Tilastollinen tutkimus tuottaa tärkeää vaikuttavuustietoa
Professori Mikko Aaltonen kertoo päätyneensä kriminologian pariin vähän sattumalta. Hän opiskeli 2000-luvun alussa sosiologiaa Helsingin yliopistossa, kun Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Janne Kivivuoren vetämä kriminologian peruskurssi ja tilastollisen tutkimuksen esittely sai hänet kiinnostumaan alasta. Seuraava inspiraation lähde oli tutkija Jukka Savolaisen tutkimusharjoituskurssi. Vuonna 2006 hän aloitti opintojen ohella Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksessa tutkimusavustajana. Itsestään selvää tutkijanuralle lähteminen ei silloin vielä ollut, mutta päätöstä avitti mahdollisuus väitöskirjan tekoon tutkimuslaitoksen saamalla laajalla rekisteriaineistolla. Rikollisuuden ja koulutuksen yhteyksiä käsitelleen väitöskirjan toinen ohjaaja, väestötieteen professori Pekka Martikainen on myös ollut Aaltoselle merkittävä esikuva.
Vaikuttavuustutkimuksessa kunnianhimoinen akateeminen perustutkimus ja lainvalmistelun tietotarpeet kohtaavat parhaiten.
Itä-Suomen yliopistossa kriminologian professorina Aaltonen aloitti vuonna 2020. Hän toimii esihenkilönä rikos- ja prosessioikeuden ja rikollisuuden tutkimuksen oppiaineessa. Sitä ennen hän työskenteli kolmisen vuotta virkamiehenä oikeusministeriössä, mitä hän pitää arvokkaana kokemuksena tutkijanuran kannalta. Hän sai ymmärrystä, miksi tutkijoiden ja virkamiesten tiedonintressit ovat vähän erilaisia eivätkä aina helposti yhteen sovitettavia. Vaikuttavuustutkimuksessa kunnianhimoinen akateeminen perustutkimus ja lainvalmistelun tietotarpeet kohtaavat hänen mielestään parhaiten. Usein tällainen tutkimus kohdistuu lainsäädäntömuutosten aikaansaamiin vaikutuksiin seuraamuksissa ja rikosoikeusjärjestelmässä, ja tällainen tieto hyödyttää melko suoraan päätöksentekijöitä.
– Ministeriökokemuksen pohjalta pidän tärkeänä, että juristikoulutuksessa saataisiin parannettua empiirisiä perusvalmiuksia. Varsinkin jos opiskelija päätyy ministeriöön tai muihin rikosoikeusjärjestelmään liittyviin suunnittelutehtäviin, empiirisen tutkimuksen ja aineistojen hallinta olisi hyödyllistä. Itä-Suomen yliopiston kriminologian opetuksessa leimallinen piirre on vahva yhteistyö oikeustieteen kanssa. Opiskelijat valmistuvat joko oikeustieteen tai hallintotieteiden maisterin tutkintoon, Aaltonen kertoo.
– Itä-Suomen yliopistossa on voimakkaasti systeeminen näkökulma rikosoikeudelliseen järjestelmään, kun taas Helsingin yliopiston ja uudessa Tampereen yliopiston kriminologian koulutusohjelmassa on vahvemmin käyttäytymistutkimuksen perinne. Teemme paljon yhteistyötä muiden yliopistojen kanssa, kaikilla on omat profiilinsa eikä Suomessa missään nimessä liikaa kriminologiaa vielä ole. Kun opintojen kautta saa hyvän tuntuman yhteiskunnallisiin kysymyksiin sekä toisaalta aineistojen käsittelyyn, analyysiin ja kysymyksenasettelun, työmahdollisuudet eivät rajaudu pelkästään rikosteemoihin.
Rikosurien tutkimus kertoo pitkän aikavälin muutoksista
Mikko Aaltosella on itsellään työn alla melko paljon väitöskirjaohjausta. Hänen omassa tutkimuksessaan vaikuttavuuden tutkiminen on kestoteema. Parhaillaan hän mukana ACElife-hankkeessa, joka on strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama pitkä tutkimushanke. Siinä tutkitaan lapsuuden haitallisia kokemuksia ja niiden vaikutuksia myöhempään elämään sekä rikosoikeudellisen että lastensuojelujärjestelmän kykyä vastata ongelmiin.
Toisena merkittävänä tutkimuksena Aaltonen mainitsee aikaisemman Akatemian rahoittama CRIMCAR-hankkeen, jossa tutkittiin suomalaisten rikosuria ja niiden muutosta pitkällä aikajänteellä. Elämänkaaritarkastelun avulla pyritään ymmärtämään, millä tavalla seuraamukset kasaantuvat samoille ihmisille ja minkälaisia jatkumoita siinä on.
– Rikosurissa näkyy joitakin selviä muutoksia. Syntymäkohorttien eli eri vuosina syntyneiden ihmisten seuranta kertoo, että esimerkiksi vankeusrangaistukseen tuomittujen osuus on vähentynyt voimakkaasti. Sen sijaan rikoskäyttäytymisen taustatekijöissä muutos on paljon vähäisempää; rikosilmiö siinä merkityksessä, minkälaiset ihmiset rikoksia tekevät, on aika jähmeä. Vaikka mediajuttujen perusteella voi näyttää, että asiat muuttuisivat nopeasti, rekisteriaineistojen antama kuva on, että muutos on enemmänkin hidasta, Aaltonen kertoo.
– Ongelma tosin on, että vaikka rikollisuuden riskitekijöitä on tunnistettu, vaikuttavia toimenpiteitä joko ei ole onnistuttu kehittämään tai jos on, ei ole saatu tehtyä vaikuttavuustutkimusta, jolla se osoitettaisiin.
Pohjoismaisen kriminaalipolitiikan muutoksesta tarvitaan vaikuttavuustutkimusta
Aaltonen kiittelee, että esimerkiksi seuraamuksia koskevaa rekisteritutkimusta on tullut Pohjoismaista paljon kymmenen viime vuoden aikana. Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa on tällä hetkellä merkittäviä rahoituksia arviointiin ja rikollisuuden tutkimukseen.
– Vaikuttavuuden arvioinnin eräänä ongelmana on aineistojen pienuus. Esimerkiksi Sasu Tynin kanssa kirjoitimme Kriminologia-lehdessä vankeudenaikaisten toimintaohjelmien arvioinnista. Suomessa on useimmat ohjelmat hyvin pienimuotoisia ja osallistujia on muutamia kymmeniä ohjelmaa kohden. Tällöin tilastollisesti mielekästä asetelmaa ei synny.
Tutkijoiden yksi tärkeä tehtävä on myös ulkomaisen tutkimusnäytön jalkauttaminen Suomeen.
Parhaillaan naapurimaissa, erityisesti Ruotsissa, ollaan tekemässä melko isoa suunnanmuutosta kriminaalipolitiikkaan. Aaltosen mukaan olisi tärkeä arvioida kunnolla, saavutetaanko tehdyillä toimilla tavoitteita vai ei. Suomessa erilaisessa yhteiskunnan kehittämisessä katsotaan usein joka tapauksessa Ruotsiin, mutta tutkimusnäyttöä vaikutuksista olisi tärkeää odottaa. Hän painottaa, että tutkijoiden yksi tärkeä tehtävä on myös ulkomaisen tutkimusnäytön jalkauttaminen Suomeen.
– Ulkomaisen tutkimuksen hyödynnettävyys riippuu siitä, mitä ollaan arvioimassa. Rikosoikeudellisen järjestelmän ja seuraamusten tutkimuksessa katsoisin muihin Pohjoismaihin, mutta harkiten. Yksittäisten seuraamusten sisällöt saattavat olla hyvin erilaisia, samoin niihin valikoituvat ihmiset. Kun tällaista tietoa lähdetään Suomeen tuomaan, olisi tärkeää katsoa paitsi vaikutuksia uusintarikollisuuteen myös arvioitua toimenpidettä itsessään. Seuraamukset ovat paketti erilaisia asioita ja on erilaisia mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen, Aaltonen pohtii.
– Esimerkiksi on melko vakuuttavaa näyttöä vankilasta ”rikollisuuden korkeakouluna” siinä merkityksessä, että muiden samaan aikaan vankeutta suorittavien ominaisuudet vaikuttavat uusimisriskiin. Vankilassa ololla saattaa olla myös leimautumisvaikutuksia. Samaan aikaan vankilassa saatetaan saada esimerkiksi päihdetilanne huomattavasti paremmaksi ja motivoitua elämän suunnan kääntämiseen. Mikä nettovaikutus tulee lopulta yksilölle olemaan, riippuu siitä, mitkä näistä mekanismeista on voimakkaimpia juuri tällä ihmisellä. Vaikka jollekin seuraamukselle löydetään myönteisiä tai kielteisiä keskimääräisiä vaikutuksia, emme yleensä voi tarkalleen sanoa, mikä mekanismi vaikutuksen aiheuttaa.
Aaltonen uskoo, että jos näistä mekanismeista saadaan nykyistä tarkempaa tietoa, se voi olla siirrettävää tietoa, koska ihmiset eivät pohjimmiltaan ole kovin erilaisia. Mekanismien parempi tunteminen on olennaista seuraamusten ja interventioiden kehittämisessä.
Sosiaalipolitiikan keinojen rikollisuusvaikutuksista vähän tietoa
Sen sijaan rikollisuuden ns. primaari- ja sekundaariprevention vaikutuksista ei juuri ole edes pohjoismaista rekisteritutkimusta, Aaltonen kertoo. Yhteiskunnallisesti pääasiallinen tapa puuttua rikollisuuteen on sosiaalipolitiikka ja syrjäytymisen ehkäisy, joiden vaikuttavuuden suhteen on paljon tietoaukkoja. Hän uskoo, että sielläkin on löydettävissä tehokkaita keinoja, mutta vankan vaikuttavuusnäytön kertyminen ei ole valtavan nopeaa. Hyvien tutkimusasetelmien löytäminen on vaikeaa ja monikaan asia, jota haluttaisiin tutkia, ei ole järkevästi ainakaan tilastollisesti tutkittavissa.
– Sekundaariprevention eli sen tason, jossa on tunnistettu riskissä olevien nuorten joukko, arvioinneille olisi ennen kaikkea tilausta. Koulun ja kolmannen sektorin toteuttamia toimia olisi tärkeää arvioida, esimerkiksi Aseman Lapset ry:llä on monia kiinnostavia ja lupaavia toimintamuotoja. Jo pitkään on puhuttu moniammatillisesta työstä, ja siinä tullaan samoihin mekanismiongelmiin ja ylipäätään sen määrittelyyn, mikä on se toiminta, jota tehdään ja arvioidaan. Ja ennen muuta pitäisi selvittää lastensuojelutoimien vaikuttavuus ja osaltaan siihen pyritään ACElife-hankkeessamme. Lastensuojelu on merkittävä panostus yhteiskunnalta myös rahallisesti ja sillä on merkittäviä vaikutuksia ihmisten elämään.
Primääriprevention puolella eli koko väestöön kohdistuvissa toimissa tullaan kysymykseen valtiontalouden tilanteesta ja välttämättömistä leikkauksista. Aaltonen sanoo kantavansa huolta siitä, miten järjestelmän toimintakyky säilyy, jos julkisen talouden tilanne jatkuu huonona.
– Näyttää siltä, että vielä toistaiseksi oikeuslaitos on pahimmilta leikkauksilta säästynyt, mutta vakavan tilanteen äärellä ollaan. Käsittelyajat ovat pidentyneet lähes jatkuvasti 2000-luvun aikana eikä prosessien venymisen vaikutuksia kovin hyvin tunneta. Suomalainen yhteiskunta on vakavan paikan äärellä, eikä minulla tietenkään ole siihen ratkaisua. Vaikuttavuustietoa tarvitaan kuitenkin, jotta priorisointeja voidaan tehdä tietoon pohjautuen eikä niin, että säästetään alkupäässä ja maksetaan myöhemmin isompi lasku seuraamuspuolella. Tämä on tunnettu lainalaisuus näissä keskusteluissa.
Miten ikärakenne vaikuttaa rikollisuuskehitykseen?
Aaltonen on väestötutkimuksen taustansa vuoksi erityisen kiinnostunut myös merkittävästä ikärakenteen muutoksesta, joka on parhaillaan tapahtumassa Suomessa. Vaikka asia on sinänsä ollut tiedossa pitkään, viimeisen kymmenen vuoden syntyvyyskehitys on radikaali muutos aiempiin arvioihin.
– Tämä on kriminologisestikin kiinnostavaa, koska rikollisuus on ilmiönä voimakkaasti sidoksissa ikään. Äkkiseltään ajattelisi, että 10–15 vuoden kuluttua rikollisuus vähenee merkittävästi, koska parhaassa rikoksentekoiässä olevia ihmisiä on paljon vähemmän. Mutta ei ole ollenkaan varmaa, että näin tapahtuu. Rikollisuuden kehityksen ennustaminen on vaikeaa, enkä usko, että kovinkaan moni näki ennalta 2010-luvulla toteutuneen nuorisorikollisuuden laskun, hän toteaa.
– Suomessa kuten monessa muussakin länsimaassa on ollut suotuisen rikollisuuskehityksen kausi, joka mahdollisesti on päättynyt. On kuitenkin vielä aikaista sanoa, ollaanko menossa ylöspäin vai ollaanko pikemminkin jäämässä jollekin vakaamalle tasolle. Toki on ollut merkkejä siitä, että esimerkiksi nuorten vakavampi väkivalta ja ryöstöt lisääntyvät. Vaikka nuorisorikollisuus on aina päivänpolttava kysymys ja samat keskustelut nousevat toistuvasti eri muodossa, muutama vuosi pitäisi aina malttaa ennen kuin trendeistä tehdään isoja johtopäätöksiä.
Aaltonen lisää, että nuorisorikollisuuden tarkastelua kannattaisi ulottaa tarkemmin siihen joukkoon, joka tekee toistuvasti rikoksia ja on suorittanut monia seuraamuksia. Myös muihin seuraamuksiin kuin ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittuja kannattaa tarkastella. Aaltosen oma tutkimuksellinen mielenkiinto kohdistuukin rikosoikeudelliseen järjestelmään kokonaisuutena, ei pelkästään vankeihin tai pelkästään nuoriin, vaan myös määrällisesti yleisiin seuraamuksiin kuten sakkorangaistuksiin ja ehdollisiin rangaistuksiin.
Tutkimuksen mahdollisuudet ja vaikeudet
Professori Mikko Aaltonen on kiitollinen kriminologian noususta alana, sillä nyt on paremmat edellytykset tehdä vaikuttavaa tutkimusta kuin 20 vuotta sitten. On saatu nuorta kriminologisessa kontekstissa koulutettua tutkijasukupolvea ja taitavia menetelmäosaajia. Hänestä on myös hyvä, että on eri tahoja, jotka rikollisuuteen liittyvää tutkimusta tekevät, jotta saadaan monipuolisia näkökulmia.
Tietosuoja-asioiden merkitys yhteiskunnassa on johtanut siihen, että jotkut viranomaiset ovat yhä varovaisempia aineistojen tutkimuskäytön suhteen.
Kriminologisen rekisteritutkimuksen historia on kuitenkin kuin polku, jossa ylä- ja alamäet vuorottelevat. Yleinen tietosuoja-asetus (GDPR) ei välttämättä yksinään niin paljon vaikuta, mutta tietosuoja-asioiden merkitys yhteiskunnassa on johtanut siihen, että jotkut viranomaiset ovat yhä varovaisempia aineistojen tutkimuskäytön suhteen. Tämä on loogista, mutta samaan aikaan se hidastaa tutkimusta. Meidän pitäisi pystyä tekemään oikea-aikaista tutkimusta eikä tutkimaan vain asioita, jotka tapahtuivat 10 tai 15 vuotta sitten, Aaltonen harmittelee.
– Yliopistotutkijoille on tärkeää, että myös viranomaispuolella on dataosaajia, joiden kanssa voidaan käydä vuoropuhelua. Avoimuus ja yhteistyö hyödyttävät molempia. Suomessa on vielä kehittämisen varaa siinä, miten yhteistyökanavat saadaan toimiviksi ja luottamuksellisiksi. Lisäksi rekisteritutkimus elää tietojärjestelmien tuottamasta tiedosta, jolloin tietojärjestelmähankkeiden onnistuminen on ensiarvoisen tärkeää.
Rekisteritutkimuksen haasteeksi Aaltonen nostaa kyberrikollisuuden tutkimuksen, johon perinteiset tutkimuskeinot eivät riitä. Rikokset tehdään usein ulkomailla eikä niitä ylipäätään saada selvitettyä. Vaikka Vastaamo-tapauksen jäljet johtivat Suomeen, tapaus osoittaa ammattimaisen kyberrikollisuuden skaalautuvuuden. Kyberrikollisuuden torjunnan vaikuttavuustutkimuksen kehittäminen on siis tarpeen.
– Suomi on rekisteritutkimuksen yksi edelläkävijämaista, etenkin rekisterilinkkaustutkimuksen, jossa yhdistetään aineistoja eri tietolähteistä. Edelläkävijäaseman säilyttäminen olisi tärkeää ja mielelläni näkisin yhteiskunnan panostuksia siihen. Tarvitaan sekä akateemista tutkimusta että ministeriö- ja keskusvirastotason dataosaamista.
Teksti ja kuva: Riikka Kostiainen
