Onko nuorten tekemä väkivalta lisääntynyt?
Yksinkertaisin tapa tarkastella nuorten tekemän väkivallan määrällistä kehitystä on tarkastella poliisi- tai tuomioistuintilastoja, jotka ovat keskeisimpiä rikoskäyttäytymisen rekisterilähteitä. Kuvio 1 kuvaa 15–17-vuotiaiden epäiltyjen määrää tilastovuoden aikana selvitetyissä perusmuotoisissa pahoinpitelyissä (RL 21: 5), törkeissä pahoinpitelyissä (RL 21: 6), ryöstöissä ja törkeissä ryöstöissä (RL 31: 1–2) sekä henkirikoksissa (RL 21: 1–3) aikavälillä 2006–2020.
Perusmuotoiset ja törkeät pahoinpitelyt ovat vähentyneet selvästi vuoteen 2006 verrattuna, mutta viime vuosien aikana positiivinen kehitys näyttää pysähtyneen ja etenkin perusmuotoisten pahoinpitelyjen määrä on kasvanut. Myös poliisin selvittämät ryöstöt (ml. törkeä ryöstö) ovat yleistyneet selvästi: vuonna 2019 ryöstöistä epäiltyjä oli yli sata enemmän kuin edellisenä vuonna ja kasvu jatkui myös viime vuonna.
Alaikäisten nuorten tekemien henkirikosten eli tappojen, murhien ja surmien sekä niiden yritysten määrä on vähäinen ja vuosittainen vaihtelu suurta. Suurin osa teoista jää yrityksiksi ja toteutuneista henkirikoksista epäiltyjä on vuosittain vain muutamia (0–5). Toteutuneiden henkirikosten osalta on huomattava, että vertailu kattaa vain kunkin vuoden aikana selvitetyt teot, mistä syystä esimerkiksi loppuvuonna 2020 tapahtunut Koskelan surmatyö puuttuu tarkastelusta. Henkirikosten yritysten osalta viime vuosi näyttäytyy erityisen väkivaltaisena ja epäiltyjen määrä on kolminkertainen edellisiin vuosiin verrattuna.
Väkivalta jää usein pimentoon
Suurin osa väkivallasta ei tule viranomaisten tietoon ja erityisesti lievistä väkivaltateoista merkittävä osa jää selvittämättä. Henkirikokset ovat tässä suhteessa poikkeus ja kuvastavat korkean ilmitulo- ja selvitysprosenttinsa vuoksi hyvin todellista kuolemaan johtavan väkivallan määrää. On kuitenkin selvää, että vain pieni osa vakavasta väkivallasta johtaa uhrin kuolemaan ja pelkästään henkirikoksiin keskittyminen aliarvioi väkivallan määrää.
Selvitettyjen rikosten määrään perustuvat tilastot eivät siis kuvaa ainoastaan rikoskäyttäytymistä vaan heijastavat myös sosiaalisen kontrollin muutosta. Erilaiset lakimuutokset – esimerkiksi lievien pahoinpitelyrikosten syyteoikeuden laajennus 2011 (ks. esim. Aaltonen, Salmi & Kivivuori 2014) ja lasten kanssa työskentelevien ilmoitusvelvollisuuden tiukentaminen (ks. esim. Ellonen & Heinonen 2014) – sekä valvontateknologian lisääntyminen ja tiukentunut asenne väkivaltaa kohtaan saattavat lisätä viranomaisten tietoon tulleiden väkivaltarikosten osuutta, vaikka väkivaltaan osallistuneiden tekijöiden määrä ei kasvaisikaan.
Yhteiskunnan kannalta on positiivista, jos aiempaa suurempi osa väkivallasta tulee viranomaisten tietoon. Samanaikaisesti ilmoitusalttiuden muutokset kuitenkin heikentävät rikostilastojen luotettavuutta väkivallan määrän osoittimena. Siksi ajallisen vaihtelun ymmärtämiseen tarvitaan myös kokonaisrikollisuustutkimusta, joka ei nojaa pelkästään viranomaisille ilmoitettuihin tai selvitettyihin rikostekoihin.
Nuorisorikollisuuskyselyssä väkivallan määrän lasku pysähtynyt
Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti on selvittänyt nuorten rikoskäyttäytymistä Nuorisorikollisuuskyselyillä (NRK) säännöllisesti vuodesta 1995 alkaen. Ne tarjoavat poikkeuksellisen mahdollisuuden tarkastella Suomessa asuvien nuorten rikollisuuden ja uhrikokemusten ajallista kehitystä. NRK-aineistot perustuvat kansallisesti edustaviin koulukyselyihin ja niiden perusjoukkona ovat 9.-luokkalaiset nuoret (ks. esim. Kaakinen & Näsi 2021a).
Kuvio 2 hyödyntää vuosina 2008, 2012, 2016 ja 2020 kerättyjä NRK-aineistoja ja niiden tietoja nuorten viimeisen 12 kuukauden aikana tekemistä pahoinpitelyistä, uhkaamalla varastamisista ja aseen kantamisista julkisella paikalla. Tulosten perusteella nuorten rikoskäyttäytyminen on harvinaista: tuoreimmassa kyselyssä nuorista kuusi prosenttia kertoi kantaneensa asetta julkisella paikalla, neljä prosenttia osallistuneensa pahoinpitelyyn ja kaksi prosenttia varastaneensa uhkaamalla.
Sekä nuorten tekemät pahoinpitelyt että aseen kantaminen julkisella paikalla (tieto olemassa vasta vuodesta 2012 lähtien) muuttuivat seurannan aikana harvinaisemmiksi, mutta positiivinen kehitys ei jatkunut enää viime vuonna. Uhkaamalla varastaminen sen sijaan lisääntyi hieman seurannan alkuun verrattuna, mutta säilyi erittäin harvinaisena. Vuoden 2020 tulokset eivät eronneet neljän vuoden takaisista tuloksista minkään tekotyypin osalta.
Kysely- ja rekisterilähteet täydentävät toisiaan
Jo 1990-luvulla käynnistyneiden Nuorisorikollisuuskyselyjen avulla tarkasteltuna väkivaltarikoksia tekevien nuorten osuus on laskenut suomalaisessa seurannassa jopa historiallisen matalalle tasolle kahden viime mittauksen aikana (Kaakinen & Näsi 2021a). Myös yllä esitelty rekisteritarkastelu kuvaa nuorten tekemän väkivallan pitkällä ajanjaksolla tarkasteltuna vähentyneen.
Yhteneväisyyksistä huolimatta eri aineistolähteiden kuvaamassa kehityksessä on myös eroavaisuuksia: poliisin tietoon tulleiden alaikäisten epäiltyjen määrä on kahtena viime vuonna kasvanut perusmuotoisten pahoinpitelyjen ja ryöstöjen osalta sekä viime vuonna henkirikosten yritysten osalta. Sen sijaan NRK-aineiston perusteella pahoinpitelyyn, aseen kantamiseen julkisella paikalla sekä uhkaamalla varastamiseen osallistuneiden nuorten osuus ikäluokan nuorista oli viime vuoden mittauksessa sama kuin neljä vuotta aiemmin. Tästä eroavaisuudesta ei kuitenkaan voi päätellä sitä, että viranomaisten tietoon tulleiden tekojen määrän kasvussa olisi kyse tilastoharhasta tai että NRK olisi väärässä. Aineistot mittaavat osin erilaista ja osittain eri ikäryhmien rikollisuutta.
Kyselylähteet ovat parhaimmillaan suhteellisen lievien ja yleisten rikostekojen tutkimuksessa ja antavat tietoa nuorten väkivaltakäyttäytymisestä ikäryhmässä keskimäärin: vain pieni osa nuorista osallistuu etenkään vakavaan väkivaltaan. Kyselyillä ei kuitenkaan saada luotettavaa tietoa erittäin harvinaisista ja vakavista teoista, joiden luotettava analysoiminen vaatisi vielä suurempia otoskokoja. Lisäksi korkeankaan vastausprosentin kyselyt (NRK:n vastausprosentti vuosina 2008–2020 välillä 78–86 %) eivät tavoita koko ikäluokkaa, ja kaikkein rikosaktiivisimpien nuorten vastausaktiivisuus saattaa olla ikätovereitaan matalampi.
Nuorten väkivaltarikollisuus on siis pääosin vähentynyt 2000-luvun aikana, mutta 2010-luvun loppua kohti tultaessa lasku näyttää pysähtyneen sekä kyselytutkimusten että poliisin tietojen valossa. Jälkimmäisen mittarin perusteella perusmuotoiset pahoinpitelyt, henkirikoksen yritykset ja ryöstöt ovat jopa lisääntyneet. Lisäksi tuoreessa NRK-aineistoa käyttäneessä tutkimuksessa havaittiin, että kaikkein rikosaktiivisimmat nuoret tekevät entistä useampia väkivaltarikoksia (Kaakinen & Näsi 2021b).
Väkivallan vähentämiseen kehitetyistä toimenpiteistä kaivataan tutkittua tietoa
Tarkastelumme perusteella vaikuttaa siltä, että nuorten tekemän väkivallan vähentyminen on viime vuosina pysähtynyt ja ainakin vakava väkivalta kääntynyt kasvuun. On mahdotonta arvioida, miten väkivallan määrä tulee lähivuosina kehittymään: onko ilmiössä kyse satunnaisvaihtelusta vai pidempiaikaisesta muutoksesta. Tämän kysymyksen selvittämiseksi kaivataan jatkossakin eri aineistolähteisiin nojaavaa seurantaa. Lisäksi tarvitaan tutkimusta erityisesti vakavia rikoksia tekevistä nuorista ja keinoista ennaltaehkäistä rikosuria. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa on parhaillaan meneillään kaksi tutkimushanketta, joissa analysoidaan nuorten rikollisuuden ennaltaehkäisykeinojen vaikuttavuutta.
Tutkimushankkeissa tarkastellaan poliisin koordinoimaa Ankkuritoimintaa (Moilanen, Airaksinen & Kangasniemi 2019) sekä oikeusministeriön kehittämää Rikoksilla oireilevien nuorten toimintamallia (Sambou & Piispa 2019). Ankkuritoiminnassa nuorten ongelmiin pyritään puuttumaan ensimmäisten ongelmien ilmetessä. Rikoksilla oirelevien nuorten toimintamalli taas keskittyy niihin nuoriin, joilla on jo taustalla toistuvaa tai vakavaa rikoskäyttäytymistä.
Sekä poliisin että oikeusministeriön toimintamalli perustuu moniammatilliseen työhön ja yksilölliseen palvelukartoitukseen, mikä onkin tärkeää, koska erityisesti vakava väkivalta on useimmiten kietoutunut laaja-alaiseen huono-osaisuuteen ja syrjäytymiseen. Nuorten väkivaltakäyttäytymiseen puuttuminen on yhtä aikaa haastavaa ja välttämätöntä.
Karoliina Suonpää & Markus Kaakinen
Karoliina Suonpää on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa ja tutkii vakavaa väkivaltaa.
Markus Kaakinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa ja tutkii nuorten rikoskäyttäytymistä ja keinoja ehkäistä nuorisorikollisuutta.
Lähteet
Aaltonen, M., Salmi, V., & Kivivuori, J. (2014). Examining Offender Characteristics in Police-Recorded Domestic Violence Before and After a Legal Reform. International Criminal Justice Review, 24(3), 271-284.
Ellonen, N., & Heinonen, A. (2014). Ilmoitusvelvollisuuden muutoksilla ollut merkitystä. Haaste, (4).
Kaakinen, M. & Näsi, M. (2021a). Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2020. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Katsauksia 47/2021.
Kaakinen, M. & Näsi, M. (2021b). Kriminologia, 1(1), Nuorisorikollisuuden esiintyvyys ja tekomäärät Suomessa 1995–2020, 5–19.
Moilanen, T., Airaksinen, M. & Kangasniemi M. (2019). Ankkuritoiminnan käsikirja. Sisäministeriön julkaisuja, 2019: 16.
Sambou, S. & Piispa, M. (2019). Toimintamalli rikoksilla oireileville nuorille: Kehittämistyöryhmän ehdotus. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita, 2019:26.
Tilastokeskus. Rikos- ja pakkokeinotilasto. [viitattu 8.9.2021]
