kuitenkin rikostyypistä: Hylkäävän kasvatustyylin katsottiin nostavan eniten omaisuusrikollisuuden riskiä ja autoritaarisen kasvatustyylin taas väkivaltarikollisuuden riskiä. Kasvatustyylien yhteys rikoskäyttäytymiseen riippui siis siitä, minkälainen rikos oli kyseessä.
Tutkielman tulokset vahvistavat Baumrindin typologian olettamusta siitä, että vanhempien kasvatustyylit ovat yhteydessä nuorten ongelmakäyttäytymiseen ja että suuri määrä kontrollia ja sosiaalista tukea on nuoren prososiaaliselle kehitykselle kaikista otollisinta. Vaikka rikostyyppien välillä oli vaihtelua yhteyden suuruudessa, yleistäen voidaan sanoa, että rikoskäyttäytymisen riski oli suurinta niillä nuorilla, joiden vanhempien kasvatustyyli oli hylkäävä. Näiden nuorten elämästä puuttui sekä vanhempien tarjoama sosiaalinen tuki että vanhempien harjoittama valvonta.
Lopuksi
Nuorisorikollisuus on viimeisten vuosien aikana ollut varsin säännöllisesti uutisten aiheena. Alaikäisten tekemät pahoinpitelyt ja ryöstöt ovat erityisesti nousseet otsikoihin. Suomessa on puhuttu jopa nuorten jengiytymisestä.
Tutkimustieto nuorten rikollisuudesta on tällä hetkellä erityisen tärkeää, sillä uutisointi nuorten rikoskäyttäytymisestä ei aina anna ilmiöstä todellista kuvaa. Vaikka on totta, että esimerkiksi alle 18-vuotiaiden tekemien väkivaltarikosten määrä on ollut nousussa vuodesta 2015 asti, nuorten yleisen rikoskäyttäytymisen pitkän aikavälin trendi on edelleen laskusuuntainen.
Tutkimus aiheesta on tärkeää myös, jotta voitaisiin paremmin ymmärtää niitä mekanismeja, jotka vaikuttavat nuorten rikoskäyttäytymiseen. Tutkimustiedon perusteella voidaan kehittää nuorten rikollisuutta ehkäiseviä toimenpiteitä, kuten erilaisia interventioita, sovittelukäytäntöjä sekä koordinoitua ohjaamista erilaisiin rikoksetonta elämää tukeviin palveluihin.
Nimenomaisesti kasvatustyylien tutkiminen taas on tärkeää, sillä tutkimustietoa on mahdollista hyödyntää erilaisissa varhaisen puuttumisen ohjelmissa, joilla pyritään ehkäisemään nuorten rikollisuutta. Suomessa tällaista nuorten rikoskäyttäytymiseen keskittyvää varhaista puuttumista toteutetaan esimerkiksi Ankkuri-mallissa. Tutkimustiedon perusteella voidaan myös paremmin tunnistaa riskinuoret ja keskittää voimavaroja vanhemmuuteen liittyviin toimenpiteisiin, kuten perheinterventioihin.
Joona Mäkelä
Kirjoittaja työskentelee Tilastokeskuksessa yliaktuaarina ja on Helsingin yliopiston kriminologian oppiaineesta valmistunut valtiotieteiden maisteri.
Alkuperäinen tutkielma:
Mäkelä, J. (2022). Vanhempien kasvatustyylien yhteydestä nuorten väkivalta- ja omaisuusrikollisuuteen. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta.
Kirjallisuutta:
Baumrind, D. (1991). Parenting styles and adolescent development. Teoksessa: Brooks-Gunn, J., Lerner, R. & Petersen, A. (toim.) The encyclopedia on adolescence (pp. 746-758). New York: Garland Publishing.
Crowell, N., McCord, J. & Widom, C. (2001). Juvenile crime, juvenile justice. Washington, DC: National Academy Press.
Honkatukija, P & Kivivuori, J. (2006). Nuorisorikollisuus. Määrä, syyt ja kontrolli. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 221. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
Hoeve, M., Dubas, J., Eichelsheim, V., van der Laan, P., Smeenk, W., & Gerris, J. (2009). The relationship between parenting and delinquency: A meta-analysis. Journal of Abnormal Child Psychology, 37(6), 749-775.
Johnson, S. (2016). Parenting Styles and Raising Delinquent Children: Responsibility of Parents in Encouraging Violent Behavior. Foresic Research & Criminology International Journal. 3.
Kaakinen, M. & Näsi, M. (2021). Nuorisorikollisuuden esiintyvyys ja tekomäärät Suomessa 1995–2020. Kriminologia, 1(1), 5–19.
Kaakinen, M. & Näsi, M. (2021). Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2020. (Katsauksia 47/2021). Helsingin yliopisto, kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.
Keskusrikospoliisi. (2022). Nuorten väkivaltarikollisuuden määrä ja piirteet poliisin tietoon tulleen rikollisuuden valossa. Raportti, 8.3.2022.
Moilanen, T., Airaksinen, M. & Kangasniemi, M. (2019). Ankkuritoiminnan käsikirja. Sisäministeriön julkaisuja 2019:16.
Wong, T., Konishi, C. & Kong, X. (2021). Parenting and prosocial behaviors: A meta-analysis. Social Development, 30: 343–373.
Kuva: Julia Kauppinen
