Suomen kriminaalipolitiikan päävaiheet 1894–2025
1894–1917: Uusi rikoslaki
Suomen rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä perustui vuoteen 1894 saakka ankaran rikosoikeuden aikakaudelta peräisin olleeseen vuoden 1734 lakiin. Kuolemanrangaistus oli vakavien rikosten ainoa päärangaistus, mutta kuolemantuomiot oli vuodesta 1826 alkaen muunnettu karkotuksiksi Siperiaan. Uutta rikoslakia olisi kaivattu jo heti 1800-luvun alussa, mutta lainsäädäntötyö oli estynyt valtioyön (1809–1863) vuoksi. Vuonna 1866 säädettiin uuden seuraamusjärjestelmän sisältänyt asetus, mutta sitä ei koskaan otettu käyttöön, koska tarvittavien vankiloiden rakentamiseen ei nälkävuosien seurauksena ollut varaa.
Uusi rikoslaki säädettiin monien vaiheiden jälkeen vuonna 1889 ja se tuli voimaan vuonna 1894. Rikosoikeusuudistuksen vaatimat vankilat oli pääosin saatu rakennettua 1880-luvulla, joten aika oli lopulta kypsä siirtyä moderniin rikosoikeuteen. Rikoslaki aloitti uuden vaiheen Suomen kriminaalipolitiikassa, kun kuolemanrangaistuksen käyttö päättyi lähes kokonaan ja vapausrangaistuksen valtakausi alkoi. Siperiaan karkotukset oli lakkautettu jo 1880-luvun lopussa uuden rikoslain odotuksessa. Rikoslain voimaantulon jälkeen tuomittujen vapausrangaistusten määrä nelinkertaistui.
1918–1945: Itsenäisyyden alkuaika ja vankeinhoitokriisi
Suomen itsenäisyyden alkuvuodet olivat myrskyisät. Jo vuoden 1905 suurlakosta oli alkanut vaikea väkivaltarikollisuuden aalto eikä sisällissota ainakaan helpottanut tilannetta. Sodan jälkeen kaikenlaisen rikollisuuden taso oli korkealla eikä nuorella valtiolla ollut käytössään kovinkaan paljoa keinoja sen hillitsemiseen. Ratkaisuksi muodostui erittäin ankara kriminaalipolitiikka.
Kriisiajat kuitenkin jatkuivat. Sisällissotaa seurasivat 1930-luvun pulakausi sekä toinen maailmansota. Vuonna 1919 säädettiin myös kieltolaki, jota ryhdyttiin tomerasti valvomaan. Kieltolakirikkureita passitettiin sankoin joukoin vankiloihin sakonsovittajiksi, mikä ylläpiti korkeaa vankilukua myös suhteellisen rauhallisella 1920-luvulla. Kieltolain kumoamisen jälkeen vankiluku ehti jo melkein madaltua itsenäistymistä edeltäneelle tasolle ennen kuin sota jälleen käänsi suunnan.
Vuosina 1918–1945 Suomessa elettiin taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten kriisien keskellä ja kriminaalipolitiikkaa luonnehti vankeinhoitokriisi. Vankiluku kasvoi sotien aikana poliittisten ja sotaan liittyvien vankien seurauksena, kieltolain aikana sakonsovittavien takia ja erityisesti sotien jälkeisinä aikoina perinteisistä rikoksista tuomittujen lisääntyneen joukon takia. Aikakaudelle mahtui lukuisia rikosoikeudellisia uudistuksia, joista valtaosa oli seuraamusjärjestelmää koventavia.
1946–1965: Kriminaalipolitiikan normalisoituminen
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi itsenäisen Suomen kriminaalipolitiikan toinen päävaihe, normalisoituminen. Kriisien tuottamat rikollisuusaallot hälvenivät, mikä vähensi vankilukua noin 40 prosenttia 1940-luvun puoliväliin verrattuna. Rikosoikeudessakin toteutettiin lieventäviä uudistuksia, mutta esimerkiksi rattijuopumusten rangaistuksia kovennettiin vielä 1950-luvulla.
Vankeinhoitokriisin negatiivisia vaikutuksia pyrittiin puolestaan suitsimaan vuonna 1955 perustetulla vankisiirtolajärjestelmällä. Normalisoitumisen aikakausi merkitsi kuitenkin tietynlaista pysähtyneisyyttä rikosoikeudessa, mikä johtui paljolti jälleenrakentamisen ajan niukoista resursseista.
1966–1998: Vankiluvun vähentäminen
Hyvinvointivaltion taloudellinen perusta oli muurattu jälleenrakentamisen aikana Euroopan nopeimmalla teollistumisella ja huomattavalla talouskasvulla. 1960-luvulla hyvinvointivaltioideologia nousi keskiöön myös politiikassa. Kriminaalipolitiikassa alkoi uusi vaihe, vankiluvun vähentäminen.
Hyvinvointivaltion arvomaailman, kansainvälisen laitoskritiikin ja pohjoismaisen yhteistyön seurauksena aloitettiin Suomessa määrätietoinen vankiluvun vähentämiseen pyrkinyt kriminaalipoliittinen projekti. Sen tunnuspiirteinä olivat kriminologisen tutkimuksen ja sosiaalipolitiikan ennaltaehkäisevän vaikutuksen korostaminen. Tavoitetta symboloi täydellisesti vuoden 1967 itsenäisyyden juhlavuoden yleinen armahdus. Vankiluvun väheneminen henkilöityi tiettyihin vaikutusvaltaisiin tutkijoihin ja virkamiehiin, kuten rikosoikeuden professori Inkeri Anttilaan ja vankeinhoitolaitoksen pääjohtaja K. J. Långiin.
Vankiluvun vähentämiseen johtanut kriminaalipolitiikka merkitsi selkeää paradigmamuutosta. Tavoitteenasettelussa siirryttiin taistelusta rikollisuutta vastaan rikollisuuden haittojen minimointiin ja oikeudenmukaiseen jakamiseen, jotka ovat nykyäänkin kriminaalipolitiikan julkilausutut päätavoitteet. Kriminaalipolitiikan keinovalikoima laajeni rangaistusjärjestelmästä sosiaalipolitiikkaan sekä tilannepreventioon ja positiiviseen yleispreventioon.
Oikeustieteessä alkoi vallata alaa perusoikeusmyönteinen laintulkinta, mikä tuki humaanimman rangaistusjärjestelmän luomista. Konkreettisina rikosoikeusuudistuksina olivat esimerkiksi vuonna 1932 säädetyn pakkolaitosjärjestelmän lieventäminen, ehdonalaisen vapauttamisen käyttöönotto, laitosolojen parantaminen sekä sakonsovitusvankeuteen, varkausrikoksiin ja rattijuopumukseen kohdistuneet lievennykset.
Vankiluku väheni lopulta 1990-luvun puoliväliin mennessä kolmannekseen. Tuolloin Suomessa oli 50 vankia 100 000 asukasta kohden, mikä oli täysin linjassa muiden Pohjoismaiden rangaistustasojen kanssa. Vertailun vuoksi oli Suomessa ollut vankeinhoitokriisin huippuvuosina väkilukuun suhteutettuna viisi kertaa enemmän vankeja kuin Ruotsissa ja yli kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa.
1998–2005: Punitiivinen käänne
Vankiluvun väheneminen saavutti päätepisteensä 1990-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen lopulla Suomeen rantautui lähes kaikissa länsimaissa koettu punitiivinen käänne, joka johti vankiluvun lisääntymiseen 40 prosentilla vuoteen 2005 mennessä. Tähän vaikuttivat erityisesti rikoslajikohtaiset rangaistusasteikkojen koventamiset sekä perheväkivallan siirtyminen yleisen syyteoikeuden alaisuuteen. Taustalla toteutettiin rikosoikeuden kokonaisuudistusta, jonka ensimmäinen vaihe valmistui vuonna 1991 ja toinen vaihe 2000-luvun alussa.
Punitiivinen käänne jäi meillä lopulta hyvin lieväksi verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin, jossa vankiluku yli kolminkertaistui samassa ajassa.
2005–2015: Vaihtelevaa kriminaalipolitiikkaa
Kenties vuosikymmeniä jatkuneen lievenemisen tuottaman ajatusmaailman vuoksi Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan punitiivisen käänteen vastatoimia, jotta uutta vankeinhoitokriisiä ei pääsisi syntymään.
Vaikka rikoslajikohtaisissa uudistuksissa rangaistusasteikot lähinnä kovenivat, toteutettiin useita seuraamusjärjestelmätason reformeja, jotka osaltaan vaikuttivat vankiluvun tasoittumiseen ja vähenemiseen. Tällaisia uudistuksia olivat esimerkiksi sakon muuntorangaistuksen käyttöalan kaventaminen vuonna 2008 ja valvontarangaistusten käyttöönotto vaihtoehdoksi ehdottomalle vankeudelle vuonna 2011. Myös perinteisestä väkivalta- ja omaisuusrikollisuudesta annetut tuomiot vähenivät huomattavasti.
Vastatoimien ja rikollisuusmuutosten seurauksena vankiluku palasi 2010-luvun aikana 1990-luvun puolivälin tasolle.
2015–: ”Totuudenjälkeinen” kriminaalipolitiikka?
Kriminaalipolitiikassa vaikuttaa sittemmin alkaneen uusi vaihe, jonka alku voitaisiin ajoittaa vuoteen 2015 ja Juha Sipilän hallituksen valtaannousuun. Suomen kriminaalipoliittinen linja on edelleen kansainvälisesti vertailtuna erittäin lievä ja vankilukumme on kehittyneistä maista alhaisimpia.
Uudessa kriminaalipoliittisessa keskusteluympäristössä on tunnepohjaiselle ja populistille puheelle ollut kuitenkin aiempaa enemmän tilaa. Poliittisessa keskustelussa on esimerkiksi alettu korostaa kansan oikeustajua ja oikeudenmukaisuuskokemuksia. Ne ovat olleet yleisempiä syötteitä muissa valtioissa, mutta meillä ne ovat olleet syrjemmässä, kun päätöksenteossa on painotettu tutkimustietoa ja tehokkuutta.
Vankiluku onkin muutamassa vuodessa kasvanut jo 15 prosentilla.
Nykyisen vaiheen ilmentymiä ovat olleet sakkorangaistusten koventaminen, rikosuhrimaksujen käyttöönotto, sakon muuntorangaistusten käyttöalan laajentaminen sekä seksuaalirikoksia koskevan rikoslain 20 luvun kokonaisuudistus. Vankiluku onkin muutamassa vuodessa kasvanut jo 15 prosentilla.
Vuosina 2024 ja 2025 toteutettujen lakimuutosten ja oikeusministeriön lainvalmisteluhankkeiden perusteella voidaan todeta, että rangaistusasteikot ja seuraamusjärjestelmä tulevat edelleen kovenemaan ja vankiluku kasvamaan. Muutos yhdessä heikon taloustilanteen ja niukkenevien resurssien kanssa haastaa rikosoikeusviranomaisia.
Naapurimaassamme Ruotsissa suunnitellut toimenpiteet ovat vielä radikaalimpia ja ennusteiden perusteella Ruotsin seuraamusjärjestelmä on muuttumassa lyhyessä ajassa Euroopan lievimmistä yhdeksi ankarimmista.
Miikka Vuorela
Kirjoittaja on kriminologian ja yleisen oikeustieteen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella. Hän ylläpitää rikos- ja rangaistustilastotietokantaa.
Kirjallisuutta:
Hannula, Ilari: Rikosoikeudellinen järjestelmä kriisissä. Suomalainen lakimiesyhdistys 2004.
Kekkonen, Jukka: Vapausrangaistuksen valtakausi. Nykyisen seuraamusjärjestelmän historiallinen tausta. Helsingin yliopisto 1982.
Lappi-Seppälä, Tapio: Teilipyörästä terapiaan. Piirteitä rangaistusjärjestelmän historiasta. Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto 1982.
Lappi-Seppälä, Tapio: Criminology, crime and criminal justice in Finland. European Journal of Criminology 2014, s. 206–222.
Lappi-Seppälä, Tapio: Penal Policy in Scandinavia. Crime and Justice 2007, s. 217–295.
Vuorela, Miikka: Autonomian ajan rikos ja rangaistus oikeustilaston valossa. Tutkimus rikollisuuden ja rangaistuskäytännön kehityksestä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa vuosina 1809–1917. Helsingin yliopisto 2021.
Kuva: Museoviraston kuvakokoelma. Vankeja töissä vuonna 1932.