Lakimuutoksen myötä parisuhdeväkivallassa ei enää sopimalla pitäisi välttyä syytteiltä
Parisuhteessa olleista suomalaisista naisista joka kolmas on kokenut elämänsä aikana fyysistä väkivaltaa, mikä on EU-maiden vertailussa huolestuttavan korkea luku. Viranomainen saa tiedon vain noin kymmesosasta tapauksia. Kansainvälisessä oikeudessa on kiinnitetty huomiota kansallisten rikosoikeudellisten järjestelmien puutteisiin käsitellä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, ns. Istanbulin sopimus, korostaa rikosvastuun toteuttamista lähisuhdeväkivallasta. Jos lainsäädännössä tai lainsoveltamiskäytännöissä ei puututa tehokkaasti naisten kokemaan väkivaltaan, sen katsotaan loukkaavan naisten ihmisoikeuksia ja olevan yksi naisiin kohdistuvan rakenteellisen syrjinnän muoto.
Istanbulin sopimuksen noudattamista arvioiva asiantuntijaryhmä GREVIO on toistuvasti muistuttanut, että lähisuhdeväkivallasta on seurattava tehokas, oikeasuhtainen ja varoittava seuraamus. GREVIO on myös huomauttanut Suomelle, että tiedonpuute vaikeuttaa rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen arvioimista. Poliisin, syyttäjien ja tuomioistuimen järjestelmissä ei pystytä tällä hetkellä seuraamaan, miten pari- ja lähisuhdeväkivaltatapauksia käsitellään rikosprosessissa. Tähän tiedonpuutteeseen yhdenvertaisuusvaltuutettu vastasi naisiin kohdistuvan väkivallan raportoijana.
Tietoa esitutkinnan rajoittamisesta ja syyttämättä jättämisestä pari- ja lähisuhdeväkivallassa
Yhdenvertaisuusvaltuutettu tutki vuonna 2022 pahoinpitelyrikoksista pari- ja lähisuhdeväkivallasta tehtyjä päätöksiä esitutkinnan rajoittamisesta ja syyttämättä jättämisestä. Tarkastelun kohteena oli 200 päätöstä, joista 118 koski esitutkinnan rajoittamista ja 82 syyttämättä jättämistä. Pahoinpitelyrikoksesta epäiltyjä henkilöitä oli yhteensä 200, joista suurin osa oli miehiä (67,5 %). Rikoksen asianomistajia oli yhteensä 211, joista suurin osa oli naisia (62,6 %). Suurin osa rikosepäilyistä koski perustunnusmerkistön mukaista pahoinpitelyä, reilu kolmasosa lievää pahoinpitelyä ja alle kymmen prosenttia törkeää pahoinpitelyä.
Selvitysaineiston perusteella saatiin tietoa siitä, minkälaisesta lähisuhdeväkivallasta oli kyse, millä perusteella esitutkintaa rajoitettiin tai syyte jätettiin nostamatta ja miten päätöksiä perusteltiin. Päätöksissä kuvattiin väkivaltaa ja sen seurauksia, tapahtumaolosuhteita, todisteita ja esitutkinnan tuloksia. Päätöksissä kerrottiin usein, miten osapuolet toimivat tapahtuman jälkeen, ilmaisivatko he sovintohalukkuutta tai osallistuivatko he sovitteluun.
Suurin osa väkivallasta oli tapahtunut parisuhteessa (58,3 %). Hieman alle kolmasosassa alaikäinen oli asianomistajana, kun rikoksesta epäiltynä oli hänen vanhempansa (31,3 %). Lopuissa tapauksista oli kyse muista lähisuhteista, kuten esimerkiksi aikuisten veljesten välisestä väkivallasta (10,4 %).
Sopimisen painava merkitys poliiseille ja syyttäjille
Parisuhdeväkivalta oli sukupuolittunutta. Yli 70 prosenttia rikoksista epäillyistä oli miehiä ja vastaavasti yli 70 prosenttia asianomistajista oli naisia. Kun nainen oli rikoksesta epäiltynä, epäiltiin tavallisesti molemminpuolista väkivaltaa.
Päätöksissä kuvattiin hyvin tyypillistä parisuhdeväkivaltaa. Kun mies oli rikoksesta epäiltynä, puhuttiin kiinnipitämisestä, lyömisestä, hiuksista repimisestä, naisen heittelemisestä, raahaamisesta kotona eri huoneiden välillä, tönimisestä, kaatamisesta, potkimisesta, kuristamisesta ja joissakin tapauksissa teräaseen tai astalon käytöstä. Kun nainen oli rikoksesta epäiltynä, puhuttiin yleensä läpsimisestä, lyömisestä, raapimisesta, puremisesta, esineillä heittelystä ja muutamissa tapauksissa myös naisten kohdalla teräaseen tai astalon käytöstä. Väkivallasta aiheutuneita fyysisiä seurauksia pidettiin yleensä lievinä. Kyse oli punoituksesta, aristuksesta, mustelmista, ruhjeista ja/tai ohimenevästä kivusta.
Suurimmassa osassa niin esitutkinnan rajoittamista kuin syyttämättä jättämistä koskevista päätöksistä tukeuduttiin kohtuus- ja tarkoituksenmukaisuussyihin. Perusteluissa todettiin usein, että osapuolten välillä ei ollut esiintynyt aikaisemmin väkivaltaa ja nyt käytettyä väkivaltaa pidettiin lievänä. Rikoksen asianomistajalla ei myöskään ollut rangaistus- tai vahingonkorvausvaatimuksia. Keskeinen syy rikosprosessin päättämiselle oli osapuolten keskinäinen sopiminen, sovitteluun ohjaaminen tai osallistuminen sovitteluun. Osasta päätöksiä välittyi näkemys siitä, että tapahtunutta käsiteltiin enemmän riitana kuin väkivaltana ja konfliktin katsottiin olevan seurausta pariskunnan vuorovaikutusongelmista. Heidän halutessa jatkaa yhteistä elämää esitutkinnan jatkamista tai syytteen nostamista ei pidetty tarpeellisena, vaikka väkivalta olisi ollut toistuvaa.
Osassa päätöksiä syyttäjä toi ensin ilmi, että niin kansainvälisissä sopimuksissa kuin kotimaisessa lainsäädännössä on korostettu parisuhdeväkivallan moitittavuutta, minkä takia siihen on suhtauduttava ankarasti. Syyttäjä arvioi syytekynnyksen ylittyneen, mutta hänen ratkaistavana olleessa yksittäisessä tapauksessa katsottiin kuitenkin olevan käsillä perusteita, jotka puolsivat syytteen nostamisesta luopumista.
Tutkijan näkökulmasta katsottuna yksittäisistä päätöksistä muodostuu käytäntö. Selvitysaineisto muodostettiin esitutkinnan rajoittamista ja syyttämättä jättämistä koskevista päätöksistä, jolloin aineiston perusteella syytteestä luopuminen vaikutti olevan enemmän käytäntö kuin harvinainen poikkeus. Yhdenvertaisuusvaltuutettu selvittää seuraavassa tutkimuksessaan, minkälaisista pari- ja lähisuhdeväkivaltaa koskevista tapauksista on nostettu syytteitä, jolloin päästään arvioimaan syyttämiskäytännön piirteitä.
Suhtautumista pari- ja lähisuhdeväkivaltaan on tiukennettu
Useilla rikoslakiin tehdyillä muutoksilla on haluttu vaikuttaa ennen kaikkea poliisi- ja syyttäjäkäytäntöihin siinä, että pari- ja lähisuhdeväkivaltaa tunnistettaisiin, tutkittaisiin ja vietäisiin tehokkaasti rikosprosessissa eteenpäin.
Suomessa on vuodesta 1994 lähtien toteutettu useita lainsäädännöllisiä uudistuksia, joiden tavoitteena on ollut parantaa rikoslain antamaa suojaa pari- ja lähisuhdeväkivallankokijoille. Lainsäätäjä on useaan otteeseen korostanut väkivallan käytön moitittavuutta pari- ja lähisuhteissa. Useilla rikoslakiin tehdyillä muutoksilla on haluttu vaikuttaa ennen kaikkea poliisi- ja syyttäjäkäytäntöihin siinä, että pari- ja lähisuhdeväkivaltaa tunnistettaisiin, tutkittaisiin ja vietäisiin tehokkaasti rikosprosessissa eteenpäin.
Yksi erimielisyys on vallinnut siitä, minkälainen merkitys pahoinpitelyrikoksissa pitäisi antaa asianomistajan mielipiteelle rikosprosessin käynnistämisessä ja eteenpäin viemisessä. Laajentamalla viimeisten 30 vuoden aikana syyttäjän syyteoikeutta on pyritty suojelemaan väkivallan uhria väkivallantekijän suostuttelulta ja painostamiselta. Kun läheisissä suhteissa tapahtunut lieväkin väkivalta muutettiin vuonna 2011 virallisen syytteen alaiseksi, rikosvastuun toteuttamisen ei pitäisi enää olla sattumanvaraista ja perustua yksittäisen väkivallankokijan kyvyille tai voimavaroille toimia rikosprosessissa. Tässä uudistuksessa lainsäätäjä piti lievänkin väkivallan saattamista rangaistusjärjestelmän piiriin tärkeänä.
Vaikka rikoslakiin on tehty useita muutoksia, niiden vaikutus lainsoveltamiskäytäntöihin on ollut jossain määrin heikko. Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvitys osoitti, että pari- ja lähisuhdeväkivallassa on yhä edelleen jätetty syytteitä nostamatta. Näin toimittiin myös tapauksissa, joissa syyttäjä katsoi syytekynnyksen ylittyneen. Yksi rikoslain puuttumattomuutta ylläpitävä käytäntö on ollut sovittelu.
Vuoden 2025 alusta tuli voimaan lähisuhdeväkivallan sovittelun kieltävä laki. Eduskunta hyväksyi lainmuutoksen, koska väkivallantekijällä on tyypillisesti valta-asema suhteessa väkivallankokijaan, ja hänen vapaaehtoista suostumistaan sovitteluun on vaikea selvittää. Sovittelun ei myöskään pitäisi johtaa rikosprosessin päättymiseen, mitä on kuitenkin tapahtunut usein. Lähisuhdeväkivallan sovittelun kielto on tärkeä viesti sen puolesta, että pari- ja lähisuhteessa käytetyn väkivallan on johdettava rikosvastuun toteutumiseen. Uudistuksen pitäisi vaikuttaa poliisi- ja syyttäjäkäytännöissä esitutkinnan rajoittamista ja syyttämättä jättämistä harkittaessa sellaiseen tulkintaan, jossa yleisen edun katsotaan aikaisempaa painavammin vaativan syytteen nostamista lähisuhdeväkivallassa.
Heini Kainulainen & Marjo Rantala
OTT, dosentti Heini Kainulainen on erikoistutkija ja OTM, VT Marjo Rantala erityisasiantuntija yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa.
Heini Kainulainen & Marjo Rantala (2024). Esitutkinnan rajoittaminen ja syyttämättä jättäminen pari- ja lähisuhdeväkivallassa. Yhdenvertaisuusvaltuutettu.
Kuva: Pixabay