Lapsen asemasta rikosprosessissa pitää keskustella eri näkökulmista
Elina Pekkarinen on toiminut lapsiasiavaltuutettuna reilut kaksi vuotta. Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä on yhteistyössä muiden viranomaisten sekä toimialansa järjestöjen ja vastaavien muiden toimijoiden kanssa edistää lapsen edun ja oikeuksien toteutumista. Myös kriminaalipolitiikan alalla lapsen oikeuksien toteutumisessa on vielä puutteita.
– Meillä on edelleen puutteellinen tietovaranto siitä, kuinka usein ja minkä tyyppisten rikosten uhreiksi lapset joutuvat. Olen yrittänyt edistää erillisen lapsiuhritutkimuksen toteuttamista, sillä mielestäni uhrikokemukset eivät saa riittävästi painotusta kouluterveyskyselyssä ja nuorisorikollisuuskyselyssä. Lisäksi on epäeettistä altistaa niin suuri määrä lapsia niin vaikeille kysymyksille.
Tietovarantoa vakavampi ongelma on kuitenkin piilorikollisuuden määrä. Pekkarisen mielestä ei voida hyväksyä, että esimerkiksi yläkouluikäisistä 11 prosenttia kertoo tulleensa fyysisesti kaltoinkohdelluksi hoitajansa taholta viimeisen vuoden aikana. Erityisen yleistä kaltoinkohdelluksi tuleminen on lastensuojelulaitoksiin sijoitetuilla lapsilla, joiden nimenomaan pitäisi olla siltä suojassa.
Pekkarinen nostaa ongelmaksi myös sen, että suhtautuminen lasten ja nuorten tekemiin rikoksiin on viime aikoina jälleen ankaroitunut kuten 2000-luvun alussa. Kontrollikulttuurin ilmapiirissä myös alle 15-vuotiaiden epäiltyihin rikoksiin halutaan puuttua kovemmin rangaistuksin ja keskustellaan rikosvastuuikärajan mielekkyydestä.
– Kuitenkin nuorisorikollisuus ja alle 15-vuotiaiden rikollisuus on kehittynyt varsin myönteiseen suuntaan koko 2000-luvun, valitettavana poikkeuksena viime vuosi. Yksi poikkeusvuosi ei kuitenkaan anna syytä muuttaa 15 vuoden rikosvastuuikärajaa. Se on YK:n lapsen oikeuksien komitean suositusten mukainen. Ihmisoikeustarkkailijat ovat kiinnittäneet huomiota esimerkiksi alaikäisten vankien asemaan. Siinä meillä on edelleen korjattavaa.
Rikoksenehkäisyn tärkeys on yhteiskunnan sokea piste
Lapsiasiavaltuutettuna Elina Pekkarinen on keskustellut aktiivisesti rikollisuuteen liittyvistä ilmiöistä. Osin tässä vaikuttaa hänen henkilökohtainen taustansa nuorisorikollisuuden ja siihen liittyvien lastensuojelukysymysten tutkijana. Mutta Pekkarinen näkee myös, että rikoksiin liittyvien näkökulmien nostaminen esiin on tehokasta lapsen oikeuksien edistämistyötä. Lisäksi aihe nousee hyvin säästeliäästi yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun eikä tahdo kiinnostaa kentän toimijoita poliisia lukuun ottamatta.
– Yhteiskunnallinen pohjavire on se, että väärintekijät ansaitsevat rangaistuksen ja yhteisöllä on oikeus se langettaa, tänä päivänä usein sosiaalisessa mediassa. Itse taas näen, että rikoksiin syyllistyneet lapset ovat avun ja tuen tarpeessa. Heidän elämänkulkunsa ajautuminen elämäntaparikollisen suuntaan täytyy ehkäistä mahdollisimman varhain. Silloin siihen on parhaat mahdollisuudet ja se on tehokkainta. Myös inhimillisten kärsimysten ja talouden näkökulmasta se on viisasta.
Pekkarinen toivoo, että rikokset kiinnostaisivat enemmän esimerkiksi päättäjiä, sosiaalitoimea ja nuorisoalaa. Hän arvioi, että rikollisuutta pidetään marginaali-ilmiönä eikä nähdä, miten yleistä se on: itse asiassa viidennes pojista on 18. ikävuoteen mennessä saanut rikostuomion tai rangaistusmääräyksen ja puolet aikuisista miehistä saa sen jossain elämänsä vaiheessa. Rikollisuus on myös hyvin monimutkainen ilmiö. Usein on niin, että lapset ovat yhtä aikaa rikoksen uhreina ja tekijöinä. Vaarana on myös negatiivinen ylisukupolvinen kierre.
– Luulen, että päättäjät saataisiin kiinnostumaan ennaltaehkäisystä, jos puhuisimme enemmän rahasta. Pitää osoittaa, kuinka kalliiksi rikokset itsessään ja myös niihin reagointi tulee. Rikokset kuormittavat poliisia, syyttäjälaitosta, tuomioistuimia ja vakavimmissa tapauksissa vankiloita, joissa ongelman hoito on äärimmäisen kallista ja raskasta, hän muistuttaa.
– Sosiaalihuollon toimijoille taas voimme puhua inhimillisestä kärsimyksestä. On vaikea löytää vertailukohdetta sille surulle, joka kohtaa perheitä, joissa lapsi joutuu rikoksen uhriksi tai syyllistyy rikokseen. Nuorisoalan kiinnostusta puolestaan voisi herätellä sillä tosiasialla, että rikoksiin syyllistyminen on yleisintä nuorisoiässä. Rikoksentekoon kytkeytyy päihteidenkäyttö, kuljeskelu, koulun käymättömyys, lastensuojeluasiakkuus – tällaiset nuorisoilmiöt usein yhdessä tekevät kumuloituvan ongelmien kehän.
Järjestelmä ei vastaa kovin hyvin nuoren rikoksentekijän tarpeisiin
Pekkarinen huolestuisi, jos lapseen kohdistunut tai lapsen tekemä rikos ei herättäisi minkäänlaista reaktiota, mutta mediakohujen ja moraalipaniikin kääntöpuoli on se, että ne harvoin johtavat pitkäkestoiseen muutostyöhön ja käytäntöjen, palvelujärjestelmien tai normien muutokseen. Kun kohu unohtuu ja tekijät saavat rangaistuksensa, jatketaan kuten ennenkin.
– Tästä on mielestäni hyvänä esimerkkinä alaikäiset vangit. Jotenkin olemme tuudittautuneet siihen, että alaikäisiä tuomitaan vankeusrangaistukseen harvoin. Kuitenkin vuosittain on kymmeniä alaikäisiä, jotka saattavat olla pitkiäkin aikoja tutkintavankeudessa tai vankeudessa. Vankeuden aikana täytyy järjestää olosuhteet, joilla pyritään saamaan aikaan muutos ja estämään syrjäytyminen. Se ei onnistu aikuisten kanssa samoilla osastoilla liian vähäisen henkilöstön kanssa niin, etteivät lapset esimerkiksi käy koulussa, harrasta mitään tai osallistu työtoimintaan.
Pekkarinen kiittää Rikosseuraamuslaitoksen syyskuun alussa julkaisemaa selvitystä alaikäisistä vangeista ja sitä, että asia ehkä vihdoin etenee. Selvityksessä esitetään mm. alaikäisten ja nuorten vankien sijoittelun keskittämistä tiettyihin vankiloihin, henkilökunnan lisäämistä nuorten osastoilla, nuorten tarpeiden parempaa huomioimista toimintojen järjestämisessä sekä yhteistyön kehittämistä sosiaalityön, opetustoimen ja vankiterveydenhuollon kanssa.
Pekkarisen mielestä rikosoikeusjärjestelmämme on myös vähän vinoutunut siinä suhteessa, että sakkorangaistuksia ja ehdollisia vankeusrangaistuksia annetaan varsin paljon.
– Sakkorangaistus johtaa helposti velkakierteeseen ja siten vaikuttaa pitkäkestoisesti lapsen elämään. Ehdollisten vankeusrangaistusten ongelma taas on, että alaikäisen näkökulmasta ne eivät aina tunnu rangaistuksilta ollenkaan. Toki niihin pyritään järjestämään valvontatapaamisia. Ihmettelen silti, miten jähmeästi nuorisorangaistusta tuomitaan. Se on ollut meillä lähes koko 2000-luvun käytössä ja Rikosseuraamuslaitoksen julkaisemat selvitykset sen soveltuvuudesta ovat kannustavia.
Hän toivoo, että nuorisorangaistus otettaisiin käyttöön hanakammin ehdollisen vankeusrangaistuksen rinnalla. Se ei ole pelkkä rangaistus vaan on muutostyöväline, jolla on kuntouttava ja sosiaalistava ulottuvuus. Tällä hetkellä nuorisorangaistuksia tuomitaan alle kymmenen vuodessa, kun niitä hyvin voisi olla satoja. Rikosseuraamuslaitoksen selvitysten mukaan nuorisorangaistuksen vähäisen käytön taustalla on lähinnä se, ettei sitä tunneta ja sen kustannusvaikutuksia epäillään. Lisäksi puolustus saattaa pelätä sen muuttumisesta ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi ja on nuoria, joille se ei sovellu vaikean päihderiippuvuuden tai mielenterveyden häiriön vuoksi.
Lapsiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt riittävästi
Myöskään lasten joutuminen rikosten uhriksi ei saa yhteiskunnassa tarvitsemaansa huomiota, Elina Pekkarinen toteaa. Sen jälkeen kun kuritusväkivalta kiellettiin vuonna 1984, asenteet ovat muuttuneet myönteiseen suuntaan ja kuritusväkivalta on vähentynyt, mutta ei niin paljon kuin voi olettaa.
Kyselytutkimusten mukaan edelleen viidennes aikuisista hyväksyy fyysisen kurittamisen kasvatuskeinona, 11 prosenttia teini-ikäisistä kertoo tulleensa kuluneen vuoden aikana hoitajansa fyysisesti kurittamaksi ja kuusi prosenttia äideistä kertoo kohdistaneensa lapseensa vakavaa fyysistä väkivaltaa. Edelleen vuosittain lapsia joutuu sairaalahoitoon pahoinpitelyn vuoksi ja lapsia myös kuolee pahoinpitelyn seurauksena.
– Monelle väkivalta on vaikea ja kipeä aihe. On ehkä tullut lapsena fyysisesti kaltoinkohdelluksi tai syyllistynyt siihen itse. Jopa 40 prosenttia vanhemmista kertoo kohdistaneensa joskus lievää kuritusväkivaltaa lapseensa. Ihmisten on vaikea keskustella väkivallasta ilman tuomitsevaa moraalista lähestymistapaa ja silloin sitä on vaikea ehkäistä. Sitä ei esimerkiksi oikein neuvoloissa oteta puheeksi. Lastensuojelussakin lasten fyysinen kaltoinkohtelu näkyy yllättävän harvoin.
Toinen iso väkivaltailmiö Pekkarisen mukaan on lasten joutuminen seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Se voi olla groomingia tai digitaalisvälitteistä häirintää, koskettelua tai jopa raiskaamista. Onneksi seksuaalista väkivaltaa tulee nyt enemmän ilmi MeToo-liikkeen ja rohkaisevan keskustelun kautta.
– Ilmiö on yleistynyt digitaalisessa maailmassa kuluneen 5–10 vuoden aikana, sekä faktisesti että se on tullut näkyvämmäksi. Esimerkiksi pienillä lapsilla ei ole ollut älypuhelimia kovin pitkään, joten heidän altistumisensa tämän tyyppiselle rikollisuudelle on kasvanut paljon. Vanhemmille ainakin yritetään neuvoa, kuinka he voivat ottaa näitä asioita puheeksi lasten kanssa ja miten lapsen kertomaan pitää reagoida. Mutta edelleen isoja lapsiin kohdistuvia seksuaalirikosvyyhtejä paljastuu pelkän sattuman ansiosta, Pekkarinen painottaa.
– Ymmärrän että lapset arkailevat kertoa, koska siitä alkava huomio ja toimenpiteet voivat olla lapsen näkökulmasta todella vaikeita. Kiitän Barnahus-hanketta kovasti siitä, että nyt ammattitaitoiset ihmiset hoitavat tutkintaa ripeällä aikataululla. Lasta pitäisi mahdollisimman vähän altistaa ahdistaville haastatteluille ja tutkinnoille. Tällainen toimintamalli varmasti madaltaa ilmoittamisen kynnystä.
Kolmas keskustelussa vähälle huomiolle jäävä ongelma on Pekkarisen mukaan vertaisten välinen väkivalta. Teini-ikäisillä yleisin pahoinpitelijä on toinen saman ikäinen tuttu tai tuntematon ihminen. Samoin seksuaalista väkivaltaa koetaan paljon vertaisten taholta. Silloin sekä uhrit että tekijät ovat lapsia, ja aikuisten tulisi osata hoitaa asia mahdollisimman vähäisin vaurioin.
Ehkäisevät toimet on aloitettava aina uudestaan
Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen muistuttaa, että kouluissa on hyviä ohjelmia, esimerkiksi välillä parjattukin KiVa-koulu. Jos sitä sovelletaan oikein eli sitä toimeenpannaan koko ajan, tilannetta seurataan ja asiat hoidetaan ohjelman protokollan mukaan, se toimii todella hyvin.
– Mutta ongelmana on, että helposti tuudittaudumme siihen, että kaikki on hyvin eikä meidän koulussa kiusata. Sitten kun jotain ilmenee, tehdään vähän aikaa kaikkea paljon ja sitten asia taas unohtuu. Emme muista, että aina tulee uusi vuosiluokka lapsia. Mallit täytyy käydä jokaisen lapsiryhmän kanssa aina uudestaan läpi. Kiusaamisen vastainen työ ja rikoksenehkäisytyö ylipäätään on jatkuvaa työtä, joka ei tule koskaan valmiiksi.
Pekkarinen näkee, että kiusaamisen vastaisten ohjelmien napakan soveltamisen lisäksi joissain tilanteissa koulujen on hyvä ottaa räätälöityä apua vastaan. Sellaista apua antavat esimerkiksi jotkut järjestöt ja erityisnuorisotyö. On myös tilanteita, joissa kiusaaminen täyttää rikoksen tunnusmerkit. Siihen asti ei koskaan pitäisi päätyä, mutta joskus yksittäinen teko on niin vakava, että siihen tarvitaan poliisia. Silloin koulun pitäisi avata ovia nykyistä laajemmalle moniammatilliselle yhteistyölle.
– Vähän puhumaton asia on myös toistuvasti viikoittain kiusatuksi tulleiden osuus kouluterveyskyselyissä. Siinä ei ole tapahtunut kovin suurta pudotusta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Edelleen viisi prosenttia lapsista menee joka päivä sellaiseen paikkaan, jossa heitä kiusataan joka viikko – tämä on iso joukko ja sellaisia lapsia ei pitäisi olla ollenkaan. Tähän pitää pystyä puuttumaan.
Lasten ääntä pitää kuunnella kriminaalipolitiikassakin
Pekkarisen mielestä myös kriminaalipoliittisissa kysymyksissä pitäisi nykyistä rohkeammin kuunnella, mitä lapset ja nuoret itse asioista ajattelevat, millä tavoin he ehkäisivät rikollisuutta, millä tavoin heidän turvallisuudentunteensa lisääntyisi ja miten he toivoisivat, että eri tilanteisiin puututtaisiin. Hän uskoo, että lapsilta saataisiin mieletön määrä viisautta ja toimivia ratkaisuja nykyiseen tilanteeseen.
– Minulle silmiä avaavaa oli, kun kysyimme lapsibarometrissa 6-vuotialta, mitä he pelkäävät. Yleisin vastaus oli pimeää. Lasten pelkoja voidaan siis vähentää aluesuunnittelulla ja lisäämällä valaistusta alueilla, joilla lapset liikkuvat esimerkiksi kouluun tai harrastuksiin. Kriminaalipolitiikan näkökulmasta valaistus tiedetäänkin toimivaksi omaisuus- ja väkivaltarikoksia ehkäiseväksi toimenpiteeksi ja myös aika edulliseksi, Pekkarinen havainnollistaa.
– Lasten ja nuorten on tärkeä osallistua kriminaalipolitiikan kysymysten miettimiseen, vaikka usein ajatellemme toisin. Emme tietenkään saa altistaa lapsia vahingoittavalle materiaalille tai laittaa heitä pohtimaan asioita, jotka ahdistavat heitä. Kuitenkin yleensä asiat voidaan tehdä lapsiystävällisellä tai lapsilähtöisellä tavalla. Täytyy muistaa, että lapset altistuvat samoille ilmiöille kuin aikuisetkin, mutta heillä on huomattavasti heikommat valmiudet kohdata niitä. Meidän täytyy nykyistä paremmin pystyä tukemaan lapsen valmiuksia kohdata maailman raadollisuus mutta samalla vaalia elämän kauneutta ja iloa. Tasapainon löytäminen maailman kovuuden ja pehmeyden välillä on yksi suurimmista lahjoista, mitä lapselle voi antaa.
Riikka Kostiainen
Kuva: Mikko Vähäniitty
